jumankauta että voi aikuinen nainen olla ärsyttävä ja typerä! paapoo poikaansa kuin viimeistä päivää, minä olen se kaiken pahan alku ja juuri enkä todellakaan kelpaa hänen pojalleen.miksi? koska uskallan uskoa että aikuinen mies osaa itse voidella eväsleipänsä, käyttää imuria ja jopa toisinaan ottaa minun tunteet huomioon. ihan suoraan on anoppirakas sanonut että erota meidän pitäisi, koska tapellaan.. ja arvatkaa mitä riidat koskevat? hmm.. ei varmaan vaikeaa veikata..
jos sanon että olen tehnyt ruokaa, kuuluu kysymys anopin suusta " ai, oikeeta ruokaa ?" ( en tietenkään, keitin kurasoppaa ja päivänkakkara velliä hiekkalaatikon kupeessa..arrgg!) jne. puhuu alentavasti, väheksyen, papoo poikaansa ja haukkuu minua hänelle. ja minä idiootti en saa suutani auki. asiat eivät muuttuisi miksikään sillä anoppini ei voi nytkään sietää minua, joten olisiko se ja sama vaikka jotain sanoisinkin.
vituttaa, ärsyttää. olemme kaikesta eri mieltä, etenki siitä että 22vuotias osaa jo keittää perunoita. en hyväksy hänen lasten kasvatus tapojaan, en hänen nykyistä tapaansa puhua lapsilleen, jotka ovat jo aikuisia mutta äidin halventavat sanat sattuvat silti.
iroonista.. ensin hän tekee pojalleen eväät, ostaa shampoot ja silittää boxerit, tämän jälkeen haukkuu pojan pystyyn ja ilmoittaa ettei hän ole tuollaista poikaa synnyttänyt..
ja minä ääliö en saa turpaani auki.. kai pelkään että jos kerran saisin jotain sanottua ei loppua tulisi vaan tulittaisin ämmän sanoillani kahtia..
kuitenkin.. kohtalo tovereita? mitä teitte asialle?
jos sanon että olen tehnyt ruokaa, kuuluu kysymys anopin suusta " ai, oikeeta ruokaa ?" ( en tietenkään, keitin kurasoppaa ja päivänkakkara velliä hiekkalaatikon kupeessa..arrgg!) jne. puhuu alentavasti, väheksyen, papoo poikaansa ja haukkuu minua hänelle. ja minä idiootti en saa suutani auki. asiat eivät muuttuisi miksikään sillä anoppini ei voi nytkään sietää minua, joten olisiko se ja sama vaikka jotain sanoisinkin.
vituttaa, ärsyttää. olemme kaikesta eri mieltä, etenki siitä että 22vuotias osaa jo keittää perunoita. en hyväksy hänen lasten kasvatus tapojaan, en hänen nykyistä tapaansa puhua lapsilleen, jotka ovat jo aikuisia mutta äidin halventavat sanat sattuvat silti.
iroonista.. ensin hän tekee pojalleen eväät, ostaa shampoot ja silittää boxerit, tämän jälkeen haukkuu pojan pystyyn ja ilmoittaa ettei hän ole tuollaista poikaa synnyttänyt..
ja minä ääliö en saa turpaani auki.. kai pelkään että jos kerran saisin jotain sanottua ei loppua tulisi vaan tulittaisin ämmän sanoillani kahtia..
kuitenkin.. kohtalo tovereita? mitä teitte asialle?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meillä oli aika samalainen tilanne vuossia sitten.
En uskaltanut avata suutani,kun pelkäsin mieheni loukkaantuvan.Kerran hän sitten itse kysyi,miten minä jaksan äitinsä käytöstä ja itkua vääntäen myönsin,etten jaksa.Hän rohkaisi minua sanomaan seuraavalla kerralla äidilleen vastaan ja oisittepa nähneet rouvan ilmeen.Hetken oli varma,että se saa sydänkohtauksen.Tuntui todella vapauttavalta sanoa just se,mikä kaiherti.Oli vissii sen verran hyvä shokki,että se paskamainen käytös loppui.
Mutta vuosia se vei.
Keräät rohkeutt ja pamautat tekstiä pöytään.Voimia sulle
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4500000000000580&posting=22000000018850033
Ehkä kannattais jutella asiasta ensiksi miehesi kanssa. Kerro, että sun on vaikea sietää anoppis käytöstä, koska sun lapsuudenkodin ohjeet ovat niin paljon ristiriidassa hänen lapsuudenkodin oppien kanssa.
Kannattaa muuten miettiä, että kannattaako tuollaisen miehen kanssa hankkia ikinä lapsia. Todennäköisesti riitoja ja arvoeroja tulee olemaan TODELLA paljon. Saisit mahdollisesti siivota isän ja lasten jälkiä 24/7...
Nalkuttamislinjalle en lähtisi. Miettikää ja sopikaa yhdessä esim. siivouspäivät ja se, että ruoan jälkeen kumpikin kerää astiat pöydästä tai että esim. toinen kattaa ja toinen siivoaa jäljet pois ja pyyhkii pöydän. Yleensä on helpompaa saada toinen siivoamaan, kun siivotaan yhdessä. Muista kehumisen voima!!!
jos nainen on vieressä vahtimassa työn jälkeä tai tekee itse, koska osaa homman paremmin, niin miehellä ei ole pienintäkään halua tehdä kotitöitä.
On eri asia, jos asuu vaikka omakotitalossa, jossa miehelle on luontevaa esim. tehdä lumityöt ja leikata nurmikko. Sen sijaan kerrostalossa ns. miesten töitä on niin vähän, että kyllä sitä miehen pitää myös tehdä "akkojen" hommia. Muutoin nainen on koko ajan keittiössä miehen katsellessa telkkaria.
Miehelle kannattaa myös vihjata, että paras esileikki on kunnolla tehdyt kotityöt...:)
Hei!
Tämä ei voi olla totta että en olekaan ainoa ihminen jolla niin kamalat appivanhemmat että ei tosikaan..
Eli, joo täällä on kohtalotoverisi.
Oon ihan sanaton, kun oon onnellinen että en ole ainoa! :)
Järkyttävää miten poikaystävien äiti on aina niin kiinni siinä 20 vuotiaassa "pikkupojassa".. Eikö oo aika psykopaattista ku tarkemmin ajattelee. Terapiaahan tuollaiset ihmiset tarttee. Niin kauan kun mun poikani on alle 18v len varmaan kii yhtälailla, mutta kun se häipyy omaan kotiinsa niin joku raja sentään. Enhän minä voi poikani elämää elää. Eli ei sun anoppi voi elää enää poikaystäväsi elämää, tai teidän perhe elämää. Toki mammat on ihania ku ne pitää huolta, mutta...ei mekään miniät mennä niitten kotiin appiukkoa paapomaan, että " voi rakas appi, silitänkö sun ruttuiset kalsarit.. "
Olen seurustellut 5v. ihanan mieheni kanssa.
Ennen mieheni tapaamista kärsin syömishäiriöstä ja se hallisti elämääni todella paljon.. Kun tutustuin mieheeni, tilanne helpotti, mutta heidän perheellään oli tapana 1x /kk tehdä jotaki tosi fantsua hirvisoppaa tai jotain ja syödä niin maan hienosti ku ihmiset osaa ja voi. Eli ykköset päälle ja sit pitäis mennä heidän kotiin istumaan hienosti ruokapöydän ääreen ja lipittään viiniä kun se ei meikälaiseltä yhtään onnistunut.
No kerroin että tähän mun syömishäiriööni (anoppi koulunkäyntiavustaja - luulin että hän olisi tosi luotettava ja ymmärtäväinen..) liittyy sosiaalisia juttuja, ja lapsuuden tapahtumia että koen oloni ahdistavaks tuollaisessa tilanteessa - no anoppi sanoi ymmärtävänsä. Seuraavana jouluna, pikkujoulu hiprakassa, (appivanhemmat viinaan meneviä, autossakin kantavat mukanaan pieniä viinapulloja..) sain kuulla sitten seuraavaa "älä pilaa mun pojan elämää sairastamalla tuollaista tautia, ole sosiaalisempi ja osallistu meidän perheeseen kun me ollaan sinut tähän perheeseen otettu.." jostain kumman syystä nämä appivanhemmat ei sitten osallistu meidän perheen elämään silloin kun pyydetään, esim mun vanhemmat pyysi heitä kylään niin ei voinu tulla. mutta silloin kun ei pyydetä niin ollaan nokkaa tunkemassa joka hirvisoppaan ja kaappiin..
sitten rakas anoppini kehtas mennä sanomaan mun miehelleni, hänen pojalleen, että minä vielä harkitsen tähän perheeseen tulemista. Voi helv... Että mä jaksan sietää kaikenlaista.
No aikaa kului. Olin todella vihainen. Anoppi pyysi humalajuttuja anteeksi. Sanoin että anteeks annan, mutta unohtaminen ei tule kuuloonkaan. 3 kk pysyttiin poissa toistemme elämistä. Asuimme silloin jo yhdessä mieheni kanssa.
sitten oltiin sovinnossa hurjat vuoden päivät, kunnes appiukkoni syntymäpäivillä anoppi käy mun kimppuun fyysisesti, väittää että minä juotan alkoholia hänen nuorimmaiselle alaikäiselle toiselle pojalle. Ja kattia kanssa!
Ei noissa tilanteissa auta kuin pitää pää kylmänä, sanoa napakasti että kyllä meidän perhe keittää itse omat perunansa vuoron perään. Omalla tyylillään. Tehdä selväksi, että tämä on meidän koti ja meillä on omat tapamme ja teidän koti on tuolla ja siellä teidän tavat.
Mutta kyllä se syö psyykettä, kun koko ajan kuulee vihjailuja siitä kun ei ole tarpeeksi hyvä tässä ja tarpeeksi hyvä tuossa. Vaikka parhaansa yrittää. Ja voi jessus, että ollaan katrkeria esim siitä kun me ei mieheni kanssa ehditty pitää kihlajaisia itsellemme. Nyt saan kuulla kettuilua siitä että joo, nyt ne muut sukulaiset saa pitää kihlajaisia pojalleen, ja meillä niitä ei edes ollut.. Voi hertsyykkels mikä menetys. Pääasia että me itse ollaan onnellisia omaan päätökseemme että niitä kihlajaisia ei nyt vaan tullut kun ei ehditty. Piste.
Niin ja mun vanhempia ne jaksaa syyttää että kun meillä on niin huono kasvatus mulla ja mun siskolla. (sisko 25 v, sai pojan ollessaan 18v ja se on kuulemma tosi iso moka). Ja sitten he kuvittelevat että minun pitäisi olla jotenkin kiitollinen heidän olemassa olostaan. huh huh..
..voimia arkeen. Pidä pääsi ja oma tahtosi ;)
Clothesline from hellin.
Mä olen avannut suuni, monesti. Olen kokenut, että itse on raivattava tilaa itselle. Dominoiva ja huolehtiva (semmoisissa asioissa, jotka ei hänelle kuulu) persoona ei tilaa tarjoo. En hyväksy minua, miestäni tai lapsiani kohtaan huonoa (epäkunnioittavaa) käytöstä. Olen tehnyt selväksi monien taistelujen kautta, että minua ja perhettäni ei pidetä anopin talutusnuorassa. Sitä anoppi on kovasti yrittänyt, mutta en ole hänen antanut onnistua siinä. Enää ei liiemmin yritä. Me tehdään ihan itte kaikenlaisia asioita ja osataan ihan itte huolehtia asioistamme!
Nykyisin välimme ovat paremmat, kun anoppi on huomannut, että minua/meitä ei 'hyppyytetä' ja itse olen oppinut päästämään joitakin asioita suoraan toisesta korvasta ulos. Se helpottaa myös kummasti, kun vähentää anoppilassa käyntejä. ...yritän silti pitää mukavat välit anoppilaan.
Olen sinua pari vuotta nuorempi ja seurustellut poikaystäväni kanssa päälle 3 vuotta. Anoppikokelas on juuri tuollainen paapoja, hössöttäjä ja aliarvioi poikaansa (ja minuakin samalla). Pinnan alla kyti pitkään, kunnes noin 1½ vuotta sitten en kestänyt enää ja aloin sanoa suorat sanat kun otti pattiin todella kovaa. Tämä viimeisin kerta on ollut kaikista pahin. Anoppi ja minä huusimme toisillemme niin kovasti, että poikaystäväni ja tämän isä todella pelästyivät. Lähdin ovet paukkuen ja siinä kiukuspäissäni arvostelin erittäin suoraan anopin kasvatustyyliä yms., ja itse sain kuulla olevani kirjaviisas muka-fiksu nuori nainen. Nyt en ole kuukauteen nähnyt anoppia (poikaystävä asuu vielä kotona) ja hyvää on tehnyt mielenterveydelleni.
mennä arvostelemaan kasvatustyyliä, anteeksi vain, mutta samalla arvostelit poikaystävääsi.
Kauankohan poikaystävän pinnan alla kytee, ennenkuin pamahtaa.
mutta kriiseistä on selvitty. Mies on itsekin sitä mieltä, että hänen äitinsä kasvatustyyli ei todellakaan ole paras mahdollinen, hänellä vain ei ole pokkaa sanoa sitä äidilleen.
elämäntehtäväsi on anoppia ojentaa, oli miten oli!
Tulet näkemään tämän ennemminkuin arvaatkaan!Hyvä olosi ?
- no, saatpahan elämänkokemusta tuostakin ja ota opiksesi myöhemmin, itsestävi ja käyttäytymisestäsi !
itse myös lopulta keräsin rohkeuteni ja kysyin anopilta että mistä kenkä painaa.. ei kuulemma painanut ( ei sitten tosipaikan tullen saanut sanottua suoraan vaikka keskustelun aikana kierteli ja kaarteli aiheiden lähellä muttei suoraan käynyt niihin.. oli aika tyhjentävä kokemus)
mutta nyt sisko lähettelee perääni viestejä (18vee ja paha asennevamma).
En ymmärrä miksi minun kuuluisi niellä paskaa hymyillen ja olla sätittävänä kuuliaisesti enkä saisi puolustautua tai ilmoittaa omaa mielipidettäni? jos joku osaisi vastata siihen niin olisin kovasti kiitollinen.
poikaa en ole kääntänyt enkä vääntänyt mihinkään suuntaan, kun keskustelin anopin kanssa niin sanoin poikaystävälleni että menee jonnekin siksi ajaksi, koska tämä on minun ja anopin välinen asia. jos meidän kemiat ei kohtaa niin se on meidän ongelma, poikaa ei tarvitse loputtomasti sotkea, vaikka kyllä puolustaa pitääkin..