Olemme ns ystävyysavioliitossa eli ei seksiä, mutta roolit vanhempina. Välillä tunnen kaipaavani jotain muutakin, mutta mieheni ja minun välille ei voi kehittyä mitään tämän syvempää. Tyytyisikö muut tähän?
Lapsien takia minä ainakin tyydyn vaikken voi ollakaan nainen..
Lapsien takia minä ainakin tyydyn vaikken voi ollakaan nainen..
Vastaukset 14
Vanhimmat
meillä on sama tilanne.koskettelua ja hyväilyä ei ole lainkaan.mies istuu illat tv:n ääressä, minä sitten surffaan netissä. tunteita ei ole.
yhdessä ollaan lasten ja velan takia.
kirpaisee kyllä kovin, ja rakkautta suorastaan janoaisi..
onnellisempia kun ette eroa. No, jos heiltä kysyy niin tottakai sanovat että eivät halua että eroatte. Eihän lapset yleensä koskaan sitä halua. Mutta erehdytte jos luulette, ettei lapset vaistoa että kaikki ei ole kunnossa.
Niin, lapset saa monenlaista mallia kotoa. Tämä on yksi sellainen; ollaan parisuhteessa lasten ja velan takia. Ja niin paljon enemmän olisi elämällä tarjottavana.. surullista.
mutta miehellä täydellinen tunteettomuus mua kohtaan. Seksi on suoritus, kieltäytyy minkäänlaisesta hellyydenosoituksesta.
Olin sitoutunut liittoon "niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin"-periaatteella.
Eroa on haettu.
Mies ei halua erota, minä olisin valmis siihen ja aloittamaan alusta lasten kanssa. Asiasta on juteltu jo pari vuotta..Lapset vaistoavat, olet oikeassa. Toistaiseksi olen juuri heidän takiaan koittanut elää näin. Ja tietysti toivonut sitäkin että tilanne muuttuisi parempaan. Enpä kyllä usko että ero toisi juurikaan muuta kuin huonomman elämäntilanteen, ja sydänsurua kaikille.
Sinä et tarvitse miehesi lupaa eroon, voit hakea sitä yksinkin, se ei ole syy. Jos sinua pelottaa, niin ajattele aikaa eteenpäin, tulee vielä joskus päivä jolloin kaikki on hyvin, silloin tiedät että se oli sen arvoista! Ja jos et tee mitään, mikään tuskin tulee olemaan paremmin.
Olet itse niin lähellä omaa tilannettasi, ettet näe selvästi! Siis mikä tahansahan olisi parempi kuin tuo nykyinen tilanteesi. Ja kyllä, varmasti kaikki olisivat ensin surullisia, mutta kun saisitte elämänne rauhoittumaan ja etenemään teidän (sinun ja lasten) tahdissa, kaikki olisi lopulta paremmin.
Olen itse ollut vastaavassa elämäntilanteessa, joka nyt tuntuu kaukaiselta painajaiselta. Joskus mietin, miten alennuinkaan ja miten alensinkaan lapsetkin siihen..
Miehelläni on mielenterveysongelmia ja uhkailee itsemurhallakin, jos puheenaiheena ero. Pelottaa jos hän sekoaisi ja tekisi jotain vaikka lapsille.Välillä tulee tunne että oma elämä kuluu hukkaan, kun ei mahdollisuutta olla rakastettu kellekään. Olen itsekäs kun sellaisia mietin.
Hienoa että sulla asiat nyt paremmin.
se ei ole itsekkyyttä. Toivon sydämestäni että haet ja saat apua tilanteeseesi, yksin ei tarvitse selvitä, eikä se välttämättä ilman apua onnistukaan.
Voimia teille!
Kiitos myötätunnosta.
Hei,
minua jäi mietityttämään miten olette näihin ystävyysliittoihin päätyneet.Olitteko alussa rakastuneita kuitenkin ja rakkaus vain hiipui vai oliko alunperinkin kyseessä vain ystävyys oikeastaan?
Minkä ikäisinä menitte naimisiin?
Yhdessä hänen kanssaan teinistä asti, eli pitkä liitto takana. Virallistettiin suhde kun vauvakuume iski, minä olin 22. Mies on muutaman vuoden vanhempi..
Alussa oli se tyypillinen ihastushuuma, ja sitä taisi kestää vuoden. Tuumailin silloin että ei kai huuman tunne voikaan kestää, mutta kai sitä koki rakastavansa toista. Olisihan se hienoa jos sellainen ihme tapahtuisi että voisi rakastua uudelleen. Lie mahdottomuus?
En vaihtaisi miestäni mihkään:)
Avioliitto perustuu ystävyyteen. Hän on minulle maailman paras kaveri!
Seksiä emme harrasta mutta hellittelemme toisamme senkin edestä.
Teemme kaikkea muta mukavaa yhdessä ...
Kieltämättä joskus ajattele että intohimoinen rakkaus ,kymmentuhatta orgasmia joka päivä eestä ja takaa ...niin... mutta en vaihtas!
Hienoa että teillä menee noin hyvin, vaikkei sitä paljon puhuttua seksiä olisikaan : )Taidatte olla sielunkumppaneita..
Meillä ei tuota hellittelyä tai läheisyyttä ole. Suhtaudumme toisiimme kuin naapurukset tai sukulaiset..
Joskus on vain niin yksinäinen olo.
Minäkin olin noin 15 vuotta yhdessä miehen kanssa, jota kohtaan tunsin lähinnä kaveruutta. Intohimoa ei ollut, ei hellyyttä, ei lopussa enää yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Pysyin sinnikkäästi yhdessä lasten takia. Sitten rupesin miettimään, millaisen mallin lapsuudenkodista annan lapsilleni. Haluanko, että he oppivat kylmän ja tunteettoman mallin miehen ja vaimon välisistä tunteista vai haluanko, että he oppivat näkemään elämää kaikkine tunteineen?
Erosin. en halunnut enää edes yrittää yhdessäpysymistä. Kyllä kirpaisi ja sydän melkein särkyi, kun lapset itkivät. Lapset kuitenkin sopeutuvat nopeasti. Heillä on tukea toisistaan ja jatkossa on vain kaksi kotia, ei sen kummempaa.
Nyt exäni on jo omillaan uuden naisen kanssa. Minäkin olen löytänyt uuden, jonka kanssa osaan ja haluan näyttää tunteitani. Lapsetkin näkevät, että miesystäväni kanssa hassuttelen, nauran, suukottelen ja halailen ilman, että tarvitsee peitellä kaikkea jäätävän tunteettomuuden taakse. Toivon, että omille lapsilleni on siinä mallia omaan aikuisuuteensa.
AP:lle: jos kerran haluat pysyä lasten kanssa yhdessä, mikset yrittäisi lähentyä miehesi kanssa? Jos hänellä on mielenterveysongelmia, eikö ne pitäisi hoidattaa kuntoon? Eikö teillekin olisi apua perheterapiasta, parisuhdekeskusteluista tms vai ettekö koe, että olette sen arvoisia? Minusta hyvä parisuhde on sellainen, että sen eteen pitäisi olla valmis näkemään kaikki mahdollinen vaiva.
Vanhempani asuvat yhä yhdessä (40 v naimisissa), mutta kokisin itse ahdistavana sen, jos saisin tietää, että vanhempani olisivat olleet yhdessä AINOASTAAN meidän lasten takia. Se tuntuisi taakalta, sillä uskon, että sellainen lasten takia yhdessä pysyminen katkeroittaa.
Pelkään myös sitä, että jos vain lasten takia ollaan yhdessä, niin takertuuko äiti lapsiin kiinni? Saavatko lapset kasvaa itsenäisiksi, tunteviksi ja ehjiksi lapsiksi ilman, että äiti kohdistaa hellyytensä ja rakkautensa vain lapsiin?
Jos miettii eroa, lapset ovat aina "väärän" ikäisiä. Tosiasia on se, että mitä nuorempia lapset ovat, sitä helpommin he sopeutuvat tilanteeseen. Ehkäpä keskellä murrosikää pitäisi lapsia säästellä, en tiedä. Muutoin tuntuu siltä, että itse täytyy tehdä ratkaisunsa.
Kiitos viestistäsi ja hienoa että teillä asiat järjestyneet : )
Terapiaakin harkittu, mutta vaikea lähteä puhumaan asioita halki kun käynyt aiemminkin niin että estin miehen tekemästä itsemurhaa..Varmasti olisi tarpeen, molemmille.
Äitinä en takerru lapsiini mielestäni liikaa, ihan normaalisti huolehdin heistä ja vietän aikaa, kuitenkin jättäen myös omille harrasteille aikaa. Mies ei niinkään harrasta mielellään heidän kanssaan, tekee omia juttujaan.
Joskus kyllä jään miettimään miltä lapsista tuntuu kun illalla nukkumaan mennessä toivotamme lasten kanssa toisillemme hyvät yöt, rakastan sinua, mutta miehelle vain sen hyvää yötä ilman haleja ja pusua.