Kerrotaanpa nyt sitten munki tarina tänne näin :)
Elikkäs rakastumaanhan minä menin. Kihlasinkin naiseni, jota tietenkin rakastin yli kaiken, hän oli tärkeintä elämässäni. No sitähän muutettiin yhteen ja hankittiin tietenki se koira ja kaikkee. Suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta jne. Tein kaikkeni hänen eteen. Maksoin laskut enkä koskaan ollut vaatimassa mitään niistä takaisin, hoisin kotia ja yritin silloin tällöin järjestellä jotain romanttisia ylläreit.
No naiseni alkoi viihtymään noissa kuppiloissa ja oli humalassa aika usein. Mistä en oikeen pitänyt ja sen hänelle myös ilmaisin. Samalla loppui osallistuminen yhteiseen arkeen ja yleensäkin kaikkeen yhteiseen. Noo, en kuitenkaan viel halunnut luovuttaa, jospa keskustelemalla näistä pienistä ongelmista päästäisiin yli.
Keskustelut kuitenkn meni siihen, että hän vaati vain minua muuttumaan romanttisemmaksi ja yllätyksellisemmäksi ja hän ei muuttunut lainkaan. Mut se sotii kyl mun luonnetta vastaan, että minun pitäisi ainoastaan yrittää ja olla ihana ja toinen saisi minua kohdella juuri niin kuin tahtoo...
Noo, se johti semmoseen kierteeseen että kumpikaan ei ollut toiseen tyytyväinen. Ja sittenhän se ero lävähti kasvoille.
Olin täysin rikki, hajonnut, sillä kuitenkin häntä suuresti koko ajan rakastin ja niin hänkin sanoi mua rakastavansa. Viiden vuoden suhde oli loppu.
Möyrin pohja mutia, mikään ei tuntunut miltään. Ruokaa en pystynyt syömään. Muut naiset ei kiinnostanut. Kaipasin niin saatanasti et tuntu, että sydän repeää rinnasta, surkuttelin ja masentelin varmaan vuoden :(
Mutta, mutta. Tässä muutama päivä sitten huomasin, että suhteen aikana olin kadottanut minuuteni, toisen terrori ja häntä palvominen oli saanut minut unohtamaan mitä oikein ITSE haluan. Ja en todellakaan saanut suhteessa itseäni toteuttaa oiken.
Nyt vain nauran entiselle kurjalle tilalleni :) nautin uudelleen löytämästä itsestäni. Kaveritikin sanoo, että miten sinä taas jaksatkaan hymyillä nuin kovasti :)
Enää exääni en murehdi, sillä en halua siihen samaan vanhaan missä minusta ei itsenäni välitetty ja tavallaan minut ajettiin nurkkaan.
Miten saatoinkaan unohtaa ne kaikki pienet asiat joita tykkäsin tehdä ja harrastaa..
Mahtava tunne kieltämättä, nyt on voimia löytää vaikka jostain se uusi kummppanikin :)
Halusin vain teille kaikille sydämen särkeneille kertoa, että kannattaa tosiaanki hetkeksi pysähtyä ja otta etäisyyttä asioihin ja alkakaa arvostaa itseänne ja sitä ettei kukaan muu saa sinua onnelliseksi kuin sinä itse. Ei voi elämäänsä rakentaa kenenkään toisen varaan, minun mielestä se ei ole terveellistä :)
Tsemppiä viel teille kaikille, ja anteeksi kieliasuni virheet :)
Elikkäs rakastumaanhan minä menin. Kihlasinkin naiseni, jota tietenkin rakastin yli kaiken, hän oli tärkeintä elämässäni. No sitähän muutettiin yhteen ja hankittiin tietenki se koira ja kaikkee. Suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta jne. Tein kaikkeni hänen eteen. Maksoin laskut enkä koskaan ollut vaatimassa mitään niistä takaisin, hoisin kotia ja yritin silloin tällöin järjestellä jotain romanttisia ylläreit.
No naiseni alkoi viihtymään noissa kuppiloissa ja oli humalassa aika usein. Mistä en oikeen pitänyt ja sen hänelle myös ilmaisin. Samalla loppui osallistuminen yhteiseen arkeen ja yleensäkin kaikkeen yhteiseen. Noo, en kuitenkaan viel halunnut luovuttaa, jospa keskustelemalla näistä pienistä ongelmista päästäisiin yli.
Keskustelut kuitenkn meni siihen, että hän vaati vain minua muuttumaan romanttisemmaksi ja yllätyksellisemmäksi ja hän ei muuttunut lainkaan. Mut se sotii kyl mun luonnetta vastaan, että minun pitäisi ainoastaan yrittää ja olla ihana ja toinen saisi minua kohdella juuri niin kuin tahtoo...
Noo, se johti semmoseen kierteeseen että kumpikaan ei ollut toiseen tyytyväinen. Ja sittenhän se ero lävähti kasvoille.
Olin täysin rikki, hajonnut, sillä kuitenkin häntä suuresti koko ajan rakastin ja niin hänkin sanoi mua rakastavansa. Viiden vuoden suhde oli loppu.
Möyrin pohja mutia, mikään ei tuntunut miltään. Ruokaa en pystynyt syömään. Muut naiset ei kiinnostanut. Kaipasin niin saatanasti et tuntu, että sydän repeää rinnasta, surkuttelin ja masentelin varmaan vuoden :(
Mutta, mutta. Tässä muutama päivä sitten huomasin, että suhteen aikana olin kadottanut minuuteni, toisen terrori ja häntä palvominen oli saanut minut unohtamaan mitä oikein ITSE haluan. Ja en todellakaan saanut suhteessa itseäni toteuttaa oiken.
Nyt vain nauran entiselle kurjalle tilalleni :) nautin uudelleen löytämästä itsestäni. Kaveritikin sanoo, että miten sinä taas jaksatkaan hymyillä nuin kovasti :)
Enää exääni en murehdi, sillä en halua siihen samaan vanhaan missä minusta ei itsenäni välitetty ja tavallaan minut ajettiin nurkkaan.
Miten saatoinkaan unohtaa ne kaikki pienet asiat joita tykkäsin tehdä ja harrastaa..
Mahtava tunne kieltämättä, nyt on voimia löytää vaikka jostain se uusi kummppanikin :)
Halusin vain teille kaikille sydämen särkeneille kertoa, että kannattaa tosiaanki hetkeksi pysähtyä ja otta etäisyyttä asioihin ja alkakaa arvostaa itseänne ja sitä ettei kukaan muu saa sinua onnelliseksi kuin sinä itse. Ei voi elämäänsä rakentaa kenenkään toisen varaan, minun mielestä se ei ole terveellistä :)
Tsemppiä viel teille kaikille, ja anteeksi kieliasuni virheet :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Täysin saman olen aikanani kokenut. Tällä hetkellä ei sydämeni ole särkynyt, vaan olen jo aikaa sitten eheytynyt. Jostain syystä tänne vain eksyin, ja halusin hienoa kirjoitustasi kehaista (olen siis mies itsekin). Yhdyn kirjoitukseesi täysin. Ihmeellistä, miten pitkään sitä jaksaakin vielä rakastaa, vaikka järjellä ymmärtääkin toisen kohdelleen niin h***etin väärin. Noh, tunnustan, että hiukan kateellisena tällä hetkellä katson ystävieni molemminpuolista kunnioitusta huokuvia parisuhteita, toki onnellisena heidän puolestaan... Ehkä se joskus osuu myös omalle kohdalle, toivotaan näin. Aloittajan tavoin toivotan voimia kaikille samassa tilanteessa olleille / oleville!
Oletko nähnyt ex:ääsi?
Jos olet, minkälaiset välit teillä on? Miltä tuntuu nähdä häntä, liikahtaako sydän?
Jos ette ole nähneet,miksi?
Selvennetään hieman, siis minä tulin jätetyksi tässä tapauksessa. Ja silloin päätin etten ole se ruikuttava exä. No tietenki sitä alussa sortui soittamaan ja tekstaamaan. Mutta varmaan 9kk en ole itse hänelle soittanut tai tekstannut. Hän kyllä soittelee viel, varmaan pari kolme kertaa kuussa. Ja ollaan me muutamia kertoja nähty, ja en kiellä etteikö sydän olisi liikahtanut, siksi kait se meniki se vuosi surkutellessa.
Itsekuria se aluksi vaati, etten soittele. Mutta minun tapauksessa se oli yksi askel kohti uusia kuvioita ja ylipääsemistä :)
Minulla itsellä on takana 10 vuotinen suhde ja 2 lasta siitä.Ero oli minulle vaikea varmaan sen takia kun oli tottunut elämään entisen kanssa...nyt ymmärtää ettei häntä rakastanut. Sain kyllä 2 ihanaa lasta hänen kanssaan. Sen jälkeen oli 9 kk kestänyt suhde varatun miehen kans...aina jäi toiseksi. Siitä pääsin eroon uuden miehen takia johon rakastuin...ihanuutta kesti 4 kk ja sitten mies halusi vapautta...ei ollut kuulemma aikaa. Tavattiin kyllä välillä seksin merkissä...olin onnellinen niistä vähäisistä hetkistä hänen luonaan. Mutta nyt kaikki ohi ja pitäisi hänet unohtaa...en tahdo roikkua ihmisessä joka ei välitä. Tuntuu kyllä että on mennyt usko miespuolisiin henkilöihin...että aina sydän särkyy...tavalla tai toisella. Ei uskalla enää heittäytyä rakkauteen kun pelkää että sydän särkyy taas...ja montako kertaa se kestää...?