vasta pettämisen jälkeen?
Minäkin luulin suhteemme olevan aivan hyvä, molempia osapuolia tyydyttävä, kunnes mieheni pettäminen paljastui. Tavallaan kaikki tuli kuin salamana kirkkaalta taivaalta, vaikka olinkin ehtinyt epäillä "jotakin" jo jonkin aikaa. En silti olisi voinut uskoa epäilyideni olevan totta. Tai en kai halunnut uskoa siihen...
No, aluksi syytin ainoastaan itseäni, mieheni oli hakenut jotakin siltä toiselta naiselta, mitä ei minulta saanut. Katsoin siihen kuuluisaan peiliin ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Myös mieheni paras puolustus aluksi oli hyökkäys. Minä en ollut huomioinut häntä tarpeeksi, hän ei saanut seksiä tarpeeksi yms. Yhtäkkiä tajusin, että mitä minä yksin sinne peiliin tuijottelen. Enhän minä oikeasti voinut tietää mitä mieheni päässä liikkui, en ole ajatustenlukija. Mieheni myönsi, että jos hän olisi osannut/uskaltanut keskustella tunteistaan pettämistä ei olisi ehkä tapahtunutkaan. Niinpä opettelimme keskustelemaan keskenämme. Kuullostaa varmaan hullulta, olimme sentään olleet yhdessä jo useita vuosia. Olemme sopineet, että puhumme tunteistamme heti, emmekä vasta 15. päivä. Kukaan muu ei pysty korjaamaan suhdettamme, meidän on tehtävä se itse. Monet vaikeatkin asiat on käyty läpi, välillä tapeltukkin, mutta kuitenkin.
Onko kukaan muu kokenut vastaavanlaista heräämistä pettämisen jälkeen?
Enää en syytä itseäni pettämisestä, en kuitenkaan kokonaan miestänikään. Kakkosta...no, hänet olisin varmasti jättänyt omaan arvoonsa ellei hän olisi alkanut pommittamaan minua visteillään, lopulta kirjoitti jopa kirjeen. Kertoi kuinka hän on se jota on petetty kaikista eniten. Hänen tuskaansa asiata en suostu kuuntelemaan saati osaani siitä kantamaan. Riittää kun selvitän omat asiani.
Minäkin luulin suhteemme olevan aivan hyvä, molempia osapuolia tyydyttävä, kunnes mieheni pettäminen paljastui. Tavallaan kaikki tuli kuin salamana kirkkaalta taivaalta, vaikka olinkin ehtinyt epäillä "jotakin" jo jonkin aikaa. En silti olisi voinut uskoa epäilyideni olevan totta. Tai en kai halunnut uskoa siihen...
No, aluksi syytin ainoastaan itseäni, mieheni oli hakenut jotakin siltä toiselta naiselta, mitä ei minulta saanut. Katsoin siihen kuuluisaan peiliin ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Myös mieheni paras puolustus aluksi oli hyökkäys. Minä en ollut huomioinut häntä tarpeeksi, hän ei saanut seksiä tarpeeksi yms. Yhtäkkiä tajusin, että mitä minä yksin sinne peiliin tuijottelen. Enhän minä oikeasti voinut tietää mitä mieheni päässä liikkui, en ole ajatustenlukija. Mieheni myönsi, että jos hän olisi osannut/uskaltanut keskustella tunteistaan pettämistä ei olisi ehkä tapahtunutkaan. Niinpä opettelimme keskustelemaan keskenämme. Kuullostaa varmaan hullulta, olimme sentään olleet yhdessä jo useita vuosia. Olemme sopineet, että puhumme tunteistamme heti, emmekä vasta 15. päivä. Kukaan muu ei pysty korjaamaan suhdettamme, meidän on tehtävä se itse. Monet vaikeatkin asiat on käyty läpi, välillä tapeltukkin, mutta kuitenkin.
Onko kukaan muu kokenut vastaavanlaista heräämistä pettämisen jälkeen?
Enää en syytä itseäni pettämisestä, en kuitenkaan kokonaan miestänikään. Kakkosta...no, hänet olisin varmasti jättänyt omaan arvoonsa ellei hän olisi alkanut pommittamaan minua visteillään, lopulta kirjoitti jopa kirjeen. Kertoi kuinka hän on se jota on petetty kaikista eniten. Hänen tuskaansa asiata en suostu kuuntelemaan saati osaani siitä kantamaan. Riittää kun selvitän omat asiani.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ensin sain ryöpyn syytöksiä, sitä itkin ja surin olenko tosiaan niin huono ihminen, kuin mieheni sanoo. Sitten silmäni avautuivat enhän ole ennustajaeukko/ajatustenlukija/kristallipallosta katsoja, mistäs minä olen voinut tietää miehen tunteista kun ei hän niistä minulle ole mitään kertonut.
Nykyään sitten opetelemme keskustelemaan, molemmat ja kuuntelemaan toisiamme. Onhan se vaikeaa alkuun mutta kun molemmat haluaa niin ehkä toivoakin on!
Minulla tämä meni näin: kuvittelin, että kyllä meillä ihan kohtuullisen hyvin menee, jotain pitäisi kyllä tehdä tuon seksielämän parantamiseksi, ja keskustellakin pitäisi ehkä enemmän... Sitten miehen suhde paljastui, olin todella vihainen ja pettynyt. Syytin miestä kaikesta, keskusteluni oli yksityiskohtien pilkkomista ja tarkastelua. Mies ei syyttänyt minua mistään, hän vaikeni. Päätelmäni syistä olivat loukatun päätelmiä. Vasta nyt kuukausi myöhemmin silmäni avautuivat. 'Muistini palautui'. Kyllähän minä muistan, kuinka kaksi vuotta sitten mieheni kosketus inohtti minua, torjuin hänet monesti, eikä se siitä ihmeemmin enää lämmennyt oikeasti. Sitten sairastuin vakavasti, mieheni ei enää pystynyt lohduttamaan minua. Parannuin kohtuullisesti, mutta kaikki oli jo myöhäsitä, tunteista ei ollut keskusteltu, olin sulkeutunut itseeni ja perheeni hoitamiseen. Miehen suhteen paljastumisen jälkeen yritin epätoivoisia 'minä rakastan sinua niin kamalasti, älä vaan jätä' -juttuja. Nyt kuitenkin alan tajuta asioiden oikean laidan, syyt ja seuraukset. Sen valtavan kuilun, joka välillemme oli kasvanut. Ymmärrän tietenkin, että mieheni olisi voinut tulla puhumaan minulle, mutta enhän minäkään puhunut hänelle. Nyt on suuri seesteisyys sisälläni. Avioero ei ole maailmanloppu, vaan uuden, ehkä paremman alku. Meillä oli hetkemme, rakastimme toisiamme yli vuosikymmenen, lähes toinen vuosikymmen meni kylmenemiseen. Surullista, niin surullista, mutta ihmisenä olen oppinut paljon, kantapään kautta.