Tämä on tositarina lähipiiristäni reilun kymmenen vuoden takaa.
Olimme 12-vuotiaita, kun kaverini äiti löysi uuden miehen. Kaverini vanhemmat olivat olleet viitisentoista vuotta yhdessä, ei mitään erityisiä ongelmia. Mies ei pettänyt, ryypännyt, hänellä oli hyvä työpaikka, vapaa-ajalla harrasti urheilua ja oli reilu tyyppi meidän lasten keskuudessa. Kaverini äiti oli ehkä vähän "menevämpi" ihminen ja kaipasi kai jotain muuta...
Pettämistä kesti useiden kuukausien ajan niin, että kaverini ja muukin lähipiiri tiesivät asiasta, mutta kaverini isä halusi ilmeisesti vielä sovitella... Kaikista kauheinta oli, että tämä äiti soitteli pienessä humalassa itkuisia puheluita "työmatkoiltaan" keskellä yötä kaverilleni, siis 12-vuotiaalle. Hän varmasti välitti lapsestaan ja tunsi syyllisyyttä, mutta tällainen oikeasti vain pahensi asiaa. Vieläkin tuntuu pahalta kun ajattelen tätä asiaa. Ymmärrän toki ettei tämä äiti tahallaan tahtonut lapselleen pahaa... Mutta aikuisen pitäisi silti hoitaa asiat jotenkin kypsemmin.
Puolen vuoden sisällä kaverini vanhemmat lopulta erosivat, äiti muutti pois ja kaverini jäi isänsä luokse asumaan.
Kaverini äiti oli tullut myös raskaaksi (todennäköisesti lopullinen päätös avioerosta tehtiin tällöin) ja odotti lasta tälle toiselle miehelle. Pian lapsen syntymän jälkeen tämä uusi mies häipyi kuvioista. Kuinka ollakaan, tämä nainen olisi nyt halunnut palata ex-miehensä luo! Kaverini isä ei kuitenkaan enää huolinut takaisin, ymmärrettävästi.
Nykyinen tilanne: tämä nainen on nykyään yksinhuoltaja, mitään vakituista suhdetta ei ole enää löytynyt. Kaverini tapaa äitiään ja puolisisarustaan, joten he ovat onneksi saaneet välinsä melko lailla kuntoon vähitellen. Kaverini isä löysi lopulta todella mukavan uuden naisen ja heillä on nyt 5-vuotias poika :)
Minä ja kaverini olemme nyt päälle parikymppisiä. Kaveri on seurustellut miehensä kanssa jo 5 vuotta ja nyt heillä on perheenlisäystä tulossa. Olemme näistä asioista usein keskustelleet... Me 90-luvun teinit olemme nähneet miten avioeroista on tullut arkipäivää. Suhteiden eteen ei jakseta tehdä töitä, vaan eletään koko ajan asenteella "mulla on vaan tää yks elämä" ja "pakko saada kokea kaikki". Mikä näiden kokemusten arvo oikein on? Entä sitten kun on vanha ja ryppyinen eikä ole ulkonäköä joka kääntäisi vastakkaisen sukupuolen pään, eikö silloin olisi kiva että olisi se tosirakkaus vierellä vaikka olisikin joskus tylsää? Olen jutellut sellaisten ihmisten kanssa, joiden lapsuudenkodissa on ollut pettämistä ja jättämistä - he todennäköisesti ymmärtävät olla viisaampia kuin vanhempansa, koska ovat nähneet miten paljon pahaa voi tehdä lapsilleenkin tällaisella...
Onneksi tarinoilla on myös onnellisia loppuja - silloin kun vääryyttä kokeneetkin löytävät ihmisen, jonka arvoisia todella ovat.
Olimme 12-vuotiaita, kun kaverini äiti löysi uuden miehen. Kaverini vanhemmat olivat olleet viitisentoista vuotta yhdessä, ei mitään erityisiä ongelmia. Mies ei pettänyt, ryypännyt, hänellä oli hyvä työpaikka, vapaa-ajalla harrasti urheilua ja oli reilu tyyppi meidän lasten keskuudessa. Kaverini äiti oli ehkä vähän "menevämpi" ihminen ja kaipasi kai jotain muuta...
Pettämistä kesti useiden kuukausien ajan niin, että kaverini ja muukin lähipiiri tiesivät asiasta, mutta kaverini isä halusi ilmeisesti vielä sovitella... Kaikista kauheinta oli, että tämä äiti soitteli pienessä humalassa itkuisia puheluita "työmatkoiltaan" keskellä yötä kaverilleni, siis 12-vuotiaalle. Hän varmasti välitti lapsestaan ja tunsi syyllisyyttä, mutta tällainen oikeasti vain pahensi asiaa. Vieläkin tuntuu pahalta kun ajattelen tätä asiaa. Ymmärrän toki ettei tämä äiti tahallaan tahtonut lapselleen pahaa... Mutta aikuisen pitäisi silti hoitaa asiat jotenkin kypsemmin.
Puolen vuoden sisällä kaverini vanhemmat lopulta erosivat, äiti muutti pois ja kaverini jäi isänsä luokse asumaan.
Kaverini äiti oli tullut myös raskaaksi (todennäköisesti lopullinen päätös avioerosta tehtiin tällöin) ja odotti lasta tälle toiselle miehelle. Pian lapsen syntymän jälkeen tämä uusi mies häipyi kuvioista. Kuinka ollakaan, tämä nainen olisi nyt halunnut palata ex-miehensä luo! Kaverini isä ei kuitenkaan enää huolinut takaisin, ymmärrettävästi.
Nykyinen tilanne: tämä nainen on nykyään yksinhuoltaja, mitään vakituista suhdetta ei ole enää löytynyt. Kaverini tapaa äitiään ja puolisisarustaan, joten he ovat onneksi saaneet välinsä melko lailla kuntoon vähitellen. Kaverini isä löysi lopulta todella mukavan uuden naisen ja heillä on nyt 5-vuotias poika :)
Minä ja kaverini olemme nyt päälle parikymppisiä. Kaveri on seurustellut miehensä kanssa jo 5 vuotta ja nyt heillä on perheenlisäystä tulossa. Olemme näistä asioista usein keskustelleet... Me 90-luvun teinit olemme nähneet miten avioeroista on tullut arkipäivää. Suhteiden eteen ei jakseta tehdä töitä, vaan eletään koko ajan asenteella "mulla on vaan tää yks elämä" ja "pakko saada kokea kaikki". Mikä näiden kokemusten arvo oikein on? Entä sitten kun on vanha ja ryppyinen eikä ole ulkonäköä joka kääntäisi vastakkaisen sukupuolen pään, eikö silloin olisi kiva että olisi se tosirakkaus vierellä vaikka olisikin joskus tylsää? Olen jutellut sellaisten ihmisten kanssa, joiden lapsuudenkodissa on ollut pettämistä ja jättämistä - he todennäköisesti ymmärtävät olla viisaampia kuin vanhempansa, koska ovat nähneet miten paljon pahaa voi tehdä lapsilleenkin tällaisella...
Onneksi tarinoilla on myös onnellisia loppuja - silloin kun vääryyttä kokeneetkin löytävät ihmisen, jonka arvoisia todella ovat.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.