Avomieheni petti neljän vuoden suhteen jälkeen, ja nyt on asuttu erillään viikon verran. Pettämisestä sain tietää pari kuukautta sitten, mutta hoidettin ero ystävällisissä merkeissä ja asiat hoidettiin rauhassa. Puhuttiin paljon siitä että kaikki olisi väliaikaista ja ehkä vielä palaisimme yhteen. Kakkosta hän ei ole enää tavannut kun kaikki tuli julki. Sanoo rakastavansa yhä minua.
Eilen mies sitten töksäytti ettei meistä tulisi koskaan enää mitään. Ja aikoi ottaa yhteyttä taas kakkoseensa. Yritin selittää miehelle, että ei kannattaisi aloittaa mitään tuon kakkosenkaan kanssa ennen kun tunteet minua kohtaan on poissa. Kerroin myös kuinka mustasukkainen olen tuosta kakkosesta...en haluisi olla, mutta olen. Samaa mieltä kyllä olen sen suhteen ettei meistä tosiaan enää paria tule...luottamus meni ja en voi antaa anteeksi tätä tekoa.
Itse haluaisin päästä tästä kaikesta yli ystävinä ja niin hänkin. On vaan kovin vaikeaa olla ystävä kun tietää mitä hän puuhastelee kakkosensa kanssa...mustasukkaisuus on tällä hetkellä vielä liian vahvaa. En halua vihata, enkä katkeroitua, sitä ei moni ymmärrä, mutta haluan tehdä asiat omalla tavallani.
En selviä tästä erosta ilman hänen tukeaan, hän on ainoa jolle pystyn puhumaan kaikesta, paras ystäväni. Haluan että mieskin on onnellinen, mutta onko väärin toivoa että surisi meidän suhteen loppumisen ensin pois ennen kun aloittaa uutta?
Miten kestän ajatella hänet uuden kanssa, kun itse itken pahaa oloa. En tiedä satutanko itseäni enemmän kun haluan ystävyyttä..mutta en vaan pysty irrottamaan kokonaankaan. Elämä on muuttunut niin paljon jo nyt..en kestä parhaan ystävänkin menettämistä.
Järki kyllä sanoo että hemmettiin koko äijä ja kakkonen ei ole mustasukkaisuuteni arvoinen, mutta tunteet sanovat jotakin ihan muuta.
Eilen mies sitten töksäytti ettei meistä tulisi koskaan enää mitään. Ja aikoi ottaa yhteyttä taas kakkoseensa. Yritin selittää miehelle, että ei kannattaisi aloittaa mitään tuon kakkosenkaan kanssa ennen kun tunteet minua kohtaan on poissa. Kerroin myös kuinka mustasukkainen olen tuosta kakkosesta...en haluisi olla, mutta olen. Samaa mieltä kyllä olen sen suhteen ettei meistä tosiaan enää paria tule...luottamus meni ja en voi antaa anteeksi tätä tekoa.
Itse haluaisin päästä tästä kaikesta yli ystävinä ja niin hänkin. On vaan kovin vaikeaa olla ystävä kun tietää mitä hän puuhastelee kakkosensa kanssa...mustasukkaisuus on tällä hetkellä vielä liian vahvaa. En halua vihata, enkä katkeroitua, sitä ei moni ymmärrä, mutta haluan tehdä asiat omalla tavallani.
En selviä tästä erosta ilman hänen tukeaan, hän on ainoa jolle pystyn puhumaan kaikesta, paras ystäväni. Haluan että mieskin on onnellinen, mutta onko väärin toivoa että surisi meidän suhteen loppumisen ensin pois ennen kun aloittaa uutta?
Miten kestän ajatella hänet uuden kanssa, kun itse itken pahaa oloa. En tiedä satutanko itseäni enemmän kun haluan ystävyyttä..mutta en vaan pysty irrottamaan kokonaankaan. Elämä on muuttunut niin paljon jo nyt..en kestä parhaan ystävänkin menettämistä.
Järki kyllä sanoo että hemmettiin koko äijä ja kakkonen ei ole mustasukkaisuuteni arvoinen, mutta tunteet sanovat jotakin ihan muuta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
...sellaisena kuin on, niin välit on poikki. Ei ihmistä voi omistaa. Jos olet aikuinen, tiedät, että kiveksillä ei ole motiiveja.
"haluan, että tehdä asiat omalla tavallani"
Selvää on, että sun miehesi on sen surutyön jo omalta osaltaan tehnyt ja järkevänä hän myös tajusi (sinut tuntien) että suhteesta ei enää mitään tule.
Se, että hän haluaa tavata jälleen sitä kakkosta niin sille sä et mahda mitään, vaikka kuinka asiasta mustasukkaisuutta tuntisit.
Toimi niinkuin järkesi sanoo, kyllä ne tunteet asettuvat jossain vaiheessa. Jotkut vain tarvitsevat eron käsittelemiseen enemmän aikaa kuin toiset. Eikä se ole ikinä helppoa, mutta kyllä siitä ylitse pääsee. Toimeksi vain. :DD