Viiden vuoden yhdessä olon ja vuoden yhdessä asumisen jälkeen olen mieheni sanojen mukaan "tyttöystävä". Itse tyhmyyksissäni kuvittelin, että tässä vaiheessa olisi jo ollut hääpäivä tai edes -vuosi tiedossa, mutta sellaisesta ei ole toivoakaan.
En pidä kiristyksestä, uhkailusta tai painostuksesta. Mutta en pidä myöskään siitä, että olen täysillä rakentamassa tulevaisuuttani sellaisen suhteen varaan, josta toinen ei tunnu osaavan osoittaa mitään varmaa. Sanoo kyllä, että "joskus mennään naimisiin", mutta tarkemmin keskusteltaessa ei vielä vuosiin. Miksei? Ei kuulemma tiedä.
En koskaan voisi jättää tätä miestä. Rakastan häntä, ja hänkin rakastaa minua omalla tavallaan. Jostain syystä hän vain tuntuu olevan kykenemätön minkään sorttiseen etenemiseen / päätöksiin millään elämän saralla.
Nyt mietinkin, pitäisikö minun antaa miehelle kolme kuukautta miettimisaikaa: Joko muutan pois ja jatkamme seurustelua, ollaan sitten tyttö- ja poikaystävä molemmille reilulla ja selkeällä tavalla. Tai sitten edetään tästä johonkin toiseen suuntaan.
Tämä tietysti kuulostaa juuri siltä kiristykseltä, uhkailulta ja painostukselta. Mutta jos teillä on tarjota minulle parempia vaihtoehtoja, niin antaa palaa! Itse en keksi muuta.
Avoliitossakaan en jaksa elää näin, koska silloin itse kuvittelen eläväni "perheessä" ja ajoittain tajuan olevani tyttöystävä-kämppis-kombinaatio, ja silloin kirpaisee. Eri asia olisi jos säännöt olisivat / tulisivat olemaan selvät alusta pitäen, jos olisi tietoinen siitä, että muutan ikuiseen avoliittoon. Ei avioliitto ole minulle itseisarvo, mutta sen kiertelyn ja kaartelun jälkeen kieltämättä miettii väkisinkin, MIKSI ei.
En pidä kiristyksestä, uhkailusta tai painostuksesta. Mutta en pidä myöskään siitä, että olen täysillä rakentamassa tulevaisuuttani sellaisen suhteen varaan, josta toinen ei tunnu osaavan osoittaa mitään varmaa. Sanoo kyllä, että "joskus mennään naimisiin", mutta tarkemmin keskusteltaessa ei vielä vuosiin. Miksei? Ei kuulemma tiedä.
En koskaan voisi jättää tätä miestä. Rakastan häntä, ja hänkin rakastaa minua omalla tavallaan. Jostain syystä hän vain tuntuu olevan kykenemätön minkään sorttiseen etenemiseen / päätöksiin millään elämän saralla.
Nyt mietinkin, pitäisikö minun antaa miehelle kolme kuukautta miettimisaikaa: Joko muutan pois ja jatkamme seurustelua, ollaan sitten tyttö- ja poikaystävä molemmille reilulla ja selkeällä tavalla. Tai sitten edetään tästä johonkin toiseen suuntaan.
Tämä tietysti kuulostaa juuri siltä kiristykseltä, uhkailulta ja painostukselta. Mutta jos teillä on tarjota minulle parempia vaihtoehtoja, niin antaa palaa! Itse en keksi muuta.
Avoliitossakaan en jaksa elää näin, koska silloin itse kuvittelen eläväni "perheessä" ja ajoittain tajuan olevani tyttöystävä-kämppis-kombinaatio, ja silloin kirpaisee. Eri asia olisi jos säännöt olisivat / tulisivat olemaan selvät alusta pitäen, jos olisi tietoinen siitä, että muutan ikuiseen avoliittoon. Ei avioliitto ole minulle itseisarvo, mutta sen kiertelyn ja kaartelun jälkeen kieltämättä miettii väkisinkin, MIKSI ei.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jos asutte yhdessä, et ole miehellesi enää pelkkä tyttöystävä vaan myöskin avovaimo. Aluksi miehesi voisi opetella käyttämään tätä nimitystä sinusta, sillä kyllähän avovaimo kuulostaa paljon enemmältä kuin tyttöystävä, eikö?
Todennäköisesti paras tapa tilanteessasi olisi ensin pitää pitkä keskustelu miehesi kanssa tilanteestanne. Selvittäisit juurta jaksaen miehelle koko asian, kertoisit omia näkemyksiäsi, toiveitasi ja tarpeitasi ja vastaavasti kuuntelisit miehesi mielipiteitä. Jollei keskustelu tuota minkäänlaista tulosta, olisi ehkä parempi molemmille, että loisitte selkeät säännöt, kuten ehdotit: olette sitten reilusti "vaan" tyttö- ja poikaystävä tai annat miehelle esim. jouluun asti aikaa päättää, mitä hän haluaa yhteiseltä tulevaisuudeltanne.
Itse painiskelin vähän samanlaisen sitoutumiskammoisen miehen kanssa aikani, ja kyllähän se mies siitä pikku hiljaa pehmeni ja pystyi tekemään lopulta niinkin suuren päätöksen tulevaisuudestamme, että menimme kihloihin. Helpolla siihen pisteeseen ei kuitenkaan tultu. Tsemppiä sulle, toivottavasti tilanteenne selviää!
"Jos asutte yhdessä, et ole miehellesi enää pelkkä tyttöystävä vaan myöskin avovaimo. Aluksi miehesi voisi opetella käyttämään tätä nimitystä sinusta, sillä kyllähän avovaimo kuulostaa paljon enemmältä kuin tyttöystävä, eikö?"
Asian painamista pumpulille erilaisen termin nojalla!
Älä hämää itseäsi termillä "avovaimo", se ei ole mitään sen kummempaa kuin "tyttöystävä jolla on sama osoite"! Kusetusta koko termi, harhaanjohtava. Jos muuta uskot, lähdet väärille linjoille...
Tyttöystävällä ei ole samoja oikeuksia ja arvoa kuin vaimolla, rouvalla. Koko suvullekin saatat olla vain se tyttöystävä, ei vakavasti otettava.
"Koko suvullekin saatat olla vain se tyttöystävä, ei vakavasti otettava."
Juu, just tämän takiahan sitä mennään naimisiin: sen takia, että suku ottaa ihmisen vakavasti! Suomalaisilla suvuilla on ilmeisesti pipo aika kireällä.
"Älä hämää itseäsi termillä "avovaimo", se ei ole mitään sen kummempaa kuin "tyttöystävä jolla on sama osoite""
Höpö höpö. Kahden ihmisen suhde on juuri sellainen kuin mitä he haluavat sen olla. Jos tuo ajattelutapa ei riitä, vaan pitää "terapoida" epävarmuuttaan ja pelkojaan (suhdetta kohtaan) kalliilla häillä, onko häillä enää mitään merkitystä?
Ja jos ihmiset pelkäävät, että mies lähtee, jollei häntä rengasta koko suvun edessä, niin voin sanoa: ihan samalla tavalla mies voi silloinkin lähteä.
hei hei hei hei.....ei se noin mene että toinen haluu vaan naimisiin, itse olin nykyisen vaimon kanssa seurustellut 10 vuotta ennenkuin edes alettiin puhua naimisiin menosta.
mutta se miten voit asiaa muuttaa:
-ala iltaisin lukea häälehtiä sängyssä (vaimoni teki näin)
-juttele reilusti asiasta ja tiedustele olisiko jo aika?
-ehdottele millaisen kosinnan haluaisit kun sen aika on tulossa....
kaikki miehet ei vaan ole niin varmoja itsestään että uskaltavat kosinnan tehdä, ehkäpä mieskin on epävarma siitä haluatko sinä avioon?
asioista kannattaa keskustella.....minäkin sen opin vasta viisivuotta sitten....
jos sinä olit noin naurettavan aikaansaamaton (ja naisystäväsi vaarallisen pitkäjänteinen), pitäisikö sinusta ottaa muka jotain mallia?
Ei mitään tuollaista vihjailusössötystä!!!
Kyllä sen verran täytyy olla miehessä selkärankaa, että kestää kuulla kumppaninsa odotuksista. Jestas sentään...
Ole vain oma itsesi, kerro suoraan ja rehellisesti toiveistasi!
Asiasta on keskusteltu jo moneen otteeseen. Ennen yhteenmuuttoa tein jo selväksi, että en halua mitään jumi-avoliittoa, mutta jos hän kokee tarpeelliseksi yhdessä asumisen ennen suuria päätöksiä, niin ok. Mutta sitä on nyt kokeiltu ihan tarpeeksi.
Kuten sanoin, nyt voisin suostua "pelkkään" avoliittoonkin, jos sävelet on selvät. Mutta kun ei ole.
Mies on selvästikin tyytyväinen nykytilanteeseen, ja voisi jatkaa näin vaikka maailman tappiin. Sinulla on tarve siityä "eteenpäin" seuraavaan vaiheeseen.
Johonkin ratkaisuun tai kompromissiin pääsee vain perusteellisella keskustelulla.
Todennäköisesti miehesi ihmettelee, miksi ihmeessä teet ongelman asiasta, jota ei hänen mielestään ole (naisten perisynti). Luultavasti hän on ihan tavallinen mies, joka on tyytyväinen siihen, että on ruokaa, katto pään päällä ja joku jota rakastaa. Tuskin hän on mitenkään sitoutumiskammoinen.
Kuulostaisi aika radikaalilta tuommoinen "mennään kihloihin tai muutan pois"-tyyppinen ratkaisu. Itsekin olen ollut mieheni kanssa kolme ja puoli vuotta jo, edelleen sanon häntä poikaystäväksi, silloin tällöin myöskin avokiksi. Onko noilla nimityksillä sitten niin kauhean suurta eroa??
Ei nimityksillä itsellään, vaan niiden sisällöllä.
Radikaaliltahan se kuulostaa, enkä ole varma pidänkö itsekään ajatuksesta. Mutta et esittänyt mitään muutakaan ratkaisuvaihtoehtoa?
Viisi vuotta on pitkä seurusteluaika, jo on aikakin edetä.
Naiselle sitoutuminen merkitsee perusturvallisuutta. Avioliitossa suhteen pohjalle voi luottavaisesti rakentaa loppuelämäänsä. Järkevä nainen osaa vaatia sitoutumista, eikä lähde rakentamaan kotia, synnyttämään lapsia, vaihtamaan työpaikkaa ja mullistamaan elämäänsä pelkän poikaystävän perään. Kun tietää että molemmat ovat sitoutuneet elämään yhdessä, on ihan erilaista tehdä asioita joista molemmilla on vastuu. Silloin ei joudu miettimään pelkkiä olettamuksia, mitä toinen ehkä vihjaili silloin pari vuotta sitten, jos muistaa oikein, ellei ole muuttanut mieltään jne.
Kyse ei ole kiristyksestä, uhkailusta tai painostuksesta, vaan järkevästä tulevaisuuden miettimisestä - eikä asiassa pitäisi olla mitään ongelmaa, jos molemmat haluavat samoja asioita.
Sehän riippuu siitä, mihin tärkeysjärjestykseen asiansa laittaa.
Avioituminen merkitsee tunnustusta siitä, että toinen on riittävän arvokas puolisoksi. Asialla on tärkeä rooli oman arvokkuuden tunteen kannalta! Mielestäni asiaa on turha kiistää millään "modernilla" suhdekäsitteellä.
Suhteesta ja odotuksista kannattaa keskustella. Toiselle voi tietenkin antaa miettimisaikaa, ellei tulevaisuutta ole aikaisemmin tullut mietittyä toisenkin kannalta. Mutta vuositolkulla odotteleminen ja ihmetteleminen on turhaa, ja ennen kaikkea typerää! Minulla oon pari ystävätärtä jotka käyttivät molemmat 9 vuotta huonoon suhteeseen (eivät edes aikoneet aviolle, kunhan roikkuivat tottumuksesta), he menettivät paljon mahdollisuuksia parempiin suhteisiin. Kyllä naisen on hyvä tietää mitä haluaa, ja osata näyttää se. Silloin toinenkin voi tehdä päätöksensä. Jos toinen pakenee vastuuta vetoamalla painostukseen yms. vaikka asutaan yhdessä, silloin se on kyllä hän joka "uhkailee"... oikeasti, mies joka ei osaa päättää vaan ahdistuu on epävarma suhteestaan (tai muuten vaan hiiri) turha lätistä mitään muuta. Hyvässä ja varmassa suhteessa kaikki muukin elämässä on vain helpompaa, ei vaikeampaa. Vapauden käsite on korvien välissä.
Sanoin omalle miesystävälleni seurustelun alkuvaiheessa, että minulla on seuraava periaate: en seurustele kahta vuotta pidempään menemättä kihloihin. Ellei hän kahdessa vuodessa pysty päättämään, haluaako kanssani kihloihin, ei kannata miettiä enää sen pidempään. Olen jo 30, enkä voi käyttää jahkailuun aikaa vuositolkulla. (En halua olla vielä 4-kymppisenäkin pelkkä heila, se olisi jotenkin säälittävää, en olisi varta vasten päättänyt jäädä yksin.) Nyt kun asun miesystäväni kanssa, en pidä kihloja välttämättöminä; ne ovat lupaus naimisiin menosta, mutta koska koe-aikaa ei enää tarvita kun ollaan jo asuttu yhdessä, voidaan yhtä hyvin mennä suoraan naimisiin.
Miehet ovat tietyllä tapaa yksinkertaisempia kuin naiset. He ovat oikein tyytyväisiä kun saavat hyvää seksiä ja hyvää ruokia, ja joku hoitaa heidän pyykkinsä. Kun naisystävässä silmä lepää, hän on edustava eikä nalkuta, mitä muuta mies voisi toivoa? He voivat olla niin tyytyväisiä, että heillä ei käy edes mielessä mikään muutostarve, kuten vioituminne. Mies ei rasita aivojaan monimutkaisilla tulevaisuudenvisioilla kotielämän saralla. Jos hänellä on jo kaikki, mitä hän saavuttaa menemällä vielä avioon? Miehillä on varaa tälläiseen ajattelutapaan, koska he voivat avioitua ja tulla vanhemmiksi vielä viisikymppisenäkin! Nainen ikääntyy ihan eri meiningillä, hedelmällisyys katoaa huomattavasti aikaisemmin eivätkä rypyt tee naisesta niin karismaattista kuin miehestä. Siksi nainen joutuu pistämään joskus asioihin vähän vauhtia... Muuten, miksi ihmeessä miehet yleensä kosivat? Sen pitäisi olla naisten tehtävä!
Ellei mies saa aikaiseksi haluamaasi muutosta, auta häntä vähäsen. Kun sinä olet entistäkin tyytyväisempi suhteeseen, hänkin huomaa mitä todennäköisimmin tuntevansa samoin.
"Kun naisystävässä silmä lepää, hän on edustava eikä nalkuta, mitä muuta mies voisi toivoa? He voivat olla niin tyytyväisiä, että heillä ei käy edes mielessä mikään muutostarve, kuten vioituminne. "
Mitenkäs se avioituminen sitten muuttaa asiaa?
Jos itse menisin avovaimon kanssa naimisiin, en keksi kyllä mitään muuta muutosta kuin sormukset. Sormuksenhan ainakin pitäisi toimia signaalina esim. baarissa. Muuta eroa sormuksen lisäksi en keksi.
Teidän pitää oikeasti keskustella asiasta. Jos se on sulle tärkeää niin sun mies ymmärtää jos välittää ja rakastaa. Avo ja avioliitolla on eroa ihan ihmisen psyykkeessä. Jos sillä ei ole mitään väliä niinkuin monet miehet täällä valittaa niin miksi se naimisiin meno on sitten niin vaikeaa. Ehkä siksi että miehellekin sillä on OIKEA merkitys!