Omalle puolisolleni lähestulkoon raskainta vastaanotettavaa on se, jos hänen (ääneen lausutut) ajatuksensa minun tekemisteni motiiveista tulevatkin kumotuiksi minun puoleltani. En tarkoita kumoamisella mitään toisen jyräämistä, että "ei se noin oo" -huudolla, vaan ihan rauhallista asian sanomista, että minulla eivät olleet mielessä tuollaiset asiat, kuin mitä epäilit, että minulla oli. Tai, että en ollut niin ja niin sanoessani lainkaan tuomitseva sinua kohtaan tai syyttänyt sinua mistään, vaan ajattelin että tämä asia voisi olla keskustelun kohteena.
Tämä erityisesti, että kun puolisollani on herännyt epäily siitä, että minä syytän häntä tai olen tuomitseva häntä kohtaan, ja kun tässä yhteydessä sanon, että oma motiivini ei lainkaan ollut sellainen, niin tämä saa puolisoni lähes sekoamisen partaalle. Hän tuntuu tällaisesta tilanteesta ahdistuvan niin paljon, ettei enää oikein tunnu tietävän, mitä tekisi. Se on pahin isku vyön alle. Useimmiten puolisoni alkaa tässä vaiheessa puhua erosta. Hän on kuulemma tekemisissä ihmisen kanssa, jota hän ei edes tunne. Ja minusta vaikuttaa, että puolisoni on tuolloin jonkinlaisen pelon tai kauhun vallassa. Aivan kuin minusta ennakoimatta olisikin paljastunut hirviö, vaikka ainoa asia mitä minä olen hetkeä aiemmin sanonut on ollut, että minulla ei ollut mitään pahoja ja sinua satuttavia aikomuksia toimiessani tai sanoessani niin ja niin, kuin juuri hetkeä aiemmin toimin tai sanoin.
Tuntuu kuin puolisoni olisi varannut itselleen jonkinlaisen option siihen, että hänen täytyy saada tuntea minut pahaksi, milloin ikinä hänelle tulee sellainen olo, että hän syyllistyy. Tällöin paras tapa minulle auttaa hänet irti pahasta olostaan, olisi myöntää että olin todellakin äsken melko ilkeä ja pyytää anteeksi. Pelkkä anteeksi pyytäminenkään ei riitä, vaan olennaista on sen asian vahvistaminen, että hän oli oikeassa, minulla todellakin oli hänen satuttamisensa ja loukkaamisensa mielessä hetkeä aikaisemmin.
Kauheinta tuntuu olevan se, että hän olisi tulkinnut minua väärin sen suhteen, että mitkä minun toiminnanmotiivini olisivat olleet. Tai jos ei käytetä sanaa väärin, niin kumminkin jotenkin ensisijassa omien mieleentulemiensa pohjalta, ei niin kuin asia minun korvieni välissä oli. Puolisoni haluaa olla ehdottoman oikeassa siitä, että teki oikeaan osuvia oletuksia minun mieleni sisällöistä. No, en nyt enää toista tätä vielä erilailla tätä asiaa sanoen : )
Näin siis nykyisessä pitkäaikaisessa avosuhteessani naiseen. Minulla on myös aiemmin toinen pitkä parisuhde naiseen ja jos nyt oikein pinnistän, niin mielikuvani on se, että siinä asiat taisivat olla vähän samalla tavalla. Tuntuuko tällainen teistä naisista jotenkin teille itsellenne ominaiselta tavalta kokea asioita. Tai teille miehille? Tai onko teille miehille tullut tällainen vaikutelma naispuolisoistanne? Itse kuvittelen jotenkin, että tämä olisi jollain tavalla sellaista naistyypillistä tapaa kokea asioita.
Tämä erityisesti, että kun puolisollani on herännyt epäily siitä, että minä syytän häntä tai olen tuomitseva häntä kohtaan, ja kun tässä yhteydessä sanon, että oma motiivini ei lainkaan ollut sellainen, niin tämä saa puolisoni lähes sekoamisen partaalle. Hän tuntuu tällaisesta tilanteesta ahdistuvan niin paljon, ettei enää oikein tunnu tietävän, mitä tekisi. Se on pahin isku vyön alle. Useimmiten puolisoni alkaa tässä vaiheessa puhua erosta. Hän on kuulemma tekemisissä ihmisen kanssa, jota hän ei edes tunne. Ja minusta vaikuttaa, että puolisoni on tuolloin jonkinlaisen pelon tai kauhun vallassa. Aivan kuin minusta ennakoimatta olisikin paljastunut hirviö, vaikka ainoa asia mitä minä olen hetkeä aiemmin sanonut on ollut, että minulla ei ollut mitään pahoja ja sinua satuttavia aikomuksia toimiessani tai sanoessani niin ja niin, kuin juuri hetkeä aiemmin toimin tai sanoin.
Tuntuu kuin puolisoni olisi varannut itselleen jonkinlaisen option siihen, että hänen täytyy saada tuntea minut pahaksi, milloin ikinä hänelle tulee sellainen olo, että hän syyllistyy. Tällöin paras tapa minulle auttaa hänet irti pahasta olostaan, olisi myöntää että olin todellakin äsken melko ilkeä ja pyytää anteeksi. Pelkkä anteeksi pyytäminenkään ei riitä, vaan olennaista on sen asian vahvistaminen, että hän oli oikeassa, minulla todellakin oli hänen satuttamisensa ja loukkaamisensa mielessä hetkeä aikaisemmin.
Kauheinta tuntuu olevan se, että hän olisi tulkinnut minua väärin sen suhteen, että mitkä minun toiminnanmotiivini olisivat olleet. Tai jos ei käytetä sanaa väärin, niin kumminkin jotenkin ensisijassa omien mieleentulemiensa pohjalta, ei niin kuin asia minun korvieni välissä oli. Puolisoni haluaa olla ehdottoman oikeassa siitä, että teki oikeaan osuvia oletuksia minun mieleni sisällöistä. No, en nyt enää toista tätä vielä erilailla tätä asiaa sanoen : )
Näin siis nykyisessä pitkäaikaisessa avosuhteessani naiseen. Minulla on myös aiemmin toinen pitkä parisuhde naiseen ja jos nyt oikein pinnistän, niin mielikuvani on se, että siinä asiat taisivat olla vähän samalla tavalla. Tuntuuko tällainen teistä naisista jotenkin teille itsellenne ominaiselta tavalta kokea asioita. Tai teille miehille? Tai onko teille miehille tullut tällainen vaikutelma naispuolisoistanne? Itse kuvittelen jotenkin, että tämä olisi jollain tavalla sellaista naistyypillistä tapaa kokea asioita.
Vastaukset 10
Vanhimmat
minusta nuo puolisollasi.
Tutustupa aiheeseen vaikka netissä.
http://www.narsismi.info/forum/index.php?PHPSESSID=98bbe82b3f0e85251cac895e6d3638cb&page=8
tai sitten naisellaan mielenterveysongelmia. Tai ensimmäisestä johtuen sekä että.
Vammainen muija sulla, eikä tule paraneen. Luonteenpiirteet vaan korostuu iän myötä. Tulette muuten satavarmasti eroamaan niin että voit hyvin kysyä itseltäsi mitä etua saat siitä, että pitkität kärsiksiäsi.
näinhän se kyllä taitaa olla, että ainoa pysyvä elementti kaikissa parisuhteissa on oma itse.. en tällä tarkoita sitä, että tässä nimenomaisessa tilanteessa toimisit väärin, vaan että yleensä ihmiset siirtävät käytösmallejaan suhteista toisiin.. ikävä kyllä.
esimerkkinä eksäni, joka ei huomioinut ( merkkipäivät, huushollin siivous yhdessä etc.) eikä näyttänyt rakkauttaan ( ei seksiä, ei keskustelua, ei halua viettää aikaa yhdessä). Tämän kyseisen miehen touhusta kyllästyneenä aloin ottaa asiaa ja omaa huoltani esiin, ja taisimpa "uhkailla" erollakin ( lähinnä siksi että miehelle menisi paremmin perille se että asia oli "melko tärkeä", sanomiani asioita kun ei muuten noteerattu..)
Tästä seurasi se, että mies julisti koko naissukupuolen häiriintyneeksi laumaksi läheisriippuvaisia, ja kertoi että hänen entisistä tyttöystävistään joka ainoa oli "nalkuttanut" samoista asioista.. hohhoh. miksiköhän ;)
tajusin ettei mies kykene näkemään toiminnassaan mitään väärää, eikä siis tule sitä muuttamaankaan.. tarpeetonta sanoakaan että toteutin uhkaukseni, joka hämmästyttävää kyllä oli suuri shokin paikka ukolle. Ensimmäistä kertaa hänet nyt jätettiin.
Eksä ei siis suostunut näkemään ensimmäisessä lauseessa kirjoittamaani tosiasiaa, vaan vieritti aina syyn muiden niskoille. Eikä siis tietenkään ottanut opikseen, vaan todennäköisesti tälläkin hetkellä pitää jotain tyttöä epävarmuudessa.
Rakas Toroo, en tällä todellakaan tarkoita syyllistää kumpaakaan teistä, sinua sen enempää kuin puolisoasikaan. Toivottavasti saatte asiat kuntoon ja jatkatte, ja jos niin ei käy, toivon molempien elämään onnea.
En toivottavasti (enkä käsittääkseni) ole sokea sille, millä tavalla itse toimin, vaan ajattelen, että ehkä tuollainen kuvaamani tapa reagoida voimakkaasti luokkaantumalla asioihin on jollain tavalla naistyypillinen. En tarkoita tätä niinkään "naisen logiikka" mielessä, vaan jollain toisella tasolla.
Itse ajattelen, että tällaisen loukkaantumisherkkyyden takana on traumatisoitumista, jonka vaikutuksesta ihmisen maailmankuva on muuttunut "pahaa ja epäilyttävää" ennakoivaksi. Näinhän traumatisoitumiseen liittyen tapahtuu. Ja kun toisaalta tiedetään, että naiset traumatisoituvat herkemmin kuin miehet (miesten traumatisoituminen näkyy vieläpä usein eri muodossa), niin tämä ei olisi mitenkään ihmeellistä. Molempien pitkien naissuhteideni lapsuuden tiedän hyvin repaleiseksi.
Tämä tällainen syvä loukkaantuminen näkyy monella tasolla. Esimerkiksi huomion kiinnittämisenä kotona "tekemättömiin töihin" ja tällaisten asioiden kokeminen jotenkin hyvin henkilökohtaisella ja syvällä tasolla. Niin, että kyse ei tunnu enää olevan vain siitä asiasta, mihin kiinnitetään huomiota, vaan asia tuntuu naiselle olevan jotenkin häntä henkilönä loukkaava. Tämän irrationaalisuus paljastuu siitä, että voi syvän loukkaantuneena kiinnittää huomiota miehen tekemättä jättämiseen, mutta salliikin saman tekemättäjättämisen varsin hyvin itselleen. Itse asia (tekemättä jättäminen) ei tunnukaan tärkeältä, vaan se, että mies on sen tehnyt. Usein myös yrityksestä tuoda tällainen näkökulma esille, seuraa vain suuttumista. Ja suuttuminenhan on aina itsen puolustamista.
Mainitsen vielä omaan tilanteeseeni liittyen yhden esimerkin, joka liittyy tähän puolisoni tarpeeseen saada nähdä minut jotenkin piittaamattomana ja mikä hänelle osoittaa, etten arvosta häntä. Puolisoni oli vuosikausia kiinnittänyt siihen huomiota, että minulta kuulemma tuppaavat "asiat aina jäämään kesken". Tällä hän viittasi kotona tehtäviin askareisiin. Näin todellakin usein käy lapsiperheissä, että usein joutuu keskeyttämään jonkun meneillään olevan homman ja se jää näin kesken. Näistä minun keskenjättämisistäni puolisoni sitten usein minulle huomautteli ja oli niistä aika ajoin syvän loukkaantunut. Miksi en arvosta häntä ja tee hommia loppuun, etteivät ne jää hänen tehtäväkseen. Hän ei useinkaan anna minun tehdä asioitani oman aikatauluni mukaisesti, vaan kiiruhtaa minun kesken jääneen homman nähdessään saattamaan sen loppuun ja arvostelee sitten minua.
Jossain vaiheessa totesin puolisolleni, että käsittääkseni hänellä jää asioita kesken aivan yhtä usein kuin minullakin, mutta että AINOA ERO MEIDÄN VÄLILLÄ on se, etten minä ole kesken jäävistä asioista hänelle jatkuvasti huomauttamassa. Lyhyen aikaa otinkin sitten tavakseni sanoa puolisolleni hänen "kesken jäävistä" asioista ja siinä olikin hänellä kestämistä, vaikka sanoinkin ihan ystävällisesti : )
Ja tämä edellä mainittu siis ihan esimerkkinä siitä, kuinka tietynlaisen negatiivissävytteisen perusvireen omaamalla, maailman todellakin saa näyttämään "haluamaltaa". Maailmassa todellakin on tälläistä "kesken jäämistä" ja jos niin haluaa nähdä, on myös näitä vittumaisia miehiä, jotka eivät sen vertaa viitsi arvostaa, että saattaisivat aloittamansa asiat loppuun. Ei vaikka nainen on kuinka sanonut, että se olisi hänelle tärkeää.
Minä olen käsityksessä, että tuollainen edellä kuvaamani tapa kokea asioita on NAISTYYPILLINEN. Oletteko samaa mieltä?
Minä olen nainen, enkä tajunnut mistä kirjoitit.
Taitaa niitä traumoja olla enemmän sinulla? Parempi jatkaa matkaa?
olet jo toistuvasti lyöttäytynyt yhteen traumatisoituneen naisen kanssa ? Sitä kannattais varmaan funtsia, ehkä löytyis asian ydin.
Naisten helpompaan traumatisoitumiseen en todellakaan usko, oman työkokemukseni perusteella sille väittämälle ei ole perusteita. Naiset tuovat traumansa helpommin esille kylläkin, eivätkä ihan ensalkuun vältämättä vedä päihteitä tai itseään hirteen...
Mutta jokatapauksessa aikamoinen kommunikointiongelma teillä ainakin on. Ehkä olet parempi kirjoittaja kuin puhuja ?
Ja kyllä helkutissa ne keskeneräiset jutut on vaan jonkun tehtävä. Yrittäkää nauraa koko jutulle ja tehkää toistenne keskeneräisyyksiä loppuun.
>Minä olen käsityksessä, että tuollainen edellä >kuvaamani tapa kokea asioita on NAISTYYPILLINEN. >Oletteko samaa mieltä?
Entäpäs jos se kuitenkin on yksilöllistä, miten toimii kuvaamissasi tilanteissa, ja että sinulla nyt on vain kokemusta näin käyttäytyvistä naisista, koska luonnollisestikkin olet seurustellut vain naisten kanssa. Nimittäin itse ensin luulin, kun luin ensimmäisen viestisi, että kirjoittaja on nainen, ja kuvailtu käytös miehen käytöstä, oli nimittäin paljon yhtäläisyyttä mun ex-miehen käytöksen kanssa.
Sinänsä lienee sama onko joku käytös naisille tai miehille tyypillistä, ilmeisesti haluaisit vain muiden kokemuksia vastaavista tilanteista, ja siitä kuinka niistä selviydytään. Varmasti olisi hyödyksi sellainen ulkopuolinen, objektiivinen tarkkailija, joka näkisi tilanteen molempien kannalta, pari-terapiaan siis mars!
Minulla on tapana reagoida juuri noin. En ole sairas.
Hermostun jos mies alkaa sitten selittelemään että tarkoitti sitä ja tätä.
Tulee melkein fyysisesti paha olo. Varmasti on totta että kommenttini miehen tekemisistä ovat jossain mielessä vääriä,mutta en pidä siitä,että saan vaikutelman että mies haluaa todistella oikeassa olemistaan ns.järkisyillä.
Haluaisin ymmärtämystä ko.asian suhteen, haluaisin että mies kysyisi "miksi noin ajattelet?" ja keskustelisimme siitä miksi ajattelen asiasta juuri tällä tavalla(miehen mielestä väärällä tavalla).