18.08.2006 tulin aamulla kotiin hiukan unen pöpperössä. Äitini tuli takapihalle juttelemaan minun ja miesystäväni kanssa. Hän kertoi miten häntä pelotti lähteä polvileikkaukseen, mutta me vain rohkaisimme häntä lähtemään. Juttelimme hetken vielä ulkona, kunnes isäni tuli hakemaan äidin ja sanoi, että nyt olisi lähdettävä.
Heidän lähtönsä jälkeen odottelin, että nuorin veljeni heräisi. Muut sisarukseni lähtivät puoli tuntia myöhemmin kouluun minun tulemiseni jälkeen. Istuskelin keittiössä ja luin lehtiä. Suunnittelin samalla, kuinka voisimme porukalla kerätä rahaa ja varata lomamatkan vanhemmilleni jonnekkin, missä he voisivat olla edes yhden viikonlopun aivan kahdestaan ilman meitä lapsia. Pikkuveljeni heräsi joskus puoli kymmenen maissa ja aloin paapomaan tätä. Siinä hän oli, yksi elämäni rakkaimmista ja tärkeimmistä ihmisistä. Hetken päästä äitini soitti ja pyysi minua pitämään huolta veljestäni, sekä laittamaan paikat kuntoon kotona. Tein kaiken mitä pyydettiin ja koko päivän olin todella onnellinen..
Illalla pommi sitten räjähti. Monet sukulaiset kerääntyivät meidän pihaamme ja näin ikkunasta heidän itkuiset kasvonsa. Astelin ulos ja kysyin mikä heillä on. En muista kuka sen huusi, mutta jäin ensin katsomaan muita suu auki. Kun olin kiertänyt kaikkien katseet lävitse jalkani pettivät ja putosin betonille huutaen. Tämän jälkeen minulla ei ole minkään laisia muistikuvia mistään.
Eilen saatoimme hänet viimeiselle matkalleen, vaikka se ei minusta siltä tuntunutkaan. Koko ajan odotan hänen tulevan kotiin, vaikka tiedän ettei hän tule..
Moni varmaan miettii mistä minä puhun, joten selvennetään vähän. Äitini kuoli perjantaina 18.08.2006 ja tuo sekava selostus oli kaikki mitä tapahtuneesta muistan. Jokainen, joka on menettänyt äitinsä/isänsä 15-18 vuotiaana (itse täytän 17), olisi mukava kuulla millaisia tuntemuksia uutisen kuuleminen teissä on herättänyt ja miten siitä selvisitte? Myöskin muut voivat kertoilla kokemuksiaan. Muistan itse olleeni aivan sekaisin.
Tunsin vihaa, inhoa, väsymystä ja ikävää saman aikaisesti. Ja nyt tunnen olevani aivan yksin, sillä äitini ja minä olimme todella läheisiä.. :'(
Heidän lähtönsä jälkeen odottelin, että nuorin veljeni heräisi. Muut sisarukseni lähtivät puoli tuntia myöhemmin kouluun minun tulemiseni jälkeen. Istuskelin keittiössä ja luin lehtiä. Suunnittelin samalla, kuinka voisimme porukalla kerätä rahaa ja varata lomamatkan vanhemmilleni jonnekkin, missä he voisivat olla edes yhden viikonlopun aivan kahdestaan ilman meitä lapsia. Pikkuveljeni heräsi joskus puoli kymmenen maissa ja aloin paapomaan tätä. Siinä hän oli, yksi elämäni rakkaimmista ja tärkeimmistä ihmisistä. Hetken päästä äitini soitti ja pyysi minua pitämään huolta veljestäni, sekä laittamaan paikat kuntoon kotona. Tein kaiken mitä pyydettiin ja koko päivän olin todella onnellinen..
Illalla pommi sitten räjähti. Monet sukulaiset kerääntyivät meidän pihaamme ja näin ikkunasta heidän itkuiset kasvonsa. Astelin ulos ja kysyin mikä heillä on. En muista kuka sen huusi, mutta jäin ensin katsomaan muita suu auki. Kun olin kiertänyt kaikkien katseet lävitse jalkani pettivät ja putosin betonille huutaen. Tämän jälkeen minulla ei ole minkään laisia muistikuvia mistään.
Eilen saatoimme hänet viimeiselle matkalleen, vaikka se ei minusta siltä tuntunutkaan. Koko ajan odotan hänen tulevan kotiin, vaikka tiedän ettei hän tule..
Moni varmaan miettii mistä minä puhun, joten selvennetään vähän. Äitini kuoli perjantaina 18.08.2006 ja tuo sekava selostus oli kaikki mitä tapahtuneesta muistan. Jokainen, joka on menettänyt äitinsä/isänsä 15-18 vuotiaana (itse täytän 17), olisi mukava kuulla millaisia tuntemuksia uutisen kuuleminen teissä on herättänyt ja miten siitä selvisitte? Myöskin muut voivat kertoilla kokemuksiaan. Muistan itse olleeni aivan sekaisin.
Tunsin vihaa, inhoa, väsymystä ja ikävää saman aikaisesti. Ja nyt tunnen olevani aivan yksin, sillä äitini ja minä olimme todella läheisiä.. :'(
Vastaukset 23
Vanhimmat
Hei!
Olen pahoillani puolestasi. Kuolema on aina järkyttävää tuli se sitten yllättäen tai odotettuna. Oma äitini nukkui pois sairauden uuvuttamana pari kuukautta sitten.
Koska tiesin, että äiti lähtee liian aikaisin pois luotamme yritin jotenkin valmistautua asiaan. Vietin paljon aikaa äidin luona ja autoin minkä voin. Rakkaan ihmisen hiljaista kuihtumista on hyvin vaikea kestää.
Äitini oli minulle enemmän kuin vain äiti. Hän oli paras ystäväni, jolle aina uskouduin jokaisessa elämäni käänteessä. Nyt minulle ei enää ole ketään sellaista ihmistä, jolle kertoa murheista ja iloista. On tietysti ystäviä ja puoliso, mutta ei se ole sama asia. Kaipaan äitiä niin että sattuu.
Koska elämä kuitenkin kulkee eteenpäin koko ajan en voi pysähtyä, vaan minun täytyy jatkaa elämääni kaikesta ikävästä huolimatta.
Ensimmäiset reaktiot kun kuulin äitini kuolleen olivat suuri suru ja järkytys. Myöhemmin helpotus, koska äidin kärsimykset olivat ohi. Nyt on enää ikävä joka on aivan valtava välillä ja silloin itken itseni tyhjäksi. Siihen ei muu auta. Tunteiden pitää antaa tulla.
Olen minä vihannutkin sitä sairautta joka äidin vei pois, vihannut niin, että olen huutanut. Olen niin surullinen siitä, että äitini ei saanut enempää aikaa täällä maan päällä. Haluaisin hänet takaisin, mutta en saa. Ainoa asia mitä voin tehdä on muistella äitiä ja yrittää elää niin kuin hän neuvoi.
Toivon ja rukoilen, että jaksaisit eteenpäin. Sinulla on sisaruksia ja isä, jotka tarvitsevat sinua. Muista, että et ole yksin. Pitäkää huoli toisistanne ja itkeää ja surkaa niin paljon kuin jaksatte.
Tulee myös hetkiä jolloin asia aivan kuin katoaa mielestä, kenties se on jotain itsesuojeluvaistoa. Naurakaa jos naurattaa ja itkekää kun itkettää. ELÄKÄÄ!!
Itselläni oli sama tilanne äitini kanssa. Meillä oli todella lämpimät välit ja kerroimme toisillemme lähestulkoon kaiken. Tietysti äidilläni oli joitain asioita, joita hän ei minulle halunnut kertoa, kuten minullakin oli. Kutakuinkin tiesimme toisistamme kaiken mahdollisen ja puhuimme aina, kun oli paha olla. Muut perheen jäsenet eivät ole ymmärtäneet ajatuksiani, eivätkä he ymmärrä vieläkään. Tuntuu vain, ettei ole enää ketään kelle puhua.
olen hyvin surullinen puolestasi jos tämä on totuus. en voi aina ymmärtää mikä tämä elämän tarkoitus on.
en voi antaa näin sivullisena 35v miehenä sulle muuta neuvoa kuin nämä:
1. muista ja usko siihen jälleennäkemiseen. ei me tänne huvikseen synnytty kuten ei äitisikään etkä sinä.
2. muista käydä riittävän usein äitisi haudalla juttelemassa hänelle. helpottaa varmasti ja on erityisen tärkeää . sun pitää käsitellä se suru vaikka se ei tietty koskaan lopu mutta lieventyy ajan myötä vaikka onkin typerästi sanottu.
3. tiedät varmaan että äitisi piti susta ja sä hänestä. näin on hyvä. mieti jos tilanne olis toinen etkä olis koskaan saanut esim. näyttää kuinka paljon välitit hänestä. jälkeenpäin ei enää takaisin mitään saa . tiedät mitä tarkoitan.
4. muista, että äitisi varmaan kuuntelee tuolla jossain. tai siihen pitää uskoa. puhu hänelle illoin kun menet nukkumaan ja rukoile että hän osoittaisi vastauksen sulle. helpottaa sekin.
muuta en osaa sanoa kuin voin vain kuvitella tuskasi.
Ihan ensimmäiseksi sanon, että minulla ei ole tapana puhua palturia ja kysyä vielä "neuvoja" siihen lisäksi..
Kiitos noista ohjeista.
´hei,
otitko itseesi vai mikä tämä viesti nyt on. tarkoitin kylläkin hyvää jos et ymmärtänyt tai minä ymmärsin väärin sun viestin.
En ottanut itseeni, mutta sanoin vain niinkuin asiat on..
Olisit hyvin voinut pitää omana tietonasi epäilyksesi siitä, ettei keskustelun aloittajan kertomus muka olisi "totta". Tilanteessa, jossa on menettänyt läheisen ihmisen, ei varmasti kukaan jaksaisi alkaa väitellä sinun kaltaisesi kliseisiin taipuvaisen moralisoijan kanssa siitä, onko oikeasti menettänyt jonkun vai ei.
Keskustelun aloittajalle haluan esittää osanottoni. Itse menetin äitini lapsena, joten olen kokenut saman, vaikkakin paljon nuorempana.
Ymmärrän miltä susta tuntuu.Menetin äitini heinäkuun alussa,hän joutui ohitusleikkaukseen.(ennen leikkausta ei vaivoja-eikä lääkitystä)Kaikki tapahtui yhtäkkiä,yhtäkkiä ei ollut sitä rakasta äitiä olemassa.Kuolema tuli salakavalasti.Olin juuri aikasemmin joutunut luopumaan isästäni,vanhempieni poismeno väli oli vajaa 11kk.Minulle isäni poismeno oli/on kova pala,olin aina isäntyttö.Onneksi minulle jäi kauniit muistot isästäni.Sitten kun isäni kuoli minusta tuli äidintyttö.Meillä oli äidin kanssa hyvät välit,näimme päivittäin ja aamusti kun lapseni lähti kouluun,minä menin mökille äitiä katsomaan.Juomaan aamukahvit.Onneksi sain olla viime vuonna kotona,työttömänä.sAIN viettää äitini kanssa hänen viimeisensä vuotensa olemalla häntä lähellä.Välimatka meillä oli 2km.Samalla meistä tuli äidin kanssa parhaat ystävät.Kova on ikävä äitiä,hänen seuraa.Mutta tiedän että hänen on nyt hyvä olla(ei tarvinnut jäädä laitoshoitoon-muiden auttevaksi-eikä hänestä olisi ollut enään minulle seuraa/juttuseuraa)leikkaus epäonnistui(hänestä tuli vihannes)näin on parempi äidille sekä myös minulle.Tiedän että minulla on kaksi enkeliä,jotka varjelevat minua,perhettäni ja veljeäni.En oikein vielä kunnolla tajua,miksi näin kävi.Eipä ole paljon naurattanut,usein kyyneleitä vaan tulee.Tsemppiä,puhu äidistäsi ja itke kun itkuttaa.Pahinaika on 3kk,sitten voi jo vähän helppottua.
hei,
surullista luettavaa ja sanonpa vaan että tuo olis yksi mun pahimmista peloista vaikka olen mies. musta mieskin voi olla herkkä ja itkeä kun tulee se paikka. en edes ymmärrä koko höpinää miksi miehen pitäis näyttää tyyntä naamaa , ihan kuin kuolema ei koskettais kuten hautajaisis näkee. turha kenenkään leikkiä sankaria musta.
voin vain kuvitella sinunkin tuskan. miten sen pahimman yli pääsee ja kuinka kauan se vie. sanonta on että n. 3 vuotta ennen kuin helpottaa . en tiedä itse kun en ole kokenut onneksi. onpa tällä palstalla monta surullista tarinaa mutta onneksi täällä vinoillaan vähän verrattuna muihin palstoihin . toivon hyvää jatkoa teille molemmille , sekä kysyjälle että vastaajalle vaikka sanat eivät auta ketään.
Ensiksikin otan osaa suruusi. Kerron pyynnöstäsi hieman ajatuksiani vanhemman kuolemasta, sillä isäni kuoli, kun olin 16-vuotias. Vaikutat todella kypsältä, ajattelevaiselta ja empaattiselta ikäiseksesi olin itse samanlainen sinun iässäsi. Toisaalta se varmasti helpottaa tämän hetkistä tilannetta, ja arjesta selviämistä, mutta haluaisin varoittaa sinua liiasta "järkevyydestä". Älä muutu aikuiseksi yhdessä yössä, anna itsellesi lupa surra, kiukutella, olla heikko ja turvaudu isääsi.
Minä rupesin omalle äidilleni äidiksi, kun isäni kuoli. En surrut isää, sillä ajattelin todella typerästi, että minä menetin "vain" isän mutta äiti miehen. Olin rationaalinen, ja ajattelin että näin oli tarkoitettu. Toisin sanoen en surrut enkä päästänyt muitakaan tunteita pintaan. Seurauksena oli lähes kymmenen vuotta myöhemmin puhjennut masennus, joka veti maton alta ihan totaalisesti.
Pyydä apua, turvaudu rohkeasti isääsi ja vanhempiin sukulaisiin; älä yritä olla liian vahva.
Lopuksi haluaisin toivottaa voimia runolla, joka lohdutti minua, kun kuolema tuli lähelle.
Jäähyväiset
Miten kukaan voisi olla liian etäällä toisesta
näenhän samat tähdet kuin sinäkin
Ei ole turhaan sanottu:
tähtiin on kirjoitettu!
Jos jonakin päivänä emme enää tapaisi
niin ei se olisi loppumista
vain siirtymistä uuteen aikaan
Tulee ilta
jolloin näet uuden tähden taivaalla
Siitä tiedät, etten enää tule
Sillä, kun talvi lumettaa maan kylmyydellä
kun päivät ovat kuin yö
silloin rakkauteni sinuun
muuttuu tähdeksi
jotta jaksaisimme kuoleman kanssa
kuoleman yli
Pidä hyvää huolta itsestäsi
Jos kaipaat minua, katso tähtiin ja olen siellä
syntyen joka ilta, niin kuin tämä runoni rakkaudesta
Niin paljon kuin talvitaivas tähtiä saa
niin on ollut paljon sinulla minulle antaa
- Eija Partanen -
Hei!
Olen aina ollut samanlainen "pähkäilijä". En ole ikinä osannut näyttää tunteitani, mutta nyt olen pyskinyt näyttämään ne jotenkin. Olen itkenyt, nauranut ja purkanut vihaanikin, mitkä yleensä pidän vain sisälläni.
Isäni sanoi päivä äidin kuoleman jälkeen, että häntä harmittaa se, että joudun "kasvamaan aikuiseksi" liian nopeasti. Tavallaan olen jo tehnytkin sen, mutta kuitenkin olen onnistunut säilyttämään se "lapsen mielen", joka minulla on aina ollut.
Apua on pyydetty ja toisiin turvauduttu. Mutta nyt pitääkin taas mennä. Kiitos, että jaksoit kertoa omasta surustasi.
Otan osaa suruusi.
- Äiti on kielen kaunein sana,
äiti on parhain lohduttaja
silloin, kun maailma syrjii lasta,
äiti ei lakkaa rakastamasta.
Äiti on taivaan kirkkain tähti
sittenkin vielä
kun iäksi lähti. -
että miten äitis kuoli? siellä leikkauksessako? :o
En kerro miten kaikki oikein tapahtui, koska se on itsellenikin vielä epäselvää. Leikkauksessa tämä kuitenkin tapahtui..
isäni kuoli syöpään yllättäen kun olin 15...kestäminen ja toipuminen siitä oli rankkaa..rankempaa luultavasti äidilleni..myös sisaruksilleni...olin kuitenki se "isin tyttö" ....Kaipaan isääni niin paljon...mutta nykyään pystyn jo jotenkin puhumaan koko asiasta...olin 3vuotta sitten vielä murkkuikäinen ja minusta vain tuli kapinoiva nuori....onneksi elämä on raiteillaan..mutta hyvät muistot sydämessä ikuisesti
Selviät kyllä...ja otan osaa....
Äitini kuoli viime helmikuussa. Olin silloin 17-vuotias, nyt 18. Se tuli täytenä yllätyksenä, vaikka äitini olikin sairas muutenkin.
Oli maanantai-ilta. Äiti halusi päästä sairaalaan kovien selkäkipujen takia. Isäni veikin hänet päivystykseen, josta heidät lähetettiin kotiin ilman minkään näköisiä tutkimuksia, särkylääkeresepti kourassa. Lepo kuulemma auttaisi.
Äitihän sitten lepäsi. Häntä ei paljon makuuhuoneen ulkopuolella näkynyt. Hyvä että vessaan pääsi omin avuin kipujensa kanssa. Luulimme kuitenkin tämän olevan vain ohimenevää, olihan äiti selvinnyt pahemmastakin.
Torstaina menimme herättämään äitiä aamulla, kuten oli tapana. Äiti tuntui kovin sekavalta, eikä päässyt edes ylös sängystä. Isäni joutui lähtemään töihin, minä jätin koulun väliin voidakseni huolehti, että äitini pärjäisi. Epäilimme matalien verensokereiden aiheuttavan sekavuuden. Tarjosin äidille siis kaikkea mahdollista jolla olisin sokerit saanut nousemaan. Lopulta sitten tajusin, että en saa äitiä mitenkään yksin kuntoon, joten soitin ambulanssin.
Ensihoitajat saapuivat ja suurin osa, jonka muistan siitä, oli se kuinka toinen hoitajista oli äärimmäisen töykeä sekä minua, että äitiäni kohtaan. Ensihoitajat epäilivät keuhkokuumetta ja lähtivät viemään äitiä sairaalaan. Olisin halunnut lähteä mukaan, mutta toinen ensihoitajista tokaisi, että älä turhaan tule,odota kotona ja soita parin tunnin päästä. Kiltisti jäin sitten kotiin. En ehtinyt soittaa sairaalaan, kun jo sieltä päin tuli soitto. Kyseessä oli verenmyrkytys ja äitini siirrettäisiin toiseen sairaalaan. Äiti kuulemma oli tajuissaan ja kaiken uskottiin menevän hyvin. Lupasivat soittaa kun voimme mennä katsomaan. Soitto tulikin, muttaq ei sellaisena kun olimme toivoneet. Kuljetuksen aikana äitini oli menettänyt tajuntansa ja meitä pyydettiin tulemaan sairaalaan nniin nopeasti kuin mahdollista. Emme kuitenkaan ehtineet sinne ennen seuraavaa, kaiken mullistavaa puhelinsoittoa. Äiti oli kuollut vain puoli tuntia sairaalaan tulonsa jälkeen, tajuihinsa tulematta.
Ensin asiaa oli hyvin vaikea tajuta. Sitten kaaduin keittiön lattialle ja huusin. En itkenyt, vain huusin. Pikkuhiljaa tämä huuto muuttui hysteeriseksi itkuksi. Lähdimme isän kanssa sairaalaan, pikkuveljen ollessa koulussa, täysin tietämättömänä kaikesta tapahtuneesta. Tuntui hurjalta katsoa äitiä, makaamassa teho-osastolla, valkoisella lakanalla peitettynä, hengityslaitteen putket suusta näkyen.
Teho-osaston lääkäri oli aivan ihmeissään, miten tila oli romahtanut aivan yhtäkkiä, eikä 20 minuutin elvytyksestä ollut ollut mitään hyötyä.
Ruumiinavauksessa selvisi, että äidillä oli ollut munuaistulehdus, joka oli sitten levinnyt keuhkoihin ja sydämeen aiheuttaen niiden toiminnan lakkaamisen.
Päässäni pyörii yhä yksi ajatus, mitä jos päivystyksen lääkäri olisi tutkinut maanantaina? Olisiko äiti vielä elossa? Kys. lääkäri olisi voinut katsoa edes tulehdusarvot, olisi nähty, että jotain pielessä. Kuolinpäivänä tulehdusarvot olivat hurjat 600. Jotain olisi näkynyt jo maanataina. Tulen varmaan ikuisesti olemaan katkera lääkärin toiminnasta.
Siunaus- ja muistotilaisuus oli minulle yhtä tuskaa. Jo matkalla kirkolle romahdin täysin. Tosin meitä vastaan tuli äitiä kuljettanut ruumisauto, joka tavallaan laukaisi tilanteen. Siunaus tilaisuus meni itikiessä. Tosin tajusin sen verran, että älähdin papille, hänen sanoessaan väärän nimen...
Nyt olen hyväksynyt asian, en enää odota äidin tulevan kotiin. Mutta silti suren vielä pitkään. Äitini 40-vuotis syntymäpäivä lähestyy ja siitä tulee luultavasti rankka päivä. On epäreilua kun ihmiset eivät lähde siinä järjestyksessä, kun ovat tulleet.
Usein tulee myös asioita mieleen, jotka haluaisi kertoa äidille, mutta ei voikaan. tai jos tapahtuu jotain erityistä, tulee heti mieleen "täytyy muistaa kertoa äidille".
Tosi sekavaa ja kieliopillisesti vinkuraa tekstiä, mutta kvia jos joku jaksaa lukea. :)
Kirjoituksesi sai minut tuntemaan inhoa lääkäreitä ja muuta sairaanhoito porukkaa. Omalle kohdallekin on usein sattunut tilanteita, joissa ei ole tutkittu kunnolla tai sitten ei lainkaan. Myöskin tuo että puhutaan ja käyttäydytään töykeästi "asiakkaalle" on hyvin tyhmää..
Oma äitini olisi täyttänyt kaksi päivää kuolemansa jälkeen 40 vuotta, mutta sitä ei ehtinyt koskaan tulla täyteen. Itse monesti odotan äidin tulevan sisälle tai ulos perässäni (meiltä, kun löytyi yhteinen "harrastus"). Ja monesti on löytynyt kahden viikon aikana asioita jotka olisi halunnut kertoa äidille.
Muutama päivä sitten säikähdin ajatuksiani, kun huomasin miettiväni, että miksei isä olisi voinut olla äidin tilalla. Pienempänä olin aina ollut isin tyttö, mutta sitten alkoi tulla riitoja ja muita. Äidin kanssa olinkin viimeiset neljä vuotta aika paljon tekemisissä. Mutta täytyy yrittää muistaa kaikki hyvät hetket ja päästä elämässä eteen päin..
Luin kirjoituksesi ja ymmärrän miltä sinusta tuntuu.Menetin myös äitini heinäkuun alkupäivänä.Hän joutui ohitusleikkaukseen(aikasemmin ei ollut mitään sydänvaivaa ja eikä edes lääkitystä)Leikkaus onnistui,mutta silti äitini menehtyi 2 vkon sisällä leikkauksesta.Olimme menneet ambulanssilla 3 kertaa sairaalaan astmaoireiden takia,niin silloin sanotiin.Mutta kaikki olikin sydänvaivoja.Ei tutkittu kunnolla.Varmasti myös teki se,että äitini oli 68-v,ajateltiin että liian vanha.Vaikka mielestäni ei ollut.Kohta on kulunut 2 kk äitini poismenosta,niin aina joskus tulee mieleen että kysypä äidiltä jotain asiaa.En saa enään vastausta.Kaikkista ennemmän harmitta tai sanonko kunnolla pistää vihaksi kun silloin kun äitini siirettiin tampareelle leikkaukseen,ei soitettu minulle vaikka oli numero tiedossa.Olisin lähtenyt katsomaan,koska ennenkuin äitini leikkaus alkoi meillä olisi ollut yhteistä aikaa yli 6h ja se olisi ollut se meidän viimeinen jutteluhetki.Kuinka ollakaan kun lähdin äitini luota pois sairaalasta,annoin hänelle pusu poskelle ja suuhun,enkä olisi ikinä uskonut että se olisi viimeinen kerta.Mutta näin oli.Jaksamista sinulle.
Itse opiskelen sosiaali- ja terveysalaa, joten tavallaan ymmärrän, että jokaista potilasta ei voi tutkia perusteellisesti. Harmittavaa vain kun tutkimattomuudesta seuraa jotain vakavampaa.
Myös mummini aikoinaan lähetetty kotiin sairaalasta, sanoen, ettei mitään vikaa ole. Sydänlihaksen rappeutuma ehti levitä pitkälle, ennen kuin lääkärit tajusivat mitään.
Ärsyttää ja suututtaa tuollainen huolimattomuus ja välinpitämättömyys. :/
Mulla on vasta vähän aikaa sitten loppuneet nuo, että odotan äidin tulevan kotiin. Esimerkiksi jos rapusta kuuluu askeleita, odotan että kohta se äiti tulee. Oli vaikeaa oikeasti ymmärtää, että toinen ei ole tulossa takaisin.
Menen vieläkin hiukan sekaisin, kun minun pitäisi puhua äidistä. En tiedä pitäisikö minun puhua menneessä muodossa vai ei. Sitten minä takeltelen ja hymyilen hämmentyneenä, enkä tiedä miten edetä. Kun joku kuolee, muuttuu hän menneeksi, historiaksi. Häntä ei enää ole, ei enää koskaan. Tästä tuhat vuotta eteenpäin ja ei siltikään. Ihminen lakkaa ja kun häntä muistaneet ihmiset lakkaavat, häviää kokonaan. Ajatuskin tekee minut sairaaksi.
Törmäsin ajatuksissani myös erääseen pelottavaan asiaan. Äiti oli tavallista vaativampi, eikä aina kovin helppo ihminen. Kova työ ja unettomat yöt useiden vuosien aikana johtivat siihen, että tunsin äidin kuollessa helpotusta. Järkytyin tästä, tunnen syyllisyyttä siitä, että olen iloinen tuntiessani itseni vapaaksi.
Eräs psykoterapiani tavoitteista onkin päästä eroon näistä ristiriitaisista tunteista.
Pelkään hurjasti äkidin 40-vuotis syntymäpäivää. Seuraavana päivänä kun pitäisi olla valmis äidinkielen ylioppilaskirjoituksiin. Huih. Luultavasti taas yksi uneton yö edessä.
Myös joulu pelottaa. Iskä haluaa viettää joulun naisystävänsä ja tämän perheen luona (minä ja pikkuveli siis mukana). Joulu on aina ollut meillä perhejuhla ja ensimmäinen joulu ilman äitiä on varmasti tuskallinen. Haluanko silloin olla "vieraiden" ihmisten nurkissa nyyhkimässä? En todellakaan. Minulla ei ole mitään isän naisystävää tai tämän lapsia vastaan, päin vastoin, mutta jossain menee minullakin raja..
Huoh, olipa mukava avautua taas :D Paljon tuli kirjoteltua, ehkä pysyin ainakin osaksi otsikon alla. :)
Totuus on se että tänä päivänä säästetään.Jos joudut turvautumaan terveyskeskukseen palveluksiin , saat tyytyä juuri valmistuneisiin hoitajiin ja lääkäreihin.Kylmä totuus.Kun perheeni saapui tunnistamaan lapsemme , lääkäri iski miehelleni kaksi diapamia käteen , eikä edes kysynyt millä oli liikenteessä.Täydessä sokissa olevaa miestä olisi päästetty kotiin omalla autolla !!!!!Itse en voinnut olla vahtimassa miten miestäni hoidetaan, piti tunnistaa oma lapsi samaan aikaan. Kukaan ei kysnyt minulta tarvitsenko minä apua.Kukaan ei ymmärtänyt että mieheni oli sokissa. Kotona peittelin miestäni joka paleli niin kuin minäkin .Sen verran opin minäkin koulussa , mikä on sokin ensioireet.Hitto viekööt suututtaa ja takaan ettei asia jää tähän !!!!!!En minäkään voi kaikkien hommia hoitaa ja olla kahdessa paikkaa yhtä aikaa.Minähän organisoin koko jutun että joku yleensäkin tajusi mitä heidän kuuluu tehdä.-sinä siellä hoida sokissa olevani mieheni sisälle saamaan apua..kun lähdin tunnistamaan- ja sinä siellä sinä katsot että mieheni menee NYT lääkäriin.Ja saanneen huomauttaa etten ole lukenut teveydenalaa sitten pätkääkään.
Tänään oli äitini hautajaiset. Hän oli 66-vuotias, joten tuntui minustakin aivan liian aikaiselle lähdölle. Kaikilla ystävillä ovat äidit vielä elossa, joten tuntuu hankalalle jakaa kokemuksia. Tilannetta ei voi täysin ymmärtää, ennen kuin se sattuu omalle kohdalle.
Rekisteröityminen vei kaiken vähän energian, mitä jäljellä vielä oli. Nyt en kuitenkaan osannut edes kirjautua sisään :/.
Musiikista on juuri nyt suurta lohtua. Itse kokemuksesta sen verran, että äitini menehtyi omaan kotiinsa sydänvaivaan arkiaskareiden keskelle keittiöön juuri ennen lääkkeiden ottoa. Tässä on se lohtu, ettei hän joutunut kärsimään pitkään laitoksessa. Surun keskellä on kyllä väistämättä hieman itsekäs ja toivoo, että olisi voinut jättää viimeiset jäähyväiset äitiraukalle.
Oma usko äidin lääkitykseen oli sen verran luja, että tapahtunut tuli yllätyksenä, vaikka kai siihen olisi pitänyt osata valmistautua. Tapahtunutta ei voi muuttaa, on siis hyödytöntä etsiä syyllisiä hoitopuolelta, vaikka se omaa tuskaa jollain tasolla voisikin helpottaa hetken. Viha on voimakas tunne, mutta sitä on paljon helpompi kestää, kun surua.
Meille arjen keskelle jääneille jää paljon vastuuta. Miten lohduttaa jo eläkkeelle jäänyttä isääni, joka asuu pitkässä matkassa toisella paikkakunnalla? Olen yrittänyt käydä hänen luonaan mahdollisimman usein, mutta hautajaisjärjestelyt veivät kaikki rahat nyt ainakin hetkellisesti ja voimia ei olisi enää mihinkään. Töissä pitäisi kuitenkin jaksaa ja mennä eteenpäin.
Kokemus kasvattaa vääjämättä. Aurinkoiset lapsuuden päivät ovat väistämättä takana ja itse on äkkiä seuraavaa menehtyvää sukupolvea :/