Olemme olleet yhdessä kauan, 12 vuotta, joista 6 naimisissa. Meillä on kaksi lasta, ja ikää 30 molemmilla (hieman yli).
Ongelmia on monia. Mm. miehen erittäin vaativa työ ja pitkä työmatka. Minä olen kotona hoitamassa lapsia, ja ura, vaikka akateeminen koulutus onkin, ei ole kohdallani auennut. Olemme myös muuttaneet uudelle asuinpaikkakunnalle vuosi sitten.
Suhteesta puuttuu paljon. Mies pitää mm. kysymystä rakastamisesta liian abstraktina.. Hmm.. Ja puhuu jatkuvasti haaveistaan erota, asua yksin, päättää yksin asioista, päästä eroon neuvottelusta, kaverisuhteiden uudelleen herättelystä jne.
Minä olen ollut aina se, joka on pitänyt tätä suhdetta yllä. Mies myöntää sen. Mutta en enää jaksa, kun vuosiakausia olen pelännyt, että mies jättää minut. Hän kun kuulemma ei tarvitse ketään eikä mitään. Varmaan näin onkin. Enää odotan lähinnä sitä, milloin mies jättää minut. Oikeasti.
Mitä tekisin? Lähdenkö itse ensin, vai yritänkö vielä lasten takia? Rakastaisin miestäni vielä, jos vaan saisin edes joskus oikeasti vastakaikua. En ole pettänyt häntä, eikä hän tietääkseni minua. Mutta onko tällaisella suhteella toivoa, jos vain toinen osapuoli panostaa siihen?
Ongelmia on monia. Mm. miehen erittäin vaativa työ ja pitkä työmatka. Minä olen kotona hoitamassa lapsia, ja ura, vaikka akateeminen koulutus onkin, ei ole kohdallani auennut. Olemme myös muuttaneet uudelle asuinpaikkakunnalle vuosi sitten.
Suhteesta puuttuu paljon. Mies pitää mm. kysymystä rakastamisesta liian abstraktina.. Hmm.. Ja puhuu jatkuvasti haaveistaan erota, asua yksin, päättää yksin asioista, päästä eroon neuvottelusta, kaverisuhteiden uudelleen herättelystä jne.
Minä olen ollut aina se, joka on pitänyt tätä suhdetta yllä. Mies myöntää sen. Mutta en enää jaksa, kun vuosiakausia olen pelännyt, että mies jättää minut. Hän kun kuulemma ei tarvitse ketään eikä mitään. Varmaan näin onkin. Enää odotan lähinnä sitä, milloin mies jättää minut. Oikeasti.
Mitä tekisin? Lähdenkö itse ensin, vai yritänkö vielä lasten takia? Rakastaisin miestäni vielä, jos vaan saisin edes joskus oikeasti vastakaikua. En ole pettänyt häntä, eikä hän tietääkseni minua. Mutta onko tällaisella suhteella toivoa, jos vain toinen osapuoli panostaa siihen?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Pirullinen tilanne.Vanha itämainen viisaus sanoo yksi käsi ei taputa.Mulla oli taannoin samallaisia fiiliksiä kuin sun miehelläs.Menin vielä pöllö pettämään.No pistimme asunnon myyntiin ja minä ryhdyin viettämään "omaa elämää".Oman tyhmyytensä tajuaa monesti vasta liian myöhään.Minun onneni oli se että rakkaani otti minut takaisin.Kallis läksy mutta oppi on mennyt perille,eikä koskaan unohdu.Arvioni tilanteestasi on että prakaat ennenpitkää jollet koveta itseäsi täysin ja siihen ei ihmistä ole luotu.Voimaa sinulle päätöksen tekoon
Viestisi pisti miettimään. On jo vähän sellainen kaikkensa antanut olo... Eli en tiedä, miten jatkaa.. Täytyy tuumia tätä suhdetta.
Haluaisin selkeästi rakkautta, mutta ilmeisesti toivon liikoja tällä hetkellä. Harmittaa niin hirmuisesti!
Yksin suhteen ylläpitäjänä vaan ei tahdo jaksaa. Haluaisin toki, että toinenkin kantaisi kortensa kekoon. Mutta toisaalta, en voi toista muuttaakaan. Jos hän ei kerran halua, niin en voi sille mitään.
Olen ollut samantapaisessa tilanteessa. Etsin työpaikan, sijaisuuksia, mitä tahansa. Antaa kummasti voimia. Saattaa piristää avioliittoakin, mutta ainakin eron tullen olet paremmassa tilanteessa. Lapset menivät mielellään hoitopaikkaan, nauttivat jopa. Voisikohan miehesi ottaa enemmän vastuuta perheestä käytännössä? Mikä on isän paikka perheessä? Miten hän voi päteä? Haluaako hän kantaa vastuunsa vai onko hän sinulle aikuinen lapsi hoidettavana?
Puolisoiden pitäisi olla tasavertaisia kumppaneita, kumpikin saisi voimaa toiseltaan.
Kuuntele sydäntäsi. Iloa ja voimia teille kaikille!
"vuosiakausia olen pelännyt, että mies jättää minut."
Miksi olet asiaa hautonut? Onko teillä jotain peruutavanlaatuisia erilaisuuksia tai erimielisyyksiä ollut jo ennen lasten syntymää??
kysyn koska kirjoituksesi voisi olla omani
T.Samassa veneessä -78
Antaisin sellaisen neuvon, että kannattaa aivan ensimmäiseksi selvittää, mitä miehesi oikeasti haluaa. Jutelkaa se asia aivan selväksi. Ainakaan ennen sitä ei kannata "varmuuden vuoksi" erota.
Miehellä on monesti, juuri tuossa iässä, kaikenlaista kaipuuta itsenäisyyteen. Naisilla sama kaipuu iskee vähän myöhemmin lasten kasvettua tarpeeksi suureksi. Kertokaa toisillenne, mitä avioliitolta odotatte. Odotuksenne varmasti eroavat toisistaan. Sitä ei pidä säikähtää. Pariterapiasta voi olla ihan oikeasti apua.
Sinä voit, ja sinun pitää, esittää miehellesi, mitä odotat häneltä suhteessa. Hän tietenkin voi esittää saman sinulle. On hyvä, että molemmat tietävät, mitä toinen odottaa.
Älä missään tapauksessa jätä asiaa selvittämättä. Kenenkään ei pidä elää pelossa "tyhjän päällä". Erota ei kannata kovin helposti. Itse eronneena olisin nyt valmis aika moneen, jotta avioliitto olisi säilynyt.
Minä sinuna alkaisin panostaa nyt enemmän omaan elämääsi. Onko valmistumisestasi paljon aikaa, ts voisitko ajatella töihin paluuta, siis jos on töitä tarjolla. Minkä ikäisiä teidän muksut on? Ovatko he täysin kotona vai päivähoidossa osan aikaa.Ala vahvistaa omaa selustaasi, sinä pärjäät. Näytä sille ukollesi, ettet ole pelkästään sen armoilla ja varassa, vaan myös sinä olet jotain ja sinun ajatuksesi ja toiveesi ovat tärkeitä.
Minusta on uskomatonta että miehesi murentaa elämääsi noilla puheillaan, siinähän pohja pois koko suhteelta mielestäni. Eli ts ei voi luottaa. Oletko kertonut miehellesi miltä sinusta nuo puheet tuntuu, voihan olla ettei hän tosissaan noita puheita tarkoitakkaan. Pitää vaan perhettänne itsestäänselvyytenä. Toisin sanoen hän elää siinä uskossa todennäköisesti, että koko teidän perheenne elämä on vain hänen toiveistaan ja unelmistaan kiinni. Näytä hänelle että myös sinun toiveillasi ja unelmillasi on merkitystä.
Kiitos vastauksesta. Olen todellakin samaa mieltä, että mies pitää perhettämme itsestäänselvyytenä, ja ymmärtää lähinnä omat tarpeensa.
Olen juuri eilen saanut työpaikan, joten alan elämään vähitellen omaakin elämääni. Onneksi. :) Lapsille juuri järjestelen hoitopaikkaa, näyttää onnistuvan kivasti. Ihanaa.
Miehen kanssa oli viikonloppuna paha riita, hän mietti eroamista taas kerran. Riita sujui entiseen malliin, minä puolustin suhdettamme, mies keksi syitä miksi ei kannata jatkaa. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että kannattaa vielä yrittää yhdessä. Hän ei kuulemma tiedä, rakastaako minua... No, itse olen niin hullu, että rakastaisin, jos vastakaikua saisin.
En tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Olen väsynyt olemaan suhteen kantava voima toisen ollessa kuin tuuliviiri. Puolensa on minussakin, en sitä kiistä, mutta luovuttaa en ole koskaan halunnut. Nyt kuitenkin pistän itseni, ja lapseni etusijalle, ja keskityn työhöni.
järjestyy kivasti :-). Mielestäni sinulla on hyvä suunta, jatka sitä. Voimia sinulle, pärjäät.
Olet ottanut elämäsi haltuun.
Hei, mihin tarvitsisin mieheni tympeää "rakkautta", kun minulle laulaa kevättalven talitiainen, minun ikkunaani ropisevat kesäsateet, minulle hehkuu syksyinen ruska, minun jalkani alla narskuu pakkaslumi, minun korviini kantautuvat äänet lasten iloisista suloisista leikeistä. Kun koko maailma ympärilläni rakastaa ja hellii minua, mihin tarvitsisin enää miehen rakkautta. Mieheni on aivan itse tehnyt itsestään minun kannaltani yhdentekevän. Siksi hän ei voi enää satuttaakaan minua mitenkään. Tämä tilanne näyttää sattuvan häneen itseensä, mutta minä en voi asialle enää mitään. Minä en halua palata enää entiseen. Elämäni on onnellista nyt.
Viestisi oli ihana! Ja ajatuksia herättävä. Kunhan saan elämäni järjestykseen, alan vakavasti miettiä vastaavaa. Kun kerran kanssani voi suotaa ja huovata loputtomiin, ei kai kukaan muu voi laittaa sille pistettä kuin minä itse.
Vielä ei ole sen aika, lasten takia on oltava työ, josta saan elantoa. Työpaikan sain eilen, siitä on hyvä ponnistaa.
Tuntuu siltä, että mies jollakin tavalla nauttii asemastaan, että hän saa olla asioista mitä mieltä tahansa ja sinä olet aina kuin vankkumaton muuri puolustamassa itseäsi ja perhettänne. Minusta teet ehkä jopa virheen siinä, että sinä yrität koko ajan pelokkaasti pitää tiukasti kiinni avioliiton säilymisestä. Löysää vähän!
Minusta miehesi saattaa puheillaan tunnustella maaperää. Todennäköisesti hänen reaktionsa olisikin ihan hämmentynyt, jos sanoisit, että okei, jos haluat niin erotaan sitten.
Mieti, mitä menetät, jos eroatte. Rahaa ei parane liikoja miettiä. Jos eroatte, selkeä huono puoli on tietysti siinä, että lapset olisivat välillä isällään, etkä siis olisi enää osa heidän jokapäiväistä elämäänsä. Mitä muuta menettäisit? Kuulostaa siltä, että miehesi on sanomisillaan jopa julma. Vaikka työ on vaativa ja aikaaviepä, niin eikö hän kuitenkin itse ole sellaista työtä halunnut? Jos se on hänelle liian raskasta, etsiköön uutta työtä.
Ehkäpä miehesi vain puhuu ja puhuu osaamatta itsekään ottaa ratkaisevaa askelta. Millainen rooli hänellä on perheessä? Tekeekö hän kotona häntä kiinnostavia asioita vai tunteeko hän vain olevansa ikäänkuin vierailulla, jossa sinä toimit "hotelliemäntänä" häntä palvellen?
On HYVÄ asia, että miehesi puhuu, mutta oletteko puhuneet siitä, mitä SINÄ haluat suhteelta? Tuntuu siltä, että rakastat sitä tunnetta, mitä teillä voisi olla (mitä kuitenkaan ei ole). Tuntuu oudolta, jos silti rakastat yhä miestäsi, joka vaikuttaa totaalisen itsekkäältä. Miten voit rakastaa miestäsi, jos hän ei rakasta sinua? Onko hän rakkautesi arvoinen? Ei kuulosta oikein tasa-arvoiselta, kunnioittavalta ja kehityskelpoiselta tuo suhteenne, sorry...
Yksi vaihtoehto on se, että panostat nyt työpaikkaasi. Ota selvää, miten avioero käytännössä tapahtuu. Teidän pitää kuitenkin hoitaa lasten tapaamisoikeusasiat, omaisuuden jakaminen jne. Pystytkö lunastamaan asunnosta itsellesi miehesi osuuden tai missä ajattelit asua? Lasten kannalta parasta olisi, jos pystyisitte asumaan samalla paikkakunnalla ja olemaan käyttämättä lapsia riitakapulana. Kun saat selvitettyä käytännön eroon liittyvät asiat, erokaan ei tunnu niin pelottavalta.