Ihan oikeasti tää on henkisesti stressaavaa touhua olla seurustelusuhteessa vain viikonloppuisin. Viikolla vaikka välimatka ei ole pitkä niin molemmilla on, tai lähinnä hänellä, kiireensä eikä ehdi nähdä (tai ei pysty/halua? tää on epäselvää ja asiasta pitää puhua vielä).
Joka tapauksessa kaukosuhde on loppujen lopuksi vain hc-sinkuille tarkoitettu. Voi olla ihan oma itsensä pitkiä aikoja ja välillä sitten takertua taas toiseen. Mutta ei se ole normi ihmiselle. Mulla on tätä nyt kohta 2kk takana ja alkaa arki-illat olemaan niin tuskallista ja vaikeaa aikaa että huh huh. Eikä sitä viitti koko aikaa pistellä viestiä/soitella/mailailla. Pitää antaa toiselle omaa rauhaakin...?
Mun pää räjähtää!!!!
Joka tapauksessa kaukosuhde on loppujen lopuksi vain hc-sinkuille tarkoitettu. Voi olla ihan oma itsensä pitkiä aikoja ja välillä sitten takertua taas toiseen. Mutta ei se ole normi ihmiselle. Mulla on tätä nyt kohta 2kk takana ja alkaa arki-illat olemaan niin tuskallista ja vaikeaa aikaa että huh huh. Eikä sitä viitti koko aikaa pistellä viestiä/soitella/mailailla. Pitää antaa toiselle omaa rauhaakin...?
Mun pää räjähtää!!!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Todellakin tiedän, mitä tarkoitat. Itselläni tätä on jatkunut jo hieman pidempään. Täytyy todeta, että tämä suhde on raskainta, mitä elämässäni on ollut. Eikä helpotusta näy.
"Viikolla vaikka välimatka ei ole pitkä niin molemmilla on, tai lähinnä hänellä, kiireensä eikä ehdi nähdä (tai ei pysty/halua? tää on epäselvää ja asiasta pitää puhua vielä)."
Sanasi ovat täsmälleen samat, jotka löytyvät omasta päiväkirjastani... Henkisesti on äärimmäisen raskasta, kun ei voi millään tietää toisen ajatuksia. Tekstiviesti tai maili eivät välitä kehonkieltä ja väärinkäsityksiä sattuu aina. Puhelu nyt jo vähän auttaa, mutta aivan erilaista se olisi nähdä koko ihminen. En todellakaan tiedä missä mennään. Tuntuu, että hän on ihan tyytyväinen suhteeseemme tällaisena. Tekisi mieli aina valittaa. Mutta toisaalta pitäisi kai ymmärtää ne hänen kiireensä. Kyllä syyt aitoja ovat, mutta kun ei voi olla osana toisen elämää kuin viikonloppuisin, on vaikeaa ymmärtää hänen arkeaan... Eikä niitä viikonloppuja sitten halua käyttää riitelemiseen tai edes ikävään väittelyyn. Saa nähdä mihin päädymme.
Jaksamista Sinulle, ymmärrän täysin.
Juu ei nämä kaukosuhteet ole mitenkään mieltä ylentäviä. Mutta en halua nyt tietenkään mielistellä omalla jutullani. Mutta itse olen seurustellut reilun vuoden ja onni kääntyi parhaaseen päin. Muutin itse lähemmän miestä. Matkaa meilläkin oli 150 kilsaa. Ja mikä kauheinta oli aluksi. Mies meni armeijaan suhteen alkupuolella. Siinäpä sitä kestämistä olikin. Saattoin mennä jopa kuukausi ettei nähty. Monet itkut itkettiin yhdessä aina lähdön aikaan. Ja on se tippa linssissä vieläkin joskus, vaikka nyt välimatka onkin vaivaiset 2 kilsaa. :) Mutta tämä suhde on niin paljon vahvistunut viimeisen kuukauden aikana kun lähemmäs tulin. Täytyy sanoa, etten vaihtaisi ensimmäistäkään päivää pois tästä elämästä, mitä olen kokenut. Kaikki on opettanut eteen päin ja kun nyt on näin kuitenkin.
Koittakaa ystävät hyvät jaksaa. Ja jutelkaa suhteestanne toisillenne. Se helpottaa ja kivi sydämmeltä putoaa. Olkaa rehellisiä ja rakastavaisia toisianne kohtaan.
Välimatkaa melkein 300 km, tapaamiset satunnaisia,, joskus on yli kk tapaamisten väliä, joskus vain viikko. Koskaan ei tiedä seuraavan tapaamisen ajankohtaa.
Henkisesti erittäin rankkaa. Mietin lähes viikottain, pitäisikö oman mielenterveyden takia lopettaa koko suhde.. Mutta ei pysty! Mies on niin ihana.
Sitä paitsi meillä on pattitilanne. Molemmilla lapsia, eikä kumpikaan oikein voi muuttaa.. Tuntuu siltä, ettei omien tunteiden takia voi repiä lapsia tutusta ympäristöstä ja kavereidensa läheltä.
Pitää vaan yrittää jaksaa, ja muistella ikävöidessä niitä ihania yhteisiä hetkiä.
Mulla on sama ongelma. Olen noin 530km:n päässä kullastani ja olemme olleet 5kk yhdessä. Mese, tekstailu, soittaminen ja välillä tapaaminen helpottaa hieman. Junalla helposti kulkee mutta työ estää ettei paljon näe.
Tää ero on aika tuskallista, ettei kestä kovin paljoakaan.
Yritä pärjätä!
Sama juttu. Olemme seurustelleet yli vuoden, josta se vuosi meni siinä kun opiskelin 150km päässä kotikaupungistani, jossa siis myös poikakaverini asui. Muutama kuukausi ehdittiin olla samassa kaupungissa, ja sitten poikakaverini lähti armeijaan. Ja on siellä sitten 9kk. Aluksi tuntui jotenkin turhauttavalta ajatella että jos olemme yhdessä vielä 2 vuoden päästä niin olemme koko ajan nähneet vain viikonloppuisin jos silloinkaan. Nyt kun yli vuosi on mennyt, niin ei se enää niin pahalta tunnukkaan. Siihen on alkanut jo hieman tottua, ja on ihan kivakin välillä viettää ihan omaa aikaa. ONhan se toki vieläkin inhottavaa, mutta ei se 6kk enää tunnu niin pahalta, kun tietää että sitten se on ohi ja meillä on vaikka koko loppuelämä aikaa, jos niin haluamme. Meillä ainakaan ei ole ollut mitään turhia riitoja asian vuoksi, ja muutenkin on mennyt hyvin. Jaksamista vain kyllä se siitä!
Tietysti se että jos ei ole ihan varma toisen tunteista, niin sekoittaa asiaa. Ja se että jos ap:llä olisi mahdollisuus nähdä, niin miksei toinen sitten ehdi?
Kaverini seurusteli useamman vuoden erään pojan kanssa ja muutti sitten yhteen. Hänkin ajatteli että näkisivät useammin jos asuisivat yhdessä, kun pojalla oli aina ollut jotain menoja. Ero siinä sitten tuli, kun ei sitä aikaa tietenkään yhtään sen enempää löytynyt.
Minulla ja poikaystävälläni välimatkaa on n. 450km. Hän on opiskelemassa toisella paikkakunnalla.. ollaan oltu kaukosuhteessa noin vuosi.
Aluksi ei seurusteltu mut käyttäydyttiin kuin seurusteleva pariskunta, tunnettu on kaksi vuotta ja koko ajan on ollut jotain säätöä.. ruettiin seurustelemaan vasta viime toukokuussa.
Kyllähän hänellä joku tytteli oli siellä ollut... laittoi välit kanssani poikki, tiesin mistä oli kyse ja kun hän tuli käymään kotikaupungissamme, niin juttumme jatkui samaan malliin..
Nyt siis olemme yhdessä emmekä näe toisiamme edes joka viikonloppu.. raastavaa on ja hirvittävä ikävä koko ajan... ja tietenkin pelko että hän löytäisi uuden tyttelin sieltä...
Hän on itse todella mustasukkainen ja kuvittelee minulla olevan täällä joku toinen vaikka ei kävisi mielessänikään pettää rakastani.
Yhteenmuuttamisestakin olemme puhuneet ja se tuntuisi olevan oikeastaan ainoa järkevä vaihtoehto tässä tilanteessa. Poikaystävälläni kuitenkin koulua vielä neljä vuotta jäljellä, eli vähän liian pitkä aika elää kaukosuhteessa.. :(
Mielelläni hänen kanssaan yhteen muuttaisin mutta se on oikeastaan kiinni miekkosestani..katsotaan nyt. :)