Mita te olette tehneet siina tilanteessa, kun olette saaneet selville, etta teidan puolisolla on toinen nainen/mies?!? Enta sen jalkeen?!? Enta onko muita, jotka ovat itse luulleet, etta avioliitto on ollut ihan ok mallilla - ja sitten on tullut tallainen isku vasten kasvoja?!?
Kokemuksia kaivataan!
hurts bad
132394
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Sivusta seuranneena olen kyseisiä tapauksia paljon nähnyt.
Toiset antaa suhteen anteeksi ja jatkavat.
Toiset hakevat heti eroa.
Kaikissa tapauksissa jossa syrjähyppy/toinen suhde on annettu anteeksi on lopulta muutaman vuoden päästä päädytty samaan tilanteeseen ja loppu tulos siinäkin on ero.
On myös säälittäviä tapauksia jossa petetty osapuoli kärsii ja antaa kaiken anteeksi koska ei halua menettää rakastaan vaikka pettäminen jatkuu,lopulta pettäjä lähtee ja petetty romahtaa.
Oman kokemukseni perusteella väittäisin että se joka kerran pettää,pettää aina tavalla tai toisella,eikä suhteessa kummallakaan ole hyvä olla ja kaikki yhdessä yrittäminen on vain teeskentelyä.
Kun minulle paljastui että puolisoni pettää minua, otin sen raskaasti. Ensin annoin sen anteeksi, sitten anoin häntä takaisin hetken aikaa, vaikka tiesinkin jo että pettäminen on toimintamalli. Joka pettää kerran, ajautuu uudessa suhteessa samaan tilanteeseen ennemmin tai myöhemmin. Silloin minä en haluaisi olla se petetty. Joten paras unohtaa sellainen puoliso, ja etsiä uusi ja toivottavasti luotettavampi. Luottamuksen takaisin saaminen on työlästä ja edellyttää pettäjän halua muuttua. Omani sanoin olleensa yllättynyt että pystyi minua pettämään, vaan petti silti. Se jo kertoo miten pettäjät toimivat. Samoin ne jotka tulevat suhteeseen kolmanneksi pyöräksi.
moni jo pettänyt. Kai kaikkeen turtuu.
Ts. ei varmaan enään hetkauttaisi, jos seuraavakin pettäisi.
sitä tosiaan. Itkin komerossa,mieluiten olisin mennyt metsään ja huutanut. Kolme vuotta tapahtuneesta, mutta välillä tosi vaikeaa, Kun puhelin soi, saatan täristä kuin haavan lehti. Pelkään aikuisen tyttären taas tietävän jotain mitä minä en tiedä. Hän nimittäin näki mieheni kakkosen asunnolla aikoinaan. Takana 35 vuotta avioliittoa, hyviä vuosia suurin osa. Mihin tästä enää lähtisi?
Kakkonen kun ei edes miestä huolinut, seksiä vain...
Tyhöpaikassa olen ollut asiasta hiljaa. Sekin on vienyt voimia, mutta olen ihmetellyt itsekin, että vielä löydän iloa monesta asiasta, jopa tästä "avioliitosta". Juuri eilen jouduin tukemaan lähes psykoosiin vaipuvaa työtoveriani.Haluan auttaa, mutta toisaalta mietin miksi itse en ole saanut apua!Aina minulta on vaadittu suorittamista, mutta
itse en ole saanut vastaavaa. Itselläni on luottamus "yläkertaan", ilman mitään hurskastelua ja olen vahvasti sitä mieltä että apu elämääni on tullut sieltä. Tulevaisuudesta en tiedä, voihan erokin olla edessä, mutta se ei enää kaiken tämän jälkeen kolauta. Kyyniseksi tässä kyllä on tullut.
Pariskuntia katsellessa mietin joko tuota naista on petetty vai milloin se tapahtuu ja tunnen eräänlaista tuskaa ja surua. Se on tullut aika selväksi että kaikki pettävät ennemmin tai myöhemmin ellei ole joku uskonnollinen vakaumus. Perusta elämälle on tärkeä. Mieheltäni se puuttuu ja niinpä löysi kirkosta eronneeen leskirouvan jakorasiakseen. Tällä naisella ei ollut mitään moraalia, hänen mielestään vanhojen sekstailu on salllittua. Lupasi palauttaa mieheni takaisin. Korkea työasema ei auttanut, ehkäpä oli päässyt siihen asemaan esimiestensä kanssa naimalla.
Mieheni on pettänyt minua monta kertaa. Pari vuotta sitten annoin viimeisen mahdollisuuden ja hän ei käyttänyt sitä hyväkseen vaan jatkoi samaan malliin. Nyt kesällä ilmoitin haluavani eron, kooska mieheni ei pysty olemaan uskollinen ja hän ei arvosta minua. Tiesin mieheni touhuista, mutta osasin sulkea silmät ja korvat. En lukenut mieheni kännykkää koska tiesin siellä olevan jotain mikä satuttaisi. Meillä on kaksi ihanaa lasta, jotka myös kärsivät tästä. Mieheni muutti toiseen kaupunkiin ja nyt hän pyytää meitä muuttamaan luokseen. Lupaa taas muuttua ja rakastaa! Yksinhuoltajana asiat ovat erittäin vaikeita ja välillä tekisi mieli sulkea silmät ja palata vanhaan... jos kaikki taas paranisi?!
Minun exälläni on uskonnollinen vakaumus, ainakin pitäisi olla. Siitä huolimatta hän petti minua. Ensimmäisen kerran annoin anteeksi, toisen kerran jälkeen hain eroa. Exäni olisi halunnut pitää meidät molemmat, sillä ei vielä tiennyt, oliko uusi onni "se oikea". Exälleni oli tärkeää, että myös uudella on uskonnollinen vakaumus. Tuntuu pahalta, että myöskään siinä suhteessa en ollut riittävän hyvä.
Meillä minä yritin keskustelemista parisuhteemme ongelmista vuosia - turhaan. Puolison laiminlyönti ja se, että salliin kolmannen osapuolen tulla mukaan avioliittoon, on suurinta mahdollista rakkaudettomuutta. En voi ymmärtää, miten kaikki se sopii yhteen uskovaisuuden kanssa. Ilmeisesti rakkaudesta on helppoa puhua, mutta käytännön toteutus lähimmässä ihmissuhteessa on mahdotonta.
Erostamme on kohta kaksi vuotta. Jos jotain kadun niin sitä, että en hakenut eroa jo ensimmäisen uskottomuustapauksen paljastuttua. Toisaalta, kaiken tapahtuneen jälkeen voin olla vakuuttunut siitä, että sen avioliiton pystyssä pitäminen olisi johtanut omaan sairastumiseen. Kaikesta huolimatta olen joutunut tekemään kovaa surutyötä. Uskotonta, valehtelevaa, salailevaa ja pettävää puolisoa ei oikeastaan voi ikävöidä. Olen miettinyt, että ikävöin elinikäisen avioliiton unelman menettämistä, epäonnistumista. Minulla on ikävä sitä, mitä se olisi voinut olla. Sitä, mitä se loppuvuosina oli, en todellakaan ikävöi.
Suhteemme kesti 33 vuotta. Menetin sen päättyessä kodin ja ydinperheen yhteyden, aikuisten lasten yhteisen vanhemmuuden ja yhteisesti koetun isovanhemmuuden...kaikkea tätä suren. Mutta sain erossa paljon sellaisia uusia mahdollisuuksia, joita minulla ei entisessä elämässäni olisi ollut. Kaikkein tärkeintä on, että säilytin itsekunnioitukseni, en suostunut kynnysmatoksi ja itsestäänselvyydeksi. Katkeruuden juuria en suostu ruokkimaan, sillä pilaisin vain oman elämäni. Kaikki se, mitä minulle on tapahtunut, tulee vuosien myötä muuttumaan elämänkokemuksen kompostimullaksi, mikä on vain kasvattaa minua.
Tiedosta miltä sinusta oikeasti tuntuu?
Pettynyt? Vihainen vai surullinen?
Kaikkea niitä?
Olemme kaikki omanlaisiamme eikä kukaan toinen voi sanoa mitä tietä toisen tulisi kulkea.
Vastaus löytyy sinulta itseltäsi.
Jos kuuntelet itseäsi tiedät mitä sinun pitää tehdä.
Liika ajattelu ja ympäristön neuvot vain sekoittavat pääsi.
Kuinka tärkeä olet itse itsellesi? Muista että sinun
itsesi kanssa joudut elämään loppuelämäsi.
Itse aikoinani halusin antaa anteeksi mutta pelkkä
halu ei kuitenkaan riittänyt.
Miehen petos kulki mukanani pitkän liiton loppuun
saakka. Eikä mikään ollut enään samoin kuin ennen pettämistä.
Se oli liian kova rankaisu miehelle itselleenkin.
Jokaisessa riidassa kaivoin asian aina esille.
Se oli minun aseeni jossa piippu osoitti myös kohti itseäni.
Hirvittävää energian kuluttamista.
Jos oilisi kuunnellut itseäni rehellisesti olisin ymmärtänyt että suhteemme oli ohitse.
Se kaikki oli vain riippuvaisuutta ja pelkoa
kohdata totuus.
niin monta vuotta ja niin monen kanssa(enkä edes tiennyt sitä) ja minä tunsin aina olevani niin yksin siinä liitossa, niin sitten kun itsekin petin (kun jotenkin rakastuin niin sokeasti)niin tämä puolisi meinasi romahtaa kokonaan...
Jos ei itse ole kovasti seksin tarpeessa eikä pidä sitä maailman tärkeimpänä asiana, kannattaa naida rikas impotentti, jos ei muuten niin kulikseksi, molemmilla hyvä mieli.
Luulin, että liittomme oli hyvä. Kaikki sujui hyvin arkena ja muulloinkin. Seksi on sujunut myös hyvin ja sitä on ollut runsaasti. Kuitenkin kävi niin, että sain tietää puolisoni pettäneen minua. Tämä oli kova isku minulle, koska luotin häneen täysin.
Annoin anteeksi ja jatkoimme, mutta liittomme on mennyt tämän jälkeen huonoksi johtuen luottamuksen menetyksestä. Luottamusta luultavasti en koskaan tule saamaan enää takaisin ja tamän vuoksi päivittäin mietin onko tässä enää mitään järkeä.
Pettämisestä on jo aikaa parisen vuotta ja tämä kesti jopa pitemmän aikaa, minkä aikana puolisoni valehteli minulle ja näiden asioiden tultua tietooni jälkeen päin, en ole saanut luottamusta enää takaisin, vaikka näin haluaisinkin.
ns "kaksoiselämä" ja eritoten se onnistuu mieheltä. Niin monta tosielämän kohtaloa ja tarinaa olen elämäni aikana nähnyt ja kuullut.
Mies voi todella sanoa vaimolleen, että sinua minä rakastan, mutta olen rakastunut rakastajaani. Se on kaksi eri asiaa ja oikeuttaa miehen vieraisiin, sillä eihän mies ole lakannut rakastamasta vaimoaan. Noin sanoi minullekin ex.
Ehkä kallistuu kuitenkin enemmän miehen puolelle se, että mies kykenee istumaan kahdella tuolilla yhtä aikaa ja jopa niin, että saa ulkopuolisesta salasuhteesta uutta potkua oman avioliiton seksielämään. Mies tietää pomminvarmasti, että ei halua eroa vaimostaan, mutta ei voi olla uskollinen.
Toinen nainen voi odottaa loputtomiin, että mies otta hänet ja jättää tutun ja turvallisen perheen taakseen. Osa tekeekin niin, mutta taitaa olla aika suuri osa heitä, jotka "leikkivät" ja vasta kun pettäminen tulee ilmi ja vaimo heittää pihalle, on pakko erota.
kun mieheni uusi nainen otti minuun vähän yli vuosi sitten yhteyttä ja kertoi heidän suunnitelleen yhteistä tulevaisuutta. Yritin epätoivoisesti kysellä silloiselta mieheltäni syytä moiseen yhteydenottoon. Ilman mitään selityksiä ex-mieheni muutti kyseisen naikkosen luokse eikä minulla niinollen ollut mitään tehtävissä. Järki meinasi lähteä ja yhtään järkevää ajatusta ei tuntunut päässäni liikkuvan pitkään aikaan. Tunteet velloivat vihan ja rakkauden välillä. Olisin ymmärtänyt tilanteen jos meillä olisi ollut riitaisa liitto (30v)tai olisi ollut raha- ym huolia tai sairauksia tms. mutta kun EI. Kaikki oli omasta mielestäni tasaisen rauhallista ja mukavaa. Lapset kasvatettu yhdessä aikuiseksi ja nyt olisi ollut aikaa vain toisillemme. Eli mikään järkipuhe ei auttanut. Nyt ollaan sitten virallisesti tuomittu avioeroon ja itse olen mielestäni selvinnyt kuitenkin todella hyvin uuden elämän alkuun. Ymmärsin jossain vaiheessa että anteeksi pitää antaa ja katkera ei saa olla, koska muuten vahingoitan vain ja ainoastaan itseäni, sillä oletan että ex-mieheni ei todellakaan ole yhtään ajatellut miltä minusta tuntui. Toivon todella että kaikki kierrätykseen joutuneet ja joutuvat jaksaisivat aloittaa uuden elämän ilman pitkäaikaista kumppaniaan vaikka ei mennyttä koskaan voi eikä pidäkään kokonaan unohtaa.
Pitäisikö teidän mielestänne kakkosen olla naisena "lojaali" vaimolle ja kertoa suhteesta? (Tiedän että oikeasti lojaali ei alkaisi suhteeseen ensinkään...)
Olisiko siitä enemmän hyötyä kuin haittaa? Vai toisin päin?