Ah. Joulu on taas. Vuoden synkin ja mustin juhla.
Olen taas toiminut typerästi, vaikka pelkkää hyvää vain tarkoitan. Yrittänyt olen vain parhaani. Ehkä liikaa. Olen oppinut elämästä, että jään aina yksin. Jo kolmatta kertaa olen pudonnut hyvin korkealta, enkä siltikään opi. Ikinä ei voi luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä. Sen minä olen tiennyt jo pitkään, mutta
olen vain niin rakkaudenjanoinen ja tunteellinen ihminen, että on kovin vaikeaa olla yksin. Ero (vaikka niitä samanlaisia takaiskuja on ollut jo monta) tuntuu aina yhtä pahalta, masentavalta.
Vajoan maan alle. Tunnen itseni niin petetyksi, huonoksi, hylätyksi, yksinäiseksi... Kuinkahan voisin oppia olemaan hieman viileämpi ihminen? Kun joku jättää, niin sanoa vain "jahas" ja jatkaa elämää eteenpäin onnellisena. Olen ilmeisesti kovin herkkä ja synkkä ja onneton persoona, että nämä erot ovat minulle todella rankkoja. Mutta joka ikinen kerta, kun käy samalla lailla, pitäisi jo oppia jotain. Olen miettinyt, että ei ikinä enää kannattaisi ryhtyä mihinkään suhteeseen kolmijalkaisten kanssa. Miten pystyn siihen? Olen aivan rikki. Jään vain roikkumaan niihin ko. ihmisiin keiden kanssa olen seurustellut, enkä haluaisi päästää irti. Viimeisin eroni oli tavallaan molempien päätös ja molemmille parhaaksi, mutta silti jaksan vain surra ja roikkua kyseisessä ihmisessä. Olen katunut, että teimme tämän päätöksen. Nyt hän ei enää tahdo minua takaisin, enkä tiedä mitä tehdä.
Olen aivan turta, rikki, masentunut, yksinäinen.
Ja kukaan ei varmaan jaksa enää lukea tätä ruikutusta... Mutta jos samanlaisia kokemuksia löytyy tai teillä on jotain neuvoja minulle, kirjoittakaa ihmeessä vastauksia. Kiitos.
Olen taas toiminut typerästi, vaikka pelkkää hyvää vain tarkoitan. Yrittänyt olen vain parhaani. Ehkä liikaa. Olen oppinut elämästä, että jään aina yksin. Jo kolmatta kertaa olen pudonnut hyvin korkealta, enkä siltikään opi. Ikinä ei voi luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä. Sen minä olen tiennyt jo pitkään, mutta
olen vain niin rakkaudenjanoinen ja tunteellinen ihminen, että on kovin vaikeaa olla yksin. Ero (vaikka niitä samanlaisia takaiskuja on ollut jo monta) tuntuu aina yhtä pahalta, masentavalta.
Vajoan maan alle. Tunnen itseni niin petetyksi, huonoksi, hylätyksi, yksinäiseksi... Kuinkahan voisin oppia olemaan hieman viileämpi ihminen? Kun joku jättää, niin sanoa vain "jahas" ja jatkaa elämää eteenpäin onnellisena. Olen ilmeisesti kovin herkkä ja synkkä ja onneton persoona, että nämä erot ovat minulle todella rankkoja. Mutta joka ikinen kerta, kun käy samalla lailla, pitäisi jo oppia jotain. Olen miettinyt, että ei ikinä enää kannattaisi ryhtyä mihinkään suhteeseen kolmijalkaisten kanssa. Miten pystyn siihen? Olen aivan rikki. Jään vain roikkumaan niihin ko. ihmisiin keiden kanssa olen seurustellut, enkä haluaisi päästää irti. Viimeisin eroni oli tavallaan molempien päätös ja molemmille parhaaksi, mutta silti jaksan vain surra ja roikkua kyseisessä ihmisessä. Olen katunut, että teimme tämän päätöksen. Nyt hän ei enää tahdo minua takaisin, enkä tiedä mitä tehdä.
Olen aivan turta, rikki, masentunut, yksinäinen.
Ja kukaan ei varmaan jaksa enää lukea tätä ruikutusta... Mutta jos samanlaisia kokemuksia löytyy tai teillä on jotain neuvoja minulle, kirjoittakaa ihmeessä vastauksia. Kiitos.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Monilla miehillä ja etenkin naisilla on pakkomielteenä saada itselleen seuraksi huomattavasti omaa tasoaan parempi yksilö. Parisuhdemarkkinoilla keskikastiin sijoittuva ihminen voi pienoisella tuurilla saada suhteen alulle ns. alpha-yksilön kanssa, mutta mitkä ovat suhteen jatkumisen edellytykset? Todennäköisesti tälläinen suhde ei elä alkuhuumaa pidemmälle. Ennen pitkää alpha-yksilö huomaa, että "parempaakin" on tarjolla ja tavallinen taatelintallaaja huomaakin yht'äkkiä kulkevansa tietä taas yksin.
Tää on mulle niin tuttua. Uskottelin aina itselleni, että suhde voi muuttua paremmaksi ja toisesta välittäminen voi muuttua aidoksi. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Onneksi tulin järkiini, ennen kuin muutuin totaalisen kyyniseksi ja kylmäksi ihmiseksi: aloitin suhteen oman tasoiseni ihmisen kanssa. Nyt elän onnellisesti tasapainoisessa suhteessa, jossa ei tarvitse jatkuvasti stressata sanomisia ja tekemisiä. Kadun vain enää sitä, miksi hukkasin useita vuosia surkeissa suhteissa kauniiden, mutta henkisesti niin tyhjien ihmisten kanssa.
Taitaa pitää paikkansa vähän toisinkin päin... Seurustelin vuosia itseäni "alemman" (anteeksi sanavalintani) kanssa. Hän oli siis koulutukseltaan ja muutenkin lähtökohdiltaan ym. "alempi". Aiemminkin olen seurustellut vähän samanlaisten kanssa. Nyt olen alkanut miettiä, että kyse on saattanut olla huonossa itsetunnossani. En ole ehkä luottanut, että voisin saada "paremmankin". Mutta niin se kyllä näyttää olevan, että parempi olisi, kun olisi omantasoinen kumppani. Uskoin todella, että suhde olisi voinut toimia exäni kanssa, mutta hänellä ei kai ollut tarpeeksi luottamusta itseensä/suhteeseemme, koska lähti... Nyt olen kuullut hänen liikkuvan ihmisen kanssa, jossa "ei ole mitään näkemistä eikä muutakaan". Nyt olen päättänyt todella "etsiä" vain "omantasoisiani" ihmisiä, niin arkielämäkin olisi helpompaa, kun liikutaan samassa ajatus- ym. maailmassa. Tämä on karu (?) totuus!
ja sukulaissielu, minä sain joululahjaksi yksinäisyyden, kivettyneen sydämmen, menetetyn uskon ihmisiin, kyvyn rakastaa enään koskaan, ikuisen masennuksen, olen vain kysymysteni kanssa, miksi aina minulle, mitä pahaa olen tehnyt, ansaitsenko kaiken tämän tuskan... ? T: vain aave..
elin jo siinä luulossa ettei kenelläkään olens.samanlaista kohtaloa kuin minulla,tiedän että on aikas ironista sanoa:kivaa et löytyy kohtalo tovereita,vaikka ei"tälläistä"koskaan kenellekkään toivoisi tapahtuvan!!olisi hyvä vaihtaa maili osoitteita jos olet halukas jakamaan ilot&surut sen välityksellä?!
että täällä olisi ihmisä jotka ymmärtäisivät, en kaipaa sääliä, mutta olisi tarpeellista ja kannustavaa tietää miten tällaisista tilanteista selviää, itselläni kävi ratakiskotkin mielessä, kun pahin tunnelataus oli päällä, sitä kun huomaa että on niin totaalisen yksin, kavereilleni en pysty puhumaan, olen yrittänyt,mutta heidän ajatuksensa ovat niin erillaisella tunnetasolla ettei se onnistu, myös tekee pahaa katsella onnellisessa parisuhteessa eläviä ystäviään tällähetkellä, mutta päivä päivältä keksin aina yhden syyn lisää miksi elää, joka päivä saan uusia ideoita mitä voisi alkaa tekemään/harrastelemaan/puuhastelemaan, mitä aikaisemmin ei voinut tai ei tullu mieleen. T:Jätetty, petetty, mutta ei lannistettu mies, PS: jos joku haluaa keskustella niin: [email protected]
mies muutti pois.
muutaman pv(3) varoitusajalla..
ilman kunnon syytä.
oma ahdistus ehkä..?
että näin alkoi uusi vuosi täällä.......
ei tietoakaan miten tästä suosta noustaan....
:.(
Melkein kuin oisin lukenu omaa tarinaani. Mulla on tällä hetkellä aivan samanlainen olo, eikä valoa tunnu näkyvän... Vaikka olin itsekin miettinyt eroa, oli jätetyksi tuleminen todella kova isku vasten kasvoja, en todellakaan olisi ollut vielä valmis. Exäni ei ollut mulle pelkästään seurustelukumppani vaan yksi parhaista ystävistäni, ehkä se juuri tekee erosta niin vaikean. Otimme tietoisesti riskin, kun päätimme alkaa seurustelemaan, silloin se tuntui oikealta ratkaisulta. Viihdyimme niin hyvin yhdessä ja ymmärsimme toisiamme, etten edes osannut kuvitella, ettei suhde toimisi syvemmällä tasolla...
Olo on yksinäinen, tuntuu kummalliselta, ettei voi soittaa hänellä ja kertoa yhdentekeviä asioita vain kuullakseen hänen äänensä... En edes muista päivää jolloin emme olisi olleet tekemisissä ainakin puhelimen välityksellä. Kaikki asiat muistuttavat vain hänestä, eikä oloa helpota yhtään katsoa hänen tavaroitaan luonani...
Yksikään aikasempi ero ei ole satuttanut yhtä paljon... Olen aina ennen tuntenut samanlaisia tunteita eron jälkeen kuin sinä, miettinyt kuinka oppia tunteettomammaksi, kiintymään vähemmän ja jatkamaan elämää onnellisena... niin ja alitajunnassani miettinyt epätoivoisesti kuka minut nyt huolisi. Nyt olen surullinen, yksinäinen, hylätty... enkä edes haluaisi ketään vierelleni. Aikaisemmin olo on helpottanut suhteellisen nopeasti ja olen voinut katsoa tulevaisuuteen ja alkanut tähyillä uutta kainoaloa, johon päänsä painaa, mutta nyt en edes voisi kuvitella tekeväni niin... on vain yksi ihminen joka voi helpottaa tätä kaipuuta.
Kunpa voisin edes vihata häntä, mutta ei! Erotessakin hän vielä halasi, antoi suukon ja pyyhki kyyneleet... En vain pysty käsittämään, miksi seurustelumme ei toiminut, olisin ollut vielä valmis yrittämään, korjaamaan virheet, vaikka niin kauan että tunteet olisivat loppujen lopuksi kuolleet ja olisimme taas voineet olla vain ystäviä... Mutta hän ei halua loukata minua enempää... En vain ole valmis menettämään häntä!
Eiköhän se aika kuitenkin turruta tunteet, helpota lopuksi oloa ja tällä kertaa olen varma, että otan opikseni virheistäni: keskityn elämään vain omaa elämääni... Kaikkea hyvää sulle, eiköhän se aurinko edes joskus pilkota pilvien lomasta.