Olen seurustellut mieheni kanssa 7kk. Ollaan kummatkin 22vuotiaita. Meillä menee ihan hyvin eikä suurempia ongelmia. Välitän hänestä todella paljon ja hän juuri sellainen mies jota olen aina halunnut. Uskon että hän kokee samanlaisia tunteita minua kohtaan. Kummallakin on omat kaverit, harrastukset ym. joten meillä on myös omat elämät, niinkuin pitäisikin.
Ongelmani on se että kaipaan kuitenkin edelleen sinkku elämää mutta ero miehestä tuntuisi todella pahalta ja vaikealta. Seurustelu miehen kanssa on jotenkin niin tappavan tasaista että olisi kiva palata sinkku elämään, saisi tehdä mitä haluaa hyvällä omalla tunnolla. Toisaalta olen nuori ja minulla on vielä aikaa löytää joskus myöhemmin joku muu, tai sitten mistä tiedän jos nyt lähden suhteesta ja jään vanhaksi piiaksi, eipä sekään olisi hyvä asia. Olen myös miettinyt että onkohan se ruoho siellä aidan toisella puolellakaan vihreämpää.
Onko kellään samanlaisia ongelmia kuin minulla? Kertokaa ajatuksia, mitä olette mieltä? mitä minun kannattaisi tehdä jne.
Ongelmani on se että kaipaan kuitenkin edelleen sinkku elämää mutta ero miehestä tuntuisi todella pahalta ja vaikealta. Seurustelu miehen kanssa on jotenkin niin tappavan tasaista että olisi kiva palata sinkku elämään, saisi tehdä mitä haluaa hyvällä omalla tunnolla. Toisaalta olen nuori ja minulla on vielä aikaa löytää joskus myöhemmin joku muu, tai sitten mistä tiedän jos nyt lähden suhteesta ja jään vanhaksi piiaksi, eipä sekään olisi hyvä asia. Olen myös miettinyt että onkohan se ruoho siellä aidan toisella puolellakaan vihreämpää.
Onko kellään samanlaisia ongelmia kuin minulla? Kertokaa ajatuksia, mitä olette mieltä? mitä minun kannattaisi tehdä jne.
Vastaukset 8
Vanhimmat
että elin sinkkuelämää 28-vuotiaaksi. Niin kauan, että tapasin nykyisen mieheni. Itse en olisi ollut henkisesti valmis parisuhteeseen kenenkään kanssa aikaisemmin. Itse tarvitsin tuon ajan, jolloin sain olla vapaasti. Nyt sitten ei voisi enää vähempää kiinnostaa sinkkuelämä vaan "tappavan tylsältä" ennen kuulostanut arki on minun elämäntapani ja nautin siitä. Ehkä siis et ole vielä valmis sitoutumaan.
Ja muutenkin se, mikä tuntuu toimivan paperilla, ei välttämättä toimi todellisuudessa. Oma miehenikin on loppujen lopuksi täysin erilainen kuin mitä aikoinani mieheltä halusin. Ehkä luonteidemme erosta johtuen arkemme ei koskaan loppujen lopuksi ole kovinkaan tylsää.
Sama juttu minulla. Tapasin nykyiseni 27-vuotiaana ja sitä ennen en ollut todellakaan kypsä parisuhteeseen. Pari "kunnon" yritystä oli takana, mutta sinkkuelämä vei voiton aina. Itkin edellisen kumpaanini perään kauan, vaikka itse aloin kikkailla ja käyttäytyä kuin sinkku vaikka elin suhteessa. En siis osaa sanoa, onko sinkkuuden kaipuuseen muuta lääkettä kuin olla sinkku.... Nyt sinkkuelämään ei ole kaipuuta ja arki tuntuu ihanalta ihanan kumppanin kanssa.
Mitä sellaista sinä sinkkuna ollessasi voisit tehdä, johon ei ole lupa seurustellessa? Minun mieleeni ei tule muuta kuin paneskelu muiden kanssa.
Minä ainakin saan avioliitossani tehdä kaikkea muuta aivan kuin sinkkuaikoinanikin. Vai onko suhde sinulle vankila? Jos on, niin mikä siinä miehessä on niin ihanaa?
Olisi se mm. kiva jos saisi paneskella ketä haluaa. Siinä yksi syy miksi olisi mukava olla sinkku. En ole suhteessa onneksi vanki. Meillä ei ole onneksi sellaista suhdetta (luojan kiitos, jos olisi, olisin lähteny jo suhteesta pois) että kysytään toiselta lupa että saanko mennä sinne ja tänne viikonloppuna jne. Mutta jotenkin se rassaa ku pitää aina toinen ottaa huomioon ja miettiä että mitäköhän sille kuuluu jne. Olisi helppoa kun nyt voisi viettää sinkkuelämää niin kauan kun haluaa ja voisi sitten jokusen vuoden päästä palata samaan tappavaan tasaseen suhteeseen kunhan on ensin saanut sählettyä. Kai sitä pitäsi tapahtua jotain todella kamalaa että ymmärtäisi miten hyvin minulla meneekään ja että rakkaimmista kannattaa pitää kiinni.
Kyllähän se ruoho on aluks vihreämpää aidan toisella puolella, mut harkitsisin kahdesti sinuna. Tein oman ratkaisuni parinkin naisen suhteen ja joskus kyllä kaduttaa ja kovaa. Sai tietysti "vapaata" elämää ja olihan se hienoo hetkittäin, mut ei sen arvosta.
Itse olen 17 (ihan kohta 18) ja olen seurustellut 2 vuotta, itseäni yhdeksän vuotta vanhemman pojan/miehen kanssa.
Hän on ensimmäinen ns. oikea poikaystävä. Joskus kieltämättä tulee mieleen että olisiko pitänyt enemmän "kokoe nuorena" asioita, ettei vanhemmalla iällä harmittaisi. Tuon ikäeronkin takia.. hmm. Mutta toisaalta, mikäs sen ihanampaa kun oma kulta.. :)
Eroa sitten siitä ja mene nussimaan aivosi pellolle erinäisten baarista bongattujen herrojen kanssa. Pysy niin kauan sinkkuna kunnes se alkaa puuduttamaan ja todellakin haluat parisuhteen.
Itse olen parikymppinen niin, kuin avomiehenikin. Seurustelumme on ihanaa ja olemme haaveilleet yhteisestä tulevaisuudesta. Omistamme yhteisen lemmikin, joka on meille kuin vauva. Kuitenkin tämä ihanuus on todellakin sitä jotain tappavaa. Kihloista olemme puhuneet ja sen on tuntunut upealta, mut nyt ei. Tahdon ottaa happea välillä ja olla oman itseni herra. En tahdo välittää likaisista kalsareista, tiskeistä, pyykeistä yms. Tosin on hän alkanut nyt hienosti jo tekemään kaikkea, mutta silti.
Olen ehdottanut asumuseroa. Sanoin tarvitsevani tilaa itselleni. Hän suostui. Ihan hyvillä mielin olemme etsimässä kummallekin omaa asuntoa. Ja minä todellakin odotan tällä hetkellä sitä vapautta.. :/