Elin 4 vuotta suhteessa, jossa tunsin olevani vanki omassa kodissani, mustasukkaisen ja ylihuolehtivan ja lisäksi kiivasluonteisen miehen takia.Minnekään ei saanut lähteä ja mm. kaikki kotityöt kasaantuivat vähitellen minun harteilleni.
Mies ei käyttäytynyt usein väkivaltaisesti, ja silloinkin kun käyttäytyi, useimmiten ei jäänyt jälkiäkään. Käytös aiheutti kuitenkin sen, että aloin pelkäämään. Koska tapahtuu pahempaa? En lopulta uskaltanut sanoa mielipidettäni mistään ja kyyristyin jo kovasta äänestäkin.
Kesällä pelkäsin ensimmäisen kerran niin paljon että lähdin karkuun. Mies piti sitä typeryytenä, eihän häntä tarvitse pelätä. Kävimme pari kertaa psykologilla ja riidat sovittiin ja menin takaisin. Pelko ei kuitenkaan hävinnyt ja päätin että näin ei voi jatkua. Miehen uhkailujen takia jouduin lähtemään salaa, etukäteen ilmoittamatta. Se tuntui pahalta, mutta en uskaltanut kokeilla olivatko uhkaukset tosia. Eivät olleet, onneksi. Sen sijaan mies keksi alkaa vaatimaan korvauksia siitä sun tästä ja yritti mm. viedä koirani. Huomatessaan että minua ei tuo takaisin kiristys, uhkailu tai lahjonta, sävy muuttui. Nyt pystymme keskustelemaan sivistyneesti asioista.
Minulle oli järkytys kuulla, että mies vilpittömästi pitää minua mielenvikaisena kun lähden noin vaan ilman syytä, vaikka riidatkin on sovittu. Vaikka en uskaltanut sanoa suunnittelevani lähtöä, luulisi miehen huomanneen etten ole onnellinen. Mutta ei. Tyhjästä sain hulluuksissani päähäni lähteä... Ei hän käyttäydy väkivaltaisesti (kun ei lyö nyrkillä turpaan, eihän riepottelussa ole mitään pahaa). Mykkäkoulua harrastan kun pitäisi riidellä (kai nyt kun en uskalla suutani avata...). Uhkailutkin kuuluvat normaaliin riitelyyn. (ei minun elämässäni ainakaan.)
Mieskin on sisältä rikki, koska mitään erikoista konkreettista ei tapahtunut ennen lähtöä. Olen vain hullu kun lähdin, vaikka kaikki oli sovittu. Niin olikin, mutta vanhat asiat kummittelivat mielessäni enkä voinut luottaa mieheeni hetkeäkään. Keikuimme veitsenterällä. Miehelläkin oli pakoni jälkeen jatkuva epäluulo toimiani kohtaan. Mielestäni se kiristi tilannetta entisestään.
Hän on ensimmäinen Suuri Rakkauteni, ja haluaisin että hän ymmärtää. Mutta miten selitän kuinka pelko voi alkaa hallita elämää? Psykologi yritti ilman tulosta... Ihmetyttää myös voinko enää ikinä luottaa keneenkään muuhun kuin itseeni?
Mies ei käyttäytynyt usein väkivaltaisesti, ja silloinkin kun käyttäytyi, useimmiten ei jäänyt jälkiäkään. Käytös aiheutti kuitenkin sen, että aloin pelkäämään. Koska tapahtuu pahempaa? En lopulta uskaltanut sanoa mielipidettäni mistään ja kyyristyin jo kovasta äänestäkin.
Kesällä pelkäsin ensimmäisen kerran niin paljon että lähdin karkuun. Mies piti sitä typeryytenä, eihän häntä tarvitse pelätä. Kävimme pari kertaa psykologilla ja riidat sovittiin ja menin takaisin. Pelko ei kuitenkaan hävinnyt ja päätin että näin ei voi jatkua. Miehen uhkailujen takia jouduin lähtemään salaa, etukäteen ilmoittamatta. Se tuntui pahalta, mutta en uskaltanut kokeilla olivatko uhkaukset tosia. Eivät olleet, onneksi. Sen sijaan mies keksi alkaa vaatimaan korvauksia siitä sun tästä ja yritti mm. viedä koirani. Huomatessaan että minua ei tuo takaisin kiristys, uhkailu tai lahjonta, sävy muuttui. Nyt pystymme keskustelemaan sivistyneesti asioista.
Minulle oli järkytys kuulla, että mies vilpittömästi pitää minua mielenvikaisena kun lähden noin vaan ilman syytä, vaikka riidatkin on sovittu. Vaikka en uskaltanut sanoa suunnittelevani lähtöä, luulisi miehen huomanneen etten ole onnellinen. Mutta ei. Tyhjästä sain hulluuksissani päähäni lähteä... Ei hän käyttäydy väkivaltaisesti (kun ei lyö nyrkillä turpaan, eihän riepottelussa ole mitään pahaa). Mykkäkoulua harrastan kun pitäisi riidellä (kai nyt kun en uskalla suutani avata...). Uhkailutkin kuuluvat normaaliin riitelyyn. (ei minun elämässäni ainakaan.)
Mieskin on sisältä rikki, koska mitään erikoista konkreettista ei tapahtunut ennen lähtöä. Olen vain hullu kun lähdin, vaikka kaikki oli sovittu. Niin olikin, mutta vanhat asiat kummittelivat mielessäni enkä voinut luottaa mieheeni hetkeäkään. Keikuimme veitsenterällä. Miehelläkin oli pakoni jälkeen jatkuva epäluulo toimiani kohtaan. Mielestäni se kiristi tilannetta entisestään.
Hän on ensimmäinen Suuri Rakkauteni, ja haluaisin että hän ymmärtää. Mutta miten selitän kuinka pelko voi alkaa hallita elämää? Psykologi yritti ilman tulosta... Ihmetyttää myös voinko enää ikinä luottaa keneenkään muuhun kuin itseeni?
Vastaukset 5
Vanhimmat
hyvä että sait rohkeutta lähteä. Olin itse muutama vuosi sitten samassa tilanteessa kuin sinäkin, eikä lähtö todellakaan ollut helppoa. Olin myös samassa tilanteessa kuin sinä nyt, halusin ja toivoin että exäni olisi "ymmärtänyt" ratkaisuni ja syyt siihen, katsonut edes vähän peiliin. Mutta ei, tänä päivänäkään hän ei "ymmärrä", eikä tule koskaan ymmärtämäänkään.
Juuri sen takia, mitä sinäkin kirjoitit, exäni mielestä se, mitä hän teki, ei ollut väkivaltaa, lukuunottamatta potkimista (joka oli viimeinen tikki ja lähdin). Yritin puhua hänelle "kaverista" jolla oli samanlainen kohtalo kuin itselläni, se oli hänen mielestään törkeätä käytöstä "kaverini" mieheltä, mutta kun siirsin puheen meidän suhteeseemme ja siinä tapahtuneisiin asioihin, oli hänellä aina ollut "hyvä syy" tekoihinsa.
Väittäisin, että tuskin saat häntä ymmärtämään, kas kun ihminen tekee asioita, joita ei kykene edes itselleen tunnustamaan, on turha kuvitella että k.o ihminen voisi niitä tunnustaa toiselle ja ymmärtää toisen pelkoa. Exäsi ei näe itseään väkivaltaisena ihmisenä, kuten ei minunkaan exäni. Ei tänä päivänäkään, vaikka hänen tyttöystävänsä minun jälkeeni koki aivan samaa kuin minäkin, vika on _aina_ toisessa, ei tekijässä itsessään.
Jos haluat kokeilla, ja olette puheväleissä, voit joskus kokeilla jutella hänelle hänen tekemisistään, mieti kaikki hänen väkivaltaiset tekonsa ja sano niistä hänelle...jos osun oikeaan, niin hän tulee väittämään osasta, ettei niitä ole edes tapahtunut, osassa syy on sinussa ja ehkä parissa saattaa syy olla hänessä "kun hermot meni"...ja jossain kohtaa sitä keskustelua hän ilmoittaa että sinä et ymmärrä ja sinun kanssasi ei voi keskustella :D
No, mutta itse asiaan...nykyinen tilanteesi on sellainen, että pelkään puolestasi, että "ymmärryksen"halu vie sinut takaisin...älä mene. Tilanne on hetken toisenlainen kuin erotessa, mutta palaa ennalleen hetken kuluttua.
Yritimme exäni kanssa "purkaa" suhdettamme keskustelemalla siinä tapahtuneista asioista, mikä todellisuudessa oli mahdotonta. Hänellä oli aina "syy" mustasukkaisuuteen ja väkivaltaan, tai sitten hänen mielestään joko suurentelin asioita tai kokonaan kuvittelin tapahtuneet. Hänen mielestään minun taas olisi pitänyt tunnustaa pettäneeni, mikä taas oli mahdotonta koska en ollut pettänyt, koko suhteen aikana en edes katsonut muita miehiä (olo oli todella tukala asiakaspalvelutyössä).
Fiksuinta itseäsi kohtaan olisi tällä hetkellä antaa exäsi elää kuvitelmissaan ja sinun siirtyä elämässä eteenpäin, sinulla tulee joka tapauksessa menemään paljon aikaa siihen, että saat karistettua pelkoa niskastasi ja vähitellen luottamustasi ihmisiin takaisin... se on pitkä ja raskaskin tie. Mitä kauemmin annat pelon roikkua elämässäsi, sen kauemmin menee ennen kuin pääset takaisin jaloillesi.
Itse aloin lopulta miettimään, kun en saanut exääni ymmärtämään, että mitä väliä sillä oikeastaan on, ymmärtääkö hän vai ei... mitä se minun elämääni ja tulevaisuuteeni vaikuttaa? Itseasiassa hän pilaa sillä oman elämänsä, kun ei halua nähdä itseään ja hakea apua. Tietyssä vaiheessa vain oli pakonomainen tarve saada hänet tunnustamaan ja ymmärtämään...sitä ei tapahtunut koskaan, enkä usko että tulee tapahtumaankaan. Mustasukkaisen ja väkivaltaisen ihmisen terapia voi kestää vuosia, ilman terapiaa ei k.o:n lainen ihminen parane, ja terapiaan hän ei mene, koska ei hänessä ole mitään vikaa kun suhde on ohi...vikahan on aina muissa.
Ota siis oman elämäsi ohjat käsiin ja siirry eteenpäin...askel askeleelta =)
Laita meiliosoite jos tuntuu että tarvitset tukea/haluat kirjoitella.
Onnea matkaan!
Kiitos paljon kertomuksestasi.
Aloin jo itsekin epäillä että olen sekopää. Minähän tietenkin kuvittelin puolet, suurentelin asioita, ärsytin tahallani jne. jne., mikäli ex:n on uskomista. Nyt uskon että ei ole, vaan voin hyvällä omallatunnolla luottaa omiin muistikuviini tapahtuneista.
Suosittelisin, että niin kauan kuin tapahtumat ovat kohtalaisen tuoreessa muistissa, kirjoita ne ylös... sillä aika kultaa muistot, ja jos vielä tulee tilanne, että keskustelette asioista, alat todella itsekin miettiä tapahtuiko niitä vai ei, ja olivatko ne nyt niin isoja asioita sittenkään... On helppo yrittää uskoa ihmistä joka todella on jotakin mieltä (kuten sinun exäsi ja minun exäni tapahtuneista), mutta itsellesi parempi on, että jossakin on muistutus asioista. Niin kauan kuin on yhteyksissä, on asioilla taipumus tulla esiin, tavalla tai toisella. Onnea elämässä eteenpäin =)
selittää asia toisinpäin käännettynä.
Jospa miehesi miettisi miten HÄN toimisi jos sinä retuuttaisit häntä ym.
On aivan luonnollista pelätä silloin, kun toinen tekee itselle pahaa! Riippuu ihmisestä kuinka paljon tuota pahaa kestää. Itse en kestäisi edes mustasukkaista miestä, vaikka fyysistä väkivaltaa ei olisi edes uhkana.
On merkillistä, että olitte parisuhde terapiassa. Väkivaltaisuus ja mustasukkaisuus ovat miehesi ongelmia ja hänen täytyisi saada niihin henkilökohtaista apua ja terapiaa.
Kuinka nyt noin annatte naiset itseänne kohdella? Onhan se toki itsestäkin kiinni, että mitä sietää. Itsetuntoo vaan korkeemmalle. Mä olen varmaan niin kutsuttu kenkku nainen tai jotain, mutta jos mun mies loukkaa mua (henkisesti), niin saman tien jätän hänet yksin päiväksi tai pariksi. Kyllä ne miehet sillä heltyvät. Mutta mä olen varma, kiekukoot ukot mitä vaan tähän, että asiat kun tekee selviksi, vaikka vähän raaásti jos tarvis, niin parhaiten menee sillä tavalla. Miehet kuitenkin on yleensä aika riippuvaisia vakituisesta naisestaan, ja tätä riippuvuutta voi hyödyntää, jos tilanne sellaista vaatii.
Meillä menee hyvin, vaikka olen vähän "miesmäinen", tai ehkäpä juuri siksi!