Tyttöystäväni jätti minut kuin kesäkissan viiden kuukauden seurustelun jälkeen. Erottiin yhteisymmärryksessä mutta hänen aloitteesta. Periaatteessa ymämrrän ja tiedän syyt jotka johtivat eroon, pahinta että hän sanoo vielä rakastavansa mua.
Kuinka kauan menee että tästä pettymyksestä toipuu. Selviääkö naiset helpommalla kun miehet, ikävöikö hän minua yhtä paljon. Tekisi mieli soittaa ja kysyä miten menee mutta en tohdi. Eikä huvita kerjätä häntä takaisin.
Kuinka kauan menee että tästä pettymyksestä toipuu. Selviääkö naiset helpommalla kun miehet, ikävöikö hän minua yhtä paljon. Tekisi mieli soittaa ja kysyä miten menee mutta en tohdi. Eikä huvita kerjätä häntä takaisin.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Toiset toipuu nopeasti, toiset ei koskaan. Jonkinasteinen arpi jää jokatapauksessa sisällesi.
Mielestäni sinun kannattaisi soittaa, ainakin se helpottaisi omaa oloasi ja auttaisi unohtamaan. Näin ainakin itse tekisin, vaikka se tuskalliselta tuntuisikin.
Äläkä missään nimessä ala kerjäämään takaisin...
Äläkä soita tai mene hänen luokseen, koska se avaa haavat ja toipumiseen menee taas enemmän ja enemmän aikaa.
Vuosi voi vierähtää ja silt ulee itku silmään.
Aina kun näen hänet, ikävä iskee, vaikka vuosia on mennyt. Kun on tosissaan rakastanut ja uskonut sen kestävän,ei sitä koskaan unohda. Naisilla ja miehillä lienee sama asia tai sitten toiset on vain herkempiä tällaisissa asioissa.
Eiköhän se oo ihan yksilöllistä, et miten kauan se suru kestää. Mutta nopein tapa parantua on ihastua uudelleen. Mut on jätetty pari kertaa ja on se niin pirun tuskasta. Sitä ei pysty pitkään aikaan tekemään mitään ilman, että ajattelee toista. Mutta on se ihastuminen sen kaiken tuskan arvosta =)
80-luvun alkupuolella silloinen kihlattuni jätti minut tiiviin 5 v seurustelun jälkeen. Mux Folderilla ja minulla on luku viisi ja entisen rakkauden kaipuu yhteistä. 23 vuotta olen tuntenut kaipuuta. En voi sanoa sitä enään rakkaudeksi. Se on aivan jotain muuta. "Jätetyksi tuleminen" kalvaa mieltä toisilla pidempään ja toisilla vähemmän aikaa. Jälkeenpäin ajatellen ehkä välirikon todellisen syyn tiedostaminen tai tiedostamattomuus ovat ne tekijät jotka vikuttavat kaipauksen kestoon. Itse en vieläkään tiedä todellista syytä. Minulle kerrottiin vain etten ole se oikea. En siis tunne vihaa enkä katkeruutta, enkä voisi enään alkaa suhdetta uudelleen hänen kanssaan, mutta se omituinen kaipuu hänestä on jäänyt. Kaipuu ei ole estänyt normaalien arkipäiväisten rutiinien tekemistä, mutta joskus joku paikka joka on ollut tärkeä antaa aikamoiset kaipauksen kiksit. Meillä tällainen paikka oli kirkko, koska menimme kihloihin kirkon alttarilla. En siis käy vapaaehtoisesti kirkossa nykyisin. Vertaisin tätä kaipauksen tunnetta toisen ihmisen kuoleman jälkeiseen aikaan. Takaisin ei saa... kaipaus jää.
Minäkään en saanut koskaan tietää todellista syytä eroon ja se on pahempaa kuin itse ero. Sitä jää miettimään, mikä minussa on vialla, mitä tein väärin, olenko niin huono ihminen.
Minäkin sain lattean selityksen, etten ole se oikea ja kaipa sinä jonkun muunkin saat, oli siis työntämässä minua muiden syliin, jotta pääsisi eroon.
Kauhea tunne, josta ei pääse irti, vaikka elämä jatkuikin ja menin aikanaan naimisiinkin ja sain lapsia, kodin jne. Kaikki on päällisin puolin kunnossa, mutta siltikin. Joskus tuntuu, että vielä joskus otan sen tyypin käsittelyyn ja huudan tuskani ja todelliset tunteet ulos. Ehkä se sitten helpottaa. Ei ketään saisi kohdella tuolla tavoin.
..kävi niin että tyttöystävä jätti 8kk jälkeen riitojen takia, viimeisenä päivänä sanoi ettei enää uskalla luottaa kehenkään eikä rakastaa ketään, että katsotaan yhteen paluuta kunhan hän saa asian käsiteltyä.. 1.5 viikkoa erosta hänellä oli uusi mies.. Ikävä on kauhea, kumpa saisi jotenkin tukahdutettua tunteet..
...vasten tummaa tulvavettä ponnistaa ?
Ei kai siihen voi kukaan aikarajoja pistää. Minut "hyllytettiin" jo kauan sitten, tekosyillä kuten myöhemmin kävi ilmi. Ymmärrän hänen elämäntilanteensa joka eromme itseasiassa aiheutti. Mutta sekään ei poista ikävää....Olimme vuoden yhdessä.
En ole vieläkään jaloillani ja erostakin alkaa olla pian vuosi. Mitä syvemmät ja aidommat tunteet, sen kauemmin kestää ja joitakin ihmisia et unohda ikinä.
Itellä vastaavanlainen tilanne, erotuksena vaan et poikaystävä jätti. Vaikka tajuan miksi näin on paremmin, ei tunteet oo muuttuneet mikskään: edelleen välittää toisesta. Mieli ja sydän tahtois soittaa, kovastikin, mutta liekö sitten itsekunnioitus, joka pistää vastaan. Ehkä jonain päivänä, mutta ei ainakaan vielä.
Jätetylle ero on aina kovempi paikka kun jättäjälle, onhan jättäjä kerenny miettii asioita pidempään.
Joten toivu just niin pitkään kun itestä tuntuu.
Kiitos kaikille vastanneille. Helpottaa kun tietää ettei ole yksin...tai kyllä sen on tiennyt koko ajan mutta näin se tuntuu paljon konkreettisemmalta.
En soittanut, enkä enää soitakkaan hänelle. Nyt en enää odota häneltä puhelua ja muutenkin päivät menee ilman että ajattelen asiaa koko ajan. Pikkuhiljaa pystyn ajattelemaan seurusteluaikojen mukavia, hyviä asioita enkä enää ajattele häntä pahalla. Ei enää edes kostoajatuksia.
Kirjoitelkaa, ystävät, vielä kokemuksia. Niistä voi olla apua samassa tilanteessa oleville.
on vaikea taito opetella.
Minun mielestäni Ihmisen pitää oppia antamaan myös itselleen anteeksi oma raadollinen ihmisyytensä, sen jälkeen pystyy asettumaan toistenkin housuihin.
lyhyt seurusteluaika kesti kolme kuukautta ja nyt, noin neljän kuukauden eron jälkeen voin jo varovaisesti todeta olevani selvillä vesillä. Oikeaa rakkautta joka potki ja lujaa.
Tämän 4kk:n ajan on tullut katseltua myös "sillä silmällä" mutta selkeästi hain vain paikkausta mustalle mielelleni, mielestäni kenenkään ei pitäisi ruveta vakavampaan tarinaan toisen kanssa ellei ole ns.katsonut peiliin ja ole viimein sinut itsensä ja tarpeidensa kanssa. Itse en tiedä olenko, mutta katsotaan, katsotaan...