Ajattelimpa tässä kysäistä teiltä josko jollakulla olisi vastaavaa tilannetta taikka neuvoja. Kyseessä on pitkä suhde joka on muuten hyvällä mallilla, mutta meillä on aivan erilaiset tarpeet mitä tulee läheisyyteen ja hellyyteen. Mies ei viihdy halittavana tai pusittavana. Itse asiassa jo tavanomaiset pusut töihin lähdettäessä tms. ahdistavat häntä. minä sitten taas kaipaan läheisyyttä. Ei tarvitse "tehdä" mitään, kunhan katsottaisi vaikka telkkaria niin että ollaan läheikkäin. Mutta kun ei. No helppohan olisi antaa miehen olla omalla tontillaan, mutta kun itse en voi hyvin jos ei tipu kosketuksia silloin tällöin. Alkaa iho kaipaamaan jos tiedätte mitä tarkoitan. Ja ongelmaa tuottaa se, että läheisyys sytyttää minut seksiin ja jos sitä ei ole niin...Kylmäkäynnistyksestä ei tykkää autokaan.
Mitäs tässä pitäisi tehdä. Kompromissia on jo koitettu mutta nyt pitäisi luopua lopuistakin hellyydenosoituksista. pitääkö tässä palkata mieshuora silittelemään ja pitämään kädestä pari kertaa viikossa? Ja uskokaa tai älkää, niin kyse ei ole siitä etteikö mies välittäisi minusta. Ei ainakaan mikään muu viittaa siihen, päinvastoin.
Mitäs tässä pitäisi tehdä. Kompromissia on jo koitettu mutta nyt pitäisi luopua lopuistakin hellyydenosoituksista. pitääkö tässä palkata mieshuora silittelemään ja pitämään kädestä pari kertaa viikossa? Ja uskokaa tai älkää, niin kyse ei ole siitä etteikö mies välittäisi minusta. Ei ainakaan mikään muu viittaa siihen, päinvastoin.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Valitettavasti itselläni on sama homma, tosin olen itse se läheisyyttä kammoava osapuoli..
Usein mietin, etten saisi edes olla parisuhteessa, kun aiheutan toiselle vain kärsimystä.
En vain osaa olla lähellä. En tiedä miksi.
Seksikin on minulle vain mieheni miellyttämistä, itse en saa siitä mitään ja kuvittelen aktin aikana olevani jossakin ihan muualla..
En usko asian paranevan millään selän takana keplottelulla, vaan on löydyttävä kompromissi joka miellyttää molempia.
On myös tehtävä kaikki mitä on tehtävissä, itse olen menossa terapiaan, hyvin vastentahtoisesti mutta teen sen koska todella rakastan miestäni!
Mutta itse en usko tästä muuttuvani. Olen mitä olen, mikä minut nyt yhtäkkiä tästä muuttaisi?
Ei mikään, ei edes maailman parhaat terapeutit.
Ehkä minut on tuomittu elämään yksin.
Ole onnellinen, kun osaat olla lähellä.
kuitenkaan yksin koko elämää sinullakaan edessä. Viestisi kuullostaa kovin luovuttaneelta joten saattaa hyvinkin olla, että terapia saa joitain lukkoja auki ja luo Sinulle uskoa huomiseen. hyvinkin sieltä saattaa nousta myös positiivisia tunteita. Kaikkea hyvää elämääsi ja menestystä terapian suhteen, niistä on ollut monelle todella paljon hyötyä. Ei terapiassa ole kyse itsensä muuttamisesta vaan siinä etsitään syitä mitkä johtivat ongelmiin ja keinoja vaikuttaa niihin. Monesti ne ovat henkisiä lukkoja jotka voivat juontaa kaukaakin. Ja kyllä, olen terveydenhuoltoalalla itse. :)
tee uudesta vuodesta itsellesi todellinen Uusi Vuosi.
Itse en voisi elää ilman miehen kosketusta... jokapäiväinen pusuttelu, halailu ja tunteiden ilmaisu on minulle elintärkeää. Kuinka mies osoittaa sinulle rakkauttaan, jollei fyysisesti? Riittääkö hymy, tai pieni katse? Sanooko hän rakastavansa sinua? Sinun täytyy osata vaatia häneltä rakkautta. Kaikkea hyvää sinulle ja miehellesi.
Meillä minä osoitan tunteeni selvästi sanallisesti ja mielellään myös halailemalla. Mies sen sijaan muilla arkipäiväisillä asioilla, joilla on minulle kuitenkin suuri merkitys. Keittämällä aamulla teetä valmiiksi (ei itse juo lainkaan) rapsauttamalla tukkaa ohimennessään, kutittamalla tms. Siis järki kyllä tietää, että toinen välittää mutta aina ei keho tiedä. Se on jännä kuinka paljon iho kaipaa kosketusta. Ei ole reilua miestä kohtaan jos ahdistan häntä tunkemalla väkisin lähelle (välillä kyllä tulee sitäkin tehtyä), toisaalta itselle se kyllä kostautuu kun toinen muuttuu ärtyisäksi. Väkisin harvemmin saa mitään rakentavaa aikaiseksi. Sitä luulisi, ettei tässä ole mitään ongelmaa, mutta pidemmän päälle se alkaa rassata. Erityisesti silloin, kun itsellä on jokin pielessä (jotain sattunut, väsynyt tai muuten on vain epävarma). Jonkinnäköistä ratkaisua tähän pitäisi saada niin että se tyydyttäisi kumpaakin. Mutta miten?
Meillä sama tilanne. Läheisyys ja hellyys ei ole vaimon juttu. Onkin monta kertaa todennut meidät ihmisinä ja tarpeemme erilaisiksi. Kuitenkaan aikuista läheisyyttä ei kuulema saisi muualtakaan lähteä hakemaan. Kurja tilanne, joka todellakin rassaa.
Olen tuossa asiassa niin pessimistisellä mielellä; jos halailu, pussailu, suutelu ei kuulu jommankumman luontaiseen tyyliin, niin sitten se katoaa alkuesittämisvaiheen myötä.
Vai oisko joku, kelle nuo ei merkkaa mitään kuitenkin jaksanut huomioida puolisoaan? Ja miten se onnistui?
lukea kirjoituksesi. Ymmärsin sen täysin, koska itselläni on samoja pulmia.
Mieheni ei ole koskaan esim. tykännyt pitää minua kädestä. Itselleni se merkitsisi paljon. Meillä on kaikinpuolin hyvä suhde muuten.
Minulla on suhde toiseen mieheen, johon ei sisälly seksiä. Heti ensitapaamisella hän otti minua kädestä kiinni ja pitelee siitä aina sopivan tilaisuuden tullen vieläkin. Tässä on vain se ongelma, että miehen kädestä pitäminen sytyttää minussa himon, josta tunnen syyllisyyttä! Päiviä kädestä pitelyn jälkeenkin sydämeni pomppii kiivaammin ja tunnen itseni höyrähtäneeksi teini-ikäiseksi.
Ymmärrän hyvin, ettei kukaan voi vastentahtoisesti kädestä pidellä. Hellyydenosoitus menettäisi merkityksensä. Ikäväkseni minun pitää todeta, että tuollainen naurettavalta kuullostava ongelma on saanut minut etääntymään miehestäni, ei kauas, mutta kauemmaksi.
testi
Juuri sitä minäkin tarkoitan. Mitään ei ole vialla, mutta läheisyyden puute saa olon tuntumaan etäiseltä mieheen. Etenkin silloin, kun sitä kaipaisi vähän psyykkausta. Sitten sitä miettii hiljaa mielessään, kun miespuolisten ystävien halaukset (siis täysin viattomat) antaa säväreitä ja potee syyllisyyttä. Olisi todella sääli, mikäli tämmöinen asia ajaa meidät erilleen sen takia, että minä etäännyn miehestäni vain kosketuksen puutteen takia. Pieniä nämä ongelmat ovat, mutta toisinaan yön pimeinä tunteina ne saavat suuret mittasuhteet. Tilanne on sama veljeni parisuhteessa, toisinpäin vain. Sukuvika kai... Josko sitä hankkisi jonkin lemmikin jota voisi palluttaa miehen sijaan? Lemmikkiparka :)
ongelmat taitavatkin muodostua suuriksi silloin kun suhteeseen tulee suurempi ongelma tai monia pieniä lisää.
Minulle merkitsee seksi paljon ja sitä saan suhteessani tarpeeksi. Oikeastaan pelottaa ajatus mitä tapahtuisi jos näin ei olisi. Siksi olen onnellinen, että kärsin vain kädestä pitämisen puutteesta!
Olen potenut tätä samaa jo yli puoli vuotta. Ensin vaimoni kertoi ettei ole koskaan rakastanut, vaan valinnut minut koska täytin kuulemma hyvän perheen isän tunnusmerkit. 10 vuotta se oli riittänyt hänelle. Nyt uuden minän saanut vaimoni ei enää halua minun läheisyyttäni, koska kuulemma alistan häntä, jos haluan halata, suudella tai muuten hyvillä.
Viimeisin juttu oli se että vaimoni suostuu halauksiin jos lopetetaan seksi. Minulle tämä alkaa olla jo liikaa. En voi pitää suhdettamme enää parisuhteena, jos kaikki lämpö, läheisyys, yhteisen tulevaisuuden ja asioiden suunnittelu, seksi, jne loppuu. Minulla on sellainen olo että vaimoni on kämppäkaveri, jonka kanssa hoidamme kolmea lasta ja pyöritämme kodin arkirutiineja.
Olen vakavasti miettinyt, miksi kannattaa enää jatkaa ja ainoaksi syyksi olen ajatellut lapsia. Tosin ei vaimoni heitäkään enää samalla tavalla kohtele, kuten hän itse ilmaisi " en käsittele heitä enää silkkihansikkain". Jokainen voi itse miettiä mitä tuolin tarkoittaa.
Tiedän kuuluvani nössöjen-lahkoon, joille on tyypillistä pitää kotiasiat omana tietona ja julkisivu kunnossa (hinnalla mllä hyvänsä), nyt vain alkaa tuntua sille että mitä se kannattaa?
Vaimosi asiat ei ole hyvällä malilla. Kriisi, burnout, lapsuuden aikaisen traumat jarruttavat k o v a s t i elämästä nauttimista; perheestä, lapsista , miehestä.
Omassa avioliitossani aikoinani( olen eronnut, mieheni, löysi uuden)oireilin jotakuinkin samalla tavalla kuin vaimosi, tosin hellyydestä nauttien enemmän kuin seksistä ja oli kiukkuinen koko ajan.(Tuolloin pienet lapset veivät paljon energiaa..)
Vaimosi asenne on kyyninen! Hänelle voisi tehdä hyvää yksin oleminen, todella. Ehkä se tarve ja läheisyyden kaipuukin löytyy. Asumusero tai miehen rakastajatar voisivat herättää vaimon hellyydentarpeen...Suhde ei saa olla itsestään selvä. Sen eteen on tehtävä töitä. Kahden kauppa..jne.
Lapset ovat hyvin fiksuja ja ymmärtävät paljon enemmän kuin aikuinen saattaa kuvitella. Ja ettei vaimosi kovettaisi lapsiasi, olisi varmaan hyvä saada ne silkkikäsineet kasvatukseen.
Kaikkea hyvää Sinulle ja nyt
Tapanin päivän ajelulle!
Oletteko keskustelleet miehesi kanssa syvällisiä?
joskus voi syynä olla pienen pieni tapahtuma joka muistuttaa menneistä ajoista, jolloin on tapahtunut jotain epämiellyttävää. Minulle sellainen tapaus on sattunut lapsena ,enkä haluaisi sitä muistella ikinä , mutta se saattaa joskus tulla mieleen ainoastaan miehen kosketuksesta tai jopa hipaisusta iholla. Keskustelkaa ja ota selvää, onko joskus sattunut jotain, joka vaivaa vieläkin.
... etten ole ainoa maailmassa, joka painii samankaltaisten asioiden kanssa.
Myös meillä minä (nainen)halailen miestäni mielelläni, koskettelen häntä useasti, kiehnään kainalossa ja osoitan hellyyttäni sanallisesti.
Mieheni taas näyttää tunteensa erilaisin teoin kuten laittamalla ruokaa, täydentämällä auton tuulilasin vesisäiliön siihen kuuluvalla nesteellä, lastaamalla ja tyhjentämällä erilaiset pesukoneet eli tekemällä konkreettisia arkipäivän asioita.
Olen kyllä em. teoista oikein hyvilläni. Kuitenkin, kun pesen WC:n, imuroin, viikkaan pyykkiä tai pyyhin pölyjä, niin en ajattele sen sisältävän mitään erityistä viestiä. Ne ovat vain asioita, jotka on hoidettava.
Ongelma on mielestäni siinä, että viestimme eri tavoin ja ”sanoma ei mene vastaanottajalle perille.” Siksi siitä kehkeytyy säännöllisin väliajoin jonkinasteinen paha mieli, kun tuntuu, ettei saa tarpeeksi hellyyttä, ei koe olevansa rakastettu, arvokas jne.
On jollaintavalla alentavaa joutua toistuvasti pyytämään omalta kullalta paijaamista tai sanallista hellyydenosoitusta. Ja todella loukkaavaa se on sitten kun pyytää ja toinen ei reagoi.
Vaikka mieheni kyllä toisinaan sanoo rakastavan minua, niin se tulee yleensä muodossa: "niin minäkin sinua". Odotan edelleen sitä päivää, jolloin hän oma-aloitteisesti ilmaisee hellyyttä.
Joskus leikittelen ajatuksella, että mieheni varmaan miettii asioita tähän tapaan: "Eikö se toissaviikkoinen rutistelu riitä?" tai "Sanoinhan suhteemme alussa (5 v. sitten), että olet rakas eli jos en muuta asiasta ole lausunut, niin sitten se on edelleen voimassa..." (No, tämä nyt oli hieman karrikoitua)
Vaikka meillä on asiasta on puhuttu, niin käytäntöön asti eivät mitkään kompromissit ole edenneet. Tai saattaa hän muistaa ensimmäiset kaksi päivää tsempata, kunnes asia unohtuu. Hänestä ei tunnu kovin luontevalta kertoa ”jatkuvasti” (lue: päivittäin) muutamia rakkauden sanoja. Minusta se taas kuuluu parisuhteeseen, että sanotaan toisillemme (jopa kerran päivässä), että olet tärkeä ja ainutlaatuinen.
Ja vuosipäivät ovatkin oma lukunsa... silloin voi mennä niin moni asia pieleen perusteellisesti. Näissäkin tilanteissa toiveemme ja odotuksemme ovat kovin erilaisia. Minä (romanttinen kun olen) olen valmistellut kortin, lahjan, ostanut kukkia yms. Ja mieheni, vaikka muistaa että on vuosipäivämme, ei tee mitään… sehän se vasta saa herneen menemään perille asti nenään. Ja mieheni on ymmällään, sillä "eihän hän ole tehnyt mitään!" (no siinä se juju piileekin)
Elämän asenteeni on "Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan." Toisinaan yritän kohdella miestäni niin kuin minusta tuntuu että hän kohtelee minua eli en sano päivänaikana mitään erityisen kaunista tai koskettele oma-aloitteisesti. Se onnistuu huonolla menestyksellä, sillä sitten on niin kamala olo kun jää se viimeinenkin koskettelu pois.
Ja kaiken tämän jälkeen kuitenkin tiedän, että olen mieheni mielestä loisto yksilö (ja myös omasta mielestäni), erinomainen kumppani ja juuri SE jonka kanssa hän haluaa elää...
Sitä ei vain kerrota riittävän usein ja sillä tavalla, että "vastaanottimeni" siihen reagoisi. Hienosäätöä siis tarvitaan, molemminpuolin.
tuossa ylempänä kädestä pitämisen ongelmista... Kirjoituksesi herätti pari ajatusta.
Olen lähes varma, ettei miehesi oma-aloitteisesti ala osoittaa hellyyttä :(. Itsekään en liioin ole kiinnostunut päivittäin ilmaisemaan tunteitani (paitsi vessanpönttöä siivoamalla enkä sitäkään päivittäin..).
Kuitenkin yhdessäolomme alkuaikoina minä olin se, joka yritti kerjätä silitystä ja paijaamista (ja kädestä pitämistä), mutta mieheni ei syttynyt niihin pyynnöistäni huolimatta. Hänen mielestään oli ja on luontevaa ilmaista hellyyttä vain seksin yhteydessä, ei muulloin.
Sanonta kuuluu "ei kukko käskien laula" ja mielestäni se on erittäin varteenotettava sanonta näissä hellyydenosoitus ongelmissa. Jos toista painostaa osoittamaan hellyyttä niin se on vain näyttelemistä. Sitä en tahdo. Mieluummin tyydyn siihen mikä on miehelleni luontevaa. Toisessa vain on tai ei ole niitä piirteitä mitä haluaisi.
näiden mörököllimiesten päässä liikkuu? Olisi mielenkiintoista olla avoituksisaan kärpäsenä katossa. Kivirekenä perässään vetää, mutta kyllä se tykkääminen näkyy..pelkäävät menettävänsä kasvonsa tai särkyvänsä, jos helläksi heittäytyy.
Mieleen tulee vajaa kymmenen vuotta sitten ystävälleni tapahtunut seikka. Ystävättäreni kummitäti kommentoi pojasta kehittyvän ´Sylikullin`. Lapsi, vielä vauva ei vanhan naisen mielestä olisi saanut olla sylissä! Tällä `sylikullipelko`-periaatteella on moni mies kasvatettu.
Miestä pitää ymmärtää. Onneksi `kasvatus` on saanut nykyään toisenlaisia periatteita ja asenteita...
Sinulle toivon hellyyttä ja rakkautta elämääsi. Kannattaa muistella, mikä miehessä teki Sinuun vaikutuksen ja on hänessä jotain hyvääkin,jos häntä rakastat. Huonomminkin voisi olla.
Minulla ei avioeron jälkeen ole ollut pidempi aikaista syvää suhdetta. Ja tiedän mitä on hellyyden kaipuu. Vaikkei toivoisi, siihenkin tottuu.
oon mies ja vaimon kantaessa työpaineet kotiin hommat meni siihen että minun halatessa vaimo nosti kädet valmiiksi poistyöntöasentoon. Lopulta kypsyin yksisuuntaiseen hellyyteen ja menin halilakkoon. Pari kuukautta kesti ennenkuin mitään tapahtui, vaimolta tuli aloite seksiin.
Tajusin seuraavana iltana kieltäytyäni mielyttävästä naisseurasta laivalla, että edellinen kerta kun vaimoni teki aloitteen oli vuosi aikaisemmin - edellisen kerran kun olin menossa risteilylle.
Mutta uskon että jos rakkaus on, niin halilakkoviestiä ymmärretään.
Meillä on nyt hommat päin vastoin - vaimo hakee hellyyttä ja seksiä, minä kieltäydyn, rakkaus kun mennyttä on. Ja ovia paiskotaan kii - voi että jos minä yhtä näyttävästi olisin suuttunut päkeistä - kämppä ois remppakunnossa...
Ei kait kostamalla mitään saavuta. Huomaathan, että vaimosi on "herännyt" halaamiseen...kannattaisko kuitenkin vastata halaukseen. Joo, kannattais!
...sama tilanne. Siitä on puhuttu ja puhuttu, yritetty löytää ratkaisuja. Luvattu molemmat muuttua ja niin edelleen. Lupaukset ovat yleensä olleet tyylillä: minä(n) yritän vähentää hellyyden tarvettani ja mies yrittää sitä minulle enemmän antaa. Välillä menee kompromissina kauan hyvinkin, kunnes taas palataan molemmat omiin "todellisiin" tapoihimme. Seurauksena minulle paha mieli, jonka jälkeen alan kiukutella. Lapsellista, tiedän, mutta en voi sille mitään kun kaipaan niin paljon hellyyttä ja kauniit sanoja että oikein sattuu.
Mieheni kuuluu siihen samaan kastiin, kuin muidenkin tämän ongelman kanssa painivien puolisot. Hän kyllä osoittaa rakkautensa teoin ja tiedän, että olen hänelle hänen elämänsä nainen.
Olen tullut siihen tulokseen, että olemme tämän asian suhteen erilaisia, mutta suhteemme on muuten niin hyvä, ettei sitä tämän asian takia kannata hukata. Eikä sitä koskaan tiedä, miten aika ja elämän koulu meitä muuttaa vuosien varrella. Onnellisena voin todeta, että rakkauden osoitukset ovat lisääntyneet, kun saimme kolme kuukautta sitten pitkän odotuksen jälkeen tietää, että meistä tulee vanhemmat. Ehkä isyyden onni pehmittää miestäni, ehkä ei, mutta olen onnellinen, että juuri hänen kanssaan saan viettää koko loppuelämäni. Pois en antaisi, vaikka mikä olisi.
Kun tuota ensimmäistä viestiä kirjoittelin, ei mieleeni juolahtanutkaan että samaisen probleeman kanssa painii näin moni muukin. Tekstejä luki kuin pätkiä omasta suhteestaan. Onneksi sentään suurimmalla osalla suhde näyttää muuten kukoistavan ja hallaa tekee vain nämä erilaiset käsitykset hellyydenosoituksista.
Suuret osanottoni niille jotka tällä hetkellä elävät suhteessa jossa hellyydenpuute on niistä murheistä pienimpiä. Toivottavasti löydätte voimaa rakentaa elämäänne valoisampaan suuntaan. Itse yritän parkkiinnuttaa nahkaani ja ottaa opikseni näistä kirjoituksista. Paitsi sitä lapsen hankintaa, ainakaan vielä. :)
mikäli joku keksii keinon tasoittaa näitä eroja niin ole ystävällinen ja laita se foorumiin. Täällä sitä näyttää odottelevan joku muukin minun lisäkseni. Josko tästä nyt lähtisi siivoamaan vessaa klorillen kanssa noin niinkuin rakkaudenosoituksena....no leikki sikseen. Kiitos kaikille. Olette juuri helpottaneet mieltäni suuresti. Lisää kommentteja luen suurella mielenkiinnolla. Hyviä uusia vuosia kaikille.
Kyllä sai kirjoituksesi monen aukaisemaan sanaisen arkkunsa. Hyvä niin. Minäkin, joka yleensä vain luen ja näitä juttuja innostuin aiheestasi.
No nyt voinkin sitten kertoa, että "Halailija" sai eilen niiiiiiin maan perusteellisen rutistelukuurin, että sillä jaksaa pitkälle kevääseen :)))
Mikä lienee ollut se taika, mutta illalla "Nallekarhuni" kaappasi syliinsä, piteli toista tuntia kainalossaan, silitti hiuksiani ja niskaa, suukotteli ja kertoi Rakastavansa yhä edelleen.
Kun aiemmassa viestissäni sanoin, että: "Odotan sitä päivää jolloin hän oma-aloitteisesti ilmaisee tunteitaan jne..." No eipä tarvinnut kovin kauaa odottaa. Ja mikä parasta, sain myös antaa hänelle hellyyttäni. Voi se oli ihanaa! *hymyilee*
Tulihan siinä myös toinenkin kärpänen samalla iskulla, sillä vietimme lämpöisen illan lisäksi ihanan yön. *hyrinää*
Taisi jäädä sanotatta, että myös meillä on muuten erinomaisesti toimiva suhde. Mitä nyt tämä "viestimisongelma" joskus tuppaa kiusaamaan. Ja juuri nyt tuntuu, että josko se olisi jo taakse jäänyt vanha vaiva. Aika sen näyttää.
Ja siunatuksi lopuksi retorinen kysymys: Paljonko maksoi toisen onnelliseksi tekeminen?
Hyviä Uusia vuosia ja paljon Iloa vuodelle 2003!
Opin itsekin paljon lukiessani toisten juttuja. Itsekin teen todella paljon asioita, kun mieheni on paikalla.
Siivoan koko ajan lähes hysteerisesti, hinkkaan vessanpyttyä, pyykkään, tiskaan, en vaadi mieheltäni mitään, vaikka hän on niin ihana että yhtenään tarjoaa apuaan..
Se on minun tapani osoittaa miten hänestä välitän.
Sinkkuna olin oikea sottapytty, en tehnyt muuta kuin ryyppäsin ja rellestin, mutta nyt olen mieheni mieliksi niin kuin suinkin pystyn.. Mutta koskemaan en pysty..
Silloin tällöin pakotan itseni koskemaan ja ostamaan lahjoja, mutta se on lähes aina väkinäistä.
Kuitenkin, joskus harvoin jopa olen nauttinutkin siitä!
Suosittelen siis pakottamaan itseään siihen, kaikkeenhan voi tottua!
Aluksi voi tuntua typerältä, mutta kun tarpeeksi usein pakottaa itsensä tekemään jotakin, siitä VOI alkaa jopa nauttia.
Ei joka kerta, mutta edes joskus.
Tärkeintä on, että ainakin oma rakas nauttii. Rakastan todella, mutta samalla pelkään rakkautta..
Pelkään mitä se voi tehdä minulle ja mielenterveydelleni, jos annan itseni mennä syvemmälle suhteeseen ja hän vain käyttääkin minua hyväkseen ja jättää..
Ehkäpä lapsuuden muistot vanhempien avioerosta ovat jättäneet pysyvät jälkensä, mutta ainakin yritän taistella niitä vastaan.
Niin onhan se ehkä helpompaa ajatella, että pysytään etäällä mikäli jotain tapahtuu, mutta toisaalta jos ei uskalla ei saakkaan. Siis kuka meistä lähtisi hankkimaan lapsia jos jatkuvasti pitäisi suhdetta vähän jäähyllä siltä varalta jos se vaikka loppuu. Toivottavasti uskallat avata itsesi jossain vaiheessa miehellesi. Kyllä sen tunteen vuoksi kannattaa vähän kärsiäkin. Ja itse luulen, että kriisit sattuvat aina vaikka tietoisesti yrittäisi niistä luistaa. Kriisit myös kasvattavat, väittävät. Jospa jättäisi yhden vessanpesu kerran väliin ja vain katsoisi telkkaria miehen kanssa tai juttelisi?
ei nyt viitsi pahemmin kiroilla... Mutta onnea sinne. Toivottavasti samaa taikaa satelisi tänne meillekin päin aina välillä. Vaikka hyvin meneekin muuten, niin ei sitä sylissä olemisen riemua mikään voita. Hali kaikille kanssasisaruksille.
Muistakaa, että täydellistä kumppania ei ole. Olkaa onnellisia, jos teillä on hyvä kumppani.
Ongelmanne tuntuvat ehkä isoilta, mutta oikeasti ne ovat pieniä. Peräänkuuluttaisin vähän perspektiiviä asioihin. Väkivaltainen tai alkoholismiin sortunut kumppani on ongelma, ei sellainen, joka ei joka päivä muista vannoa/osoittaa rakkauttaan.
Joskus tuntuu siltä, että kun elämässä menee hyvin pitää väkisin etsiä ongelmia. Onko ihminen koskaan tyytyväinen?
että kun on lusikalla annettu ei voi kauhalla vaatia. Minkälaisessa perheessä miehesi on kasvanut: onko halittu ja pussattu, vaiko ennemminkin pidetty korrektia etäisyyttä?
Usein halimattomuus on vain seuraus sukupolvien tavasta kasvattaa lapsensa. Kun oma äiti ja/tai isä ei ole osannut fyysistä hellyyttä osoittaa, ei sitä itsekään opi eikä omillekaan lapsilleen osaa antaa. Koskettamisesta tulee outoa ja vaivaannuttavaa, oma reviiri on kasvanut normaalia suuremmaksi eikä sen sisään pysty juuri ketään päästämään ilman epämääräistä ahdistusta. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö ihminen osaisi rakastaa, tuntea ja välittää, hän ei vain osaa sitä näyttää "normien" osoittamalla tavalla.
Itse olen juuri tällaisen niukkahalisen mutta muuten hyvän lapsuuden elänyt, ja oppinut sietämään "lääppimistä" vasta viime vuosina. Nykyinen mieheni on varsinainen halipeto, ja vaikka alkuun jatkuvat silittelyt, halaamiset ja suukottelut lähestulkoon ärsyttivät, nykyään osaan ja haluan ihan itse (!) kömpiä lämpimään kainaloon rutistelemaan ja pusuttelemaan. :-)
En silti tarkoita tällä sitä, että jokaisesta kosketuskammoisesta pitää kouluttaa halinalle. Jokainen meistä on oma yksilönsä, geeniensä, kasvatuksensa, oppiensa ja traumojensa summa. Voit silti pikkuhiljaa yrittää pienentää miehesi reviiriä, aloita vaikka hartioiden hieronnalla tai yritä saada se kylmäkäynnistysvaihe seksissä vähän pidemmäksi. Keskustelu kannattaa aina, voi olla että miehesi ei itsekään ole oivaltanut syytä koskettamisen vaikeuteen. Onnea matkaan!
..että kun on lusikalla annettu ei voi kauhalla vaatia. Minkälaisessa perheessä miehesi on kasvanut: onko halittu ja pussattu, vaiko ennemminkin pidetty korrektia etäisyyttä?
Usein halimattomuus on vain seuraus sukupolvien tavasta kasvattaa lapsensa. Kun oma äiti ja/tai isä ei ole osannut fyysistä hellyyttä osoittaa, ei sitä itsekään opi eikä omillekaan lapsilleen osaa antaa. Koskettamisesta tulee outoa ja vaivaannuttavaa, oma reviiri on kasvanut normaalia suuremmaksi eikä sen sisään pysty juuri ketään päästämään ilman epämääräistä ahdistusta. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö ihminen osaisi rakastaa, tuntea ja välittää, hän ei vain osaa sitä näyttää "normien" osoittamalla tavalla.
Itse olen juuri tällaisen niukkahalisen mutta muuten hyvän lapsuuden elänyt, ja oppinut sietämään "lääppimistä" vasta viime vuosina. Nykyinen mieheni on varsinainen halipeto, ja vaikka alkuun jatkuvat silittelyt, halaamiset ja suukottelut lähestulkoon ärsyttivät, nykyään osaan ja haluan ihan itse (!) kömpiä lämpimään kainaloon rutistelemaan ja pusuttelemaan. :-)
En silti tarkoita tällä sitä, että jokaisesta kosketuskammoisesta pitää kouluttaa halinalle. Jokainen meistä on oma yksilönsä, geeniensä, kasvatuksensa, oppiensa ja traumojensa summa. Voit silti pikkuhiljaa yrittää pienentää miehesi reviiriä, aloita vaikka hartioiden hieronnalla tai yritä saada se kylmäkäynnistysvaihe seksissä vähän pidemmäksi. Keskustelu kannattaa aina, voi olla että miehesi ei itsekään ole oivaltanut syytä koskettamisen vaikeuteen. Onnea matkaan!..
Nyt vasta luin aiheestasi, joka palautti nykyhetkeenkin vaikuttavia kipeitä muistoja 6-7 vuoden takaa. Mieheni ei seurusteluaikanammekaan julkisesti koskaan halunnut osoittaa tunteitaan minua kohtaan, jopa käsi kädessä kävely tuntui väkinäiseltä. Kotona hänen oli vaikea ottaa vain huomionosoituksena halailuja ja suukkoja vastaan, saati niitä minulle antaa. En tuntenut saavani häneltä tarpeeksi huomiota, mutta itse yritin kuitenkin osoittaa tunteeni. Olin niin rakastunut, että tuskaisista itkukohtauksistakin huolimatta yritin sinnikkäästi pitää kosketusta yllä muutenkin kuin lakanoiden välissä.
Oltuamme 3 vuotta naimisissa aloin odottaa ensimmäistä lastamme. Tunteeni myllersivät ja kaipasin kosketusta ja läheisyyttä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mieheni kuitenkin vierasti kasvavaa vatsaani (muuten en lihonut ja pysyin "normaaleissa" mitoissani) enkä edes öisin voinut enää käpertyä hänen kainaloonsa niin kuin aikaisemmin. Koskaan hän ei mitään pahaa sanaa sanonut, vatsani vain säikäytti häntä. Tunsin itseni kuitenkin yksinäiseksi ja onnettomaksi, vaikka muuten nautin raskaudestani. Aloin tottua nukkumaan erillään miehestäni, vaikkakin samassa sängyssä. Vannoin itselleni, etten toista lasta ryhdy hankkimaan, en jaksa toiseen kertaan käydä samoja ahdistavia tuntemuksia läpi.
Noin kaksi vuotta myöhemmin olin kuitenkin uudestaan raskaana, piti kai saada isoveljelle kaveri. Tilanne oli jonkin verran parempi läheisyyden suhteen, mutta jouduin silti anelemaan kosketuksia ja vauvan liikkeiden tunnusteluja. Molempien raskauksien aikana minun oli hankala ymmärtää, ettei mieheni omatoimisesti edes kokeillut lapsensa liikkeitä eikä osoittanut niiden aiheuttamia tunteita.
Synnytysten jälkeen keskityimme molemmat lapsiimme, itse nykyään varmaan parisuhteen kannalta liikaakin. Olemme sekä fyysisesti että henkisesti etääntyneet toisistamme. Päivisin huomiomme kiinnittyvät lapsiin ja öisin emme enää edes osaa nukkua lähekkäin niin kuin ennen ensimmäistä raskauttani. Osittain raskauteeni liittyvä mieheni hylkäävä reaktio, osittain lasten viemä huomio ovat vieneet meidät erilleen toisistamme. Nykyään en ole edes varma tunteistani miestäni kohtaan, mutta toivon vielä löytäväni ne sellaisina kuin naimisiin mennessämme.
Kosketuksella on hirvittävän tärkeä rooli parisuhteessa. Itse kaipaan sitä jatkuvasti, mutten välttämättä seksin muodossa. Siitäkin on alkanut tulla väkinäistä. Ollessamme yhtä aikaa hereillä sängyssä minulle tulee painostava olo siitä, että pitäisi innostua leikkimään... Kaikista eniten tällä hetkellä kaipaan vain halauksia ohi mennen, mutten ole varma, osaisinko niitäkään enää ottaa vastaan. Olen epävarma omista tunteistani ja edelleen katkera miehelleni siitä, ettei hän raskauteni aikana halunnut olla lähelläni, vaikkei siitä pitäisi mennä syyttämäänkään toista. Raskaus voi olla miehelle aika hämmentävä asia.
Iho ei koskaan unohda kosketusta. Joskus olen miettinyt, miten pärjään sitten, kun lapseni ovat aikuisia ja mahdollisesti elän yksinäni viikko- tai kuukausitolkulla heitä näkemättä ja halaamatta? Mitä yksinäinen vanhus mahtaa sisimmässään tuntea, jos ei saa keneltäkään halauksia tms. pieniä fyysisiä huomionosoituksia? Useimmat meistä joutuvat jossain vaiheessa siihen tilanteeseen.