Sinkkuuntuminen

Anna tunteillesi ja suhteellenne aikaa. Aika tekee tehtävänsä ja tajuat, että olet todellakin löytänyt etsimäsi.Onnellista jatkoa teille!

Samanlaisia ajatuksia on itselläni pyörinyt päässä. Olen myös elänyt pitkään yksin, ja aika hyvin siihen itsenäisyyteen on tottunut. Kuitenkin ainakin alitajuisesti mietin usein että olisihan se elämänkumppanikin jossain vaheessa hyvä hommata.

Tapasin sitten naisen joka alkuun kolahti niin lujaa että oli fyysisti paha olla kun olin epätietoinen hänen tunteistaan. Hänellä oli kuitenkin tunteita minua kohtaan ja pikkuhiljaa suhde lähti kehittymään. Noh, eipä aikaakaan kun eräänä lauantaiaamuna makasin nainen kainalossani, ja alkoi ahdistamaan niin lujaa että epäilin saavani jonkinasteisen paniikkikohtauksen; tuntui kuin tonnin verran painoa olisi kasattu päälleni.

Keksin jonkun hyvän tekosyyn että pystyimme viettämään sen illan erillämme ja lähdin baariin jossa tapasin toisen naisen. Hän oli täysin erilainen kuin tyttöystäväni; hän oli pinnallinen, itsekäs ja hiukan yksinkertainen. Kuitenkin päädyimme samaan paikkaan yöksi ja seuraavana päivänä omassa itseinhossani jätin tyttöystäväni. Ja se helpotuksen tunne oli sanoinkuvaamaton. Jotenkin alitajuisesti halusin eroon suhteesta ja ainoaksi keinoksi keksin luultavasti pettämisen.

Mutta minun kohdaltani olen melko varma etten enää pysty suhteeseen. Sen parempaa naista en itselleni olisi voinut kuvitella, fiksu, mukava, kaunis ja empaattinen jokaista ihmistä kohtaan. Tämän ne yksin vietetyt vuodet ovat ainakin minulle tehneet. En ole yksin onnellinen, mutta parisuhteessa olen vielä onnettomampi.

Aivan,noin se menee...pelkää sitoutua ja sitä etti jaksakkaan toista...

Itselläni päättyi pitkä avioliitto inhottavasti ja ilmeisesti sen seurauksena nyt useamman vuoden sinkkuna/seurustelleena tiedän että ikävä on toista mutta muutama päivä ja jo alkaa hdistaa...ja ah kun saa olla yksin ;)

Päässäkö vikaa vai onko niin että meidän omat kokemukset vaikuttaa niin ettei enää edes uskalla "liittoutua" täysin...

johon minäkin voin samaistua! Viimeisin suhteeni oli onnellisin kaikista, mutta en siitä huolimatta olisi voinut kuvitella asuvani kumppanini kanssa saman katon alla. Tarvitsen omaa tilaa ja omaa aikaa. Se ei johdu millään tavalla kumppanista vaan kyseessä on oma tarpeeni. Enkä omalla kohdallani pidä sitä edes huonona asiana, koska jos ja kun ei ole tarkoitus yhteisiä lapsia hankkia niin miksi väkisin pyrkiäkään olemaan yhdessä 24/7.

Samoja ajatuksia näyttää olevan muillakin, joten kerrompa teille oma tilanteeni, josta olen itsekin ollut hyvin yllättynyt.

Takanani ei ole oikeastaan yhtään "vakavaa" suhdetta, mutta mikään pelimieskään en ole ollut. Oikeastaan olen viettänyt melko tylsää elämää ja urautunut itsenäiseen elämääni.

Parin vuoden ajan ole ollut hieman ihastunut suunnilleen ikäiseeni naiseen, jota tapaan työni vuoksi aina silloin tällöin. Mikään työpaikkaromanssi tämä ei ole mutta olemme samalla alalla ja teemme toisinaan yhteistyötä. En koskaan ole tehnyt mitään viestittääkseni naiselle kiinnostuksestani, paremminkin olen pyrinyt peittämään sen häneltä.

Suureksi yllätyksekseni sain kesällä huomata, että kiinnostus onkin molemminpuolista. Olemme nyt pari kertaa tavanneet työn ulkopuolella ja kaikki näyttää liiankin hyvältä. Aluksi olin uudesta käänteestä äärettömän iloinen, mutta nyt tämä tuntuu jotenkin ahdistavalta. Tätähän minä olen salaa toivonut, mutta silti tuntuu, että kulman takana odottaa jokin katastrofi.

Seuraavan kerran tapaamme meidän molempien työmatkojen takia vasta noin kolmen viikon päästä. Onneksi on siis aikaa järjestellä ajatuksiani.

Tiedän, että tämä on elämäni tilaisuus ja kadun lopun ikääni, jos päästän hänet menemään. Toisaalta olo on kuitenkin erittäin epävarma ja suhde tuntuu jopa pelottavalta.

...Kyllä yksinkertaisen asian pitää sitten olla vaikeaa...