Itse (olen mies) huomasin 3v:n seurustelun jälkeen olevani jätetty osapuoli. "Hauskaa" aiheesta on se että perheen johtoroolin otti kumppanini. Huomaamattani takerruin häneen arkississakin asioissa. Nyt kun hän on poissa niin, voi veljet ja sisaret, et on tuskan takana tehdä yksinkertaisempiakin asioita. Kuten varata pyykkitupa ja valita kaupasta "hyvä" pesuaine. Kokoajan tekis mieli soittaa ex:lle ja kysyä "mitä mä nyt teen?"
Onko muilla tämmöisiä kokemuksia? Vähän hävettää kun olo on kuin pikkulapsella.
Onko muilla tämmöisiä kokemuksia? Vähän hävettää kun olo on kuin pikkulapsella.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla toi avuttomuus ilmeni asioiden ja tavaroiden unohteluna, vaikka normaalisti olenkin yleensä tarkka näiden suhteen. Voi käydä niin että erostressin hyökyessä päälle voimavarat eivät riitä, pitää antaa itselleen tilaa ja aikaa hoitaa normaalirutiinit. Kavereiden tuki on tärkeää.
Oli se luojan lykky että suhdetta ei kestänyt 10 vuotta. Silloin en olisi osannut enää mitään :)
Normaalia????Ei ole?
nyt kun mietit vähän tilannettasi, niin se ei pääse toistumaan...
Väitän naisena, kokeneeni saman, (siis toisinpäin)
Huolehdin kaikesta, ja mieheni oli uus-avuttomuuden huipentuma.
no eroonhan se johti, kun syntyi kaksi vauvaa, en jaksanut huoltaa häntäkin, aikuista ihmistä.
Palautin hänet äidilleen, joka kuori hänelle perunatkin vielä neljän vuoden ajan.
Myönnän nyt jälkeenpäin, että vika on ollut minussa. Mitäs tein miehelle kaiken valmiiksi.
meinasin kompastua samaan seuraavassa suhteessanikin, mutta sitten lopetin passaamisen.
Ja nyt menee hyvin, mies hoitakoon hommansa itse.
En silitä sen vaatteita. En edes pese niitä.
En edes yritä laittaa sen mieliruokia, syököön samaa mitä muut tai olkoon ilman.
Sen sijaan olen alkanut jakamaan vastuuta niinsanotuissa "yhteisissä" hommista. En tee niitäkään enää yksin. Tarjoan niitäkin aina ensisijaisesti lapsilleni/miehelleni. Kyllä ne tuntuvat aina jollekkin tarttuvan. Se myönnettäköön etteivät vieläkään tapahtuisi ilman "määräystä". Tää oma-aloitteisuus on meillä vielä ihan hakusessa. Sen kanssa tehdään töitä vielä.
Ja hitsi, kun tää onkin terve asenne.
Olen alkanut nauttia enemmän elämästä, ja saamastani vapaa-ajasta.
Myönnettäköön että en nauti tästä "päälle päsmärin hommasta" ja olen sitä muutamaan kertaan kritisoinut,
Aikuinen (18v) tytär antoi palautetta ja sanoi että äiti, ei se käskyttäminen nyt niin rankkaa ole, olen minä sitä koittanut kun sinä olet ollut poissa, mutta myönsi sitten samaan hengenvetoon ettei hänen auktoriteettinsa meinaa riittää veljen (17v) liikkeelle saamiseen, samanlailla kuin minun.
Onhan se totta että kaikki nuo "hyppäävät" kun sanon, mutta olisipa vaan kiva jos ihmiset tekisivät asioita oma aloitteisesti. Välillä tuntuu etten minä keksi kaikkia asioita jotka pitäisi hoitaa (suuressa omakotitalossa)
Olisipa kiva kuulla toisenkin aikuisen mielipiteitä esim. talon kunnostus, tai pihan hoito jutuista, yms isommassa jutussa aihepiiristä riippumatta.
Okei, kaikkea ei voi saada, ja elämä on ihan siedettävää toki näinkin. Kun kaipaan näitä mielipiteitä tosissani, käännyn sitten ystävieni ja ammattilaisien puoleen, kun kerran ajatuksia en perheen sisältä saa. käy se näinkin.
Minä en alunperin ollut uusavuton. Enkä meinaa enää kauaa jatkaa. Rajansa sillä itsesäälilläkin. Meidän suhteessa oli ehkä kyse valtataistelusta. Minulle iski masennus yhdessä vaiheessa (ihan muualla elämässä vähän koeteltiin). Masennus aiheutti sen että en ollut enää oma-alotteinen itseni. Toinen pääsi/joutui niskan päälle ja hän alkoi hoitaa taloutta kun minusta ei ollut mihinkään. Normaali reipas ideoiden vuorottelu puuttui kokonaan. Itse en tajunnut olleeni noin toisesta ja hänen mielipiteistänsä riippuvainen ennekuin hän lähti. Sitten vasta riipaisikin. Noh kaipa se on vauvallekin ankeaa lähteä kohdusta, luulisi sen jo toisen kerran käyvän rutiinilla ;)