Toivoisin teiltä asiallisia kommentteja, jotta saisin jotain selvyyttä pääkoppaan.
Olemme olleet yhdessä pian 11v. Mieheni on ulkoisesti luonteeltaan joka naisen kuuma päiväuni; mukava, ystävällinen, hyväkäytöksinen, komea ja raamikas, pilke silmäkulmassa.
Meillä on 3 lasta. Seksielämä on aina ollut vilkasta ja sitä on aina "ollut saatavilla".
Suhteen ongelmaksi on tullut vuosia jatkunut ja pahentunut etääntyminen. Omalla kohdallani syynä on se, että 1.lapsen syntymän jälkeen sain hälyyttävän määrän signaaleja toisesta/toisista naisista, jotka systemaattisesti kumottiin "ettei mitään pahaa tapahtunut, kunhan kännissä hölmöilyä ja vaan semmoista kivaa huomionhakua" jne. Vihkisormus vain löytyi kolikkotaskusta toisen naisen nimen ja puhelinnumeron kera. Juttuja ja signaaleja tuli vuosien aikana lisää, mutta uskoin -ja tahdoin uskoa- selityksiä.Enhän voi vedenpitävästi todistaa mitään,kun en ole ollut itse näkemässä. Toisaalta olen sen verran sinut itseni ja naiseuteni kanssa, ja ajattelen, että jos mies menee niin sitten menee, en minä voi häntä 24/7 vahtia. Kelpaan tai sitten en, mutta "ONNEKSI meillä on niin hyvä suhde, että JOS joku toinen tulee väliin, arvostamme toisiamme niin paljon, että luotamme ja kerromme". Ja paskat.
Mitään tapauksia ei koskaan puitu läpikotaisin rehellisesti. Olen koko avioliiton toitottanut, että mitään muuta en kumppanin perusluonteelta toivo kuin että hyvät ja pahat kerrottaisiin avoimesti ja rehellisesti...JOS sitä toista arvostaa. Minä olen kova puhumaan ja pohtimaan asioita, tunteita, elämää.Tämä taito mieheltäni puuttuu oikeastaan kokonaan. Jos ehdotin juttelua, niin mies vastasi tyyliin "no kun mulla ei ole mitään sanomista, en mä osaa puhua" jne.
Annoin aina ymmärtää, että pettäminenkään ei loppupeleissä ole minulle niin kova pala kuin se, että siitä valehtelee ja SITTEN jossain vaiheessa (kuten yleensä käy) siitä jää kuitenkin kiinni.
Nyt meille on käynyt niin. Totesin miehelleni, että jollakin tasolla olen pitkään tiennyt, vaikka en ole tiennyt tietoisesti.Pitkien itsepohdiskelujen jälkeen tajusin karmaisevan tilanteen; jos perusluottamusta ei alun alkaenkaan ole koskaan ollut, miten IHMEESSÄ tästä noustaan?? Vaikka pinnistän, en tällä hetkellä löydä mitään halua edes selvitä tästä. Vain olla lasteni kanssa omillani. Olen tajunnut aikoja sitten, että toista ei voi muuttaa, eikä pidäkään, muutoksen tulee lähteä itsestä. Mieheni muka katuu, mutta JOS hän joskus tajuaa puhumisen ja rehellisyyden merkityksen, tulee hänen itsensä lähteä sitä itsessään opettelemaan. Tajuan nyt muuttaneeni monia asioita itsessäni, mutta aika väärään suuntaan. Olen kulkenut laput silmillä, kusettanut itseäni, jota en olisi koskaan uskonut tapahtuvaksi.
Lyhyesti sanottuna; miten korjata tämmöinen itselleni parisuhteen aivan perusasia, joka on syvällä moraalissani ja sisäistämässäni elämänolemuksessa?
Meillä kaikilla on varmasti se jokin, joka on tärkein ja oleellisin, jolle lähteä suhdetta rakentamaan.
Minusta tuntuu, että mua on petetty vuosikaudet, ja se sattuu. Sanoin jo nuorena likkana miehelleni, että pettämisen voi antaa anteeksi ja selvittää taustalla olevat syyt, mutta epärehellisyyttä,salailua ja valehtelua tässä asiassa en kestä. Tuntuu karmealta, että lapset eivät aavista mitään; niin "korrektia" kommunikointia tämä on ollut. Kaikki on siis viilennyt salakavalan hissukseen, eikä ole tarvinut tapella tai huutaa. Tuntuu karmealta, että tunteet ovat tällä hetkellä apaattisen kuolleita.
Tuntuu karmealta päästää ajatuksiinsa rehellinen pohdinta, että olenko ollut väärän ihmisen kanssa kaikki nämä vuodet? Ihmisen mieli on kummallinen, sillä nyt tajuan koko etääntymisprosessin: joku hemmetin tietoisuuden taso on tiennyt jossain sisällä ettei kaikki ole suinkaan sitä miltä se näyttää. Ehkä siksi suhteen/suhteiden paljastuminen ei tunnu yhtään miltään. Vain raskas pettymys toisen pokerinaamaiseen "rehellisyyteen" sattuu ja lujaa.
Nyt pallo on minulla, enkä tiedä mitä tehdä. Jos ajattelisin vain itseäni, olisin kai häipynyt aikoja sitten. Nyt ajattelen vain lapsia; onko tämä "hyvää päivää, kaunis ilma tänään"-liitto mistään kotoisin kenellekään?
Olemme olleet yhdessä pian 11v. Mieheni on ulkoisesti luonteeltaan joka naisen kuuma päiväuni; mukava, ystävällinen, hyväkäytöksinen, komea ja raamikas, pilke silmäkulmassa.
Meillä on 3 lasta. Seksielämä on aina ollut vilkasta ja sitä on aina "ollut saatavilla".
Suhteen ongelmaksi on tullut vuosia jatkunut ja pahentunut etääntyminen. Omalla kohdallani syynä on se, että 1.lapsen syntymän jälkeen sain hälyyttävän määrän signaaleja toisesta/toisista naisista, jotka systemaattisesti kumottiin "ettei mitään pahaa tapahtunut, kunhan kännissä hölmöilyä ja vaan semmoista kivaa huomionhakua" jne. Vihkisormus vain löytyi kolikkotaskusta toisen naisen nimen ja puhelinnumeron kera. Juttuja ja signaaleja tuli vuosien aikana lisää, mutta uskoin -ja tahdoin uskoa- selityksiä.Enhän voi vedenpitävästi todistaa mitään,kun en ole ollut itse näkemässä. Toisaalta olen sen verran sinut itseni ja naiseuteni kanssa, ja ajattelen, että jos mies menee niin sitten menee, en minä voi häntä 24/7 vahtia. Kelpaan tai sitten en, mutta "ONNEKSI meillä on niin hyvä suhde, että JOS joku toinen tulee väliin, arvostamme toisiamme niin paljon, että luotamme ja kerromme". Ja paskat.
Mitään tapauksia ei koskaan puitu läpikotaisin rehellisesti. Olen koko avioliiton toitottanut, että mitään muuta en kumppanin perusluonteelta toivo kuin että hyvät ja pahat kerrottaisiin avoimesti ja rehellisesti...JOS sitä toista arvostaa. Minä olen kova puhumaan ja pohtimaan asioita, tunteita, elämää.Tämä taito mieheltäni puuttuu oikeastaan kokonaan. Jos ehdotin juttelua, niin mies vastasi tyyliin "no kun mulla ei ole mitään sanomista, en mä osaa puhua" jne.
Annoin aina ymmärtää, että pettäminenkään ei loppupeleissä ole minulle niin kova pala kuin se, että siitä valehtelee ja SITTEN jossain vaiheessa (kuten yleensä käy) siitä jää kuitenkin kiinni.
Nyt meille on käynyt niin. Totesin miehelleni, että jollakin tasolla olen pitkään tiennyt, vaikka en ole tiennyt tietoisesti.Pitkien itsepohdiskelujen jälkeen tajusin karmaisevan tilanteen; jos perusluottamusta ei alun alkaenkaan ole koskaan ollut, miten IHMEESSÄ tästä noustaan?? Vaikka pinnistän, en tällä hetkellä löydä mitään halua edes selvitä tästä. Vain olla lasteni kanssa omillani. Olen tajunnut aikoja sitten, että toista ei voi muuttaa, eikä pidäkään, muutoksen tulee lähteä itsestä. Mieheni muka katuu, mutta JOS hän joskus tajuaa puhumisen ja rehellisyyden merkityksen, tulee hänen itsensä lähteä sitä itsessään opettelemaan. Tajuan nyt muuttaneeni monia asioita itsessäni, mutta aika väärään suuntaan. Olen kulkenut laput silmillä, kusettanut itseäni, jota en olisi koskaan uskonut tapahtuvaksi.
Lyhyesti sanottuna; miten korjata tämmöinen itselleni parisuhteen aivan perusasia, joka on syvällä moraalissani ja sisäistämässäni elämänolemuksessa?
Meillä kaikilla on varmasti se jokin, joka on tärkein ja oleellisin, jolle lähteä suhdetta rakentamaan.
Minusta tuntuu, että mua on petetty vuosikaudet, ja se sattuu. Sanoin jo nuorena likkana miehelleni, että pettämisen voi antaa anteeksi ja selvittää taustalla olevat syyt, mutta epärehellisyyttä,salailua ja valehtelua tässä asiassa en kestä. Tuntuu karmealta, että lapset eivät aavista mitään; niin "korrektia" kommunikointia tämä on ollut. Kaikki on siis viilennyt salakavalan hissukseen, eikä ole tarvinut tapella tai huutaa. Tuntuu karmealta, että tunteet ovat tällä hetkellä apaattisen kuolleita.
Tuntuu karmealta päästää ajatuksiinsa rehellinen pohdinta, että olenko ollut väärän ihmisen kanssa kaikki nämä vuodet? Ihmisen mieli on kummallinen, sillä nyt tajuan koko etääntymisprosessin: joku hemmetin tietoisuuden taso on tiennyt jossain sisällä ettei kaikki ole suinkaan sitä miltä se näyttää. Ehkä siksi suhteen/suhteiden paljastuminen ei tunnu yhtään miltään. Vain raskas pettymys toisen pokerinaamaiseen "rehellisyyteen" sattuu ja lujaa.
Nyt pallo on minulla, enkä tiedä mitä tehdä. Jos ajattelisin vain itseäni, olisin kai häipynyt aikoja sitten. Nyt ajattelen vain lapsia; onko tämä "hyvää päivää, kaunis ilma tänään"-liitto mistään kotoisin kenellekään?
Vastaukset 16
Vanhimmat
mutta annan silti semmoisen neuvon, että ajattele itseäsikin, ja kyllä lapset aistivat helposti ongelmat...
Itselläni oli vuosia sitten liito joka oli hyvääpäivää kaunis ilma tänään sisältöinen...
Jaksoin neljä vuotta sitä, sitten olin jo niin huonossa kunnossa henkisesti,että jouduin kuukauden burnout lomalle. Sen kuukauden aikana sain aikaa ajatella mitä minä pitkässä juoksussa haluan itselleni ja myös lapsilleni. Halusin lasten näkevän onnelliset vanhemmat, vaikka erikseen. Ja niin myös kävi..mieheni oli salaa hommannut asunnon, johon muutti heti sairaslomani päättyessä.
Lapset nykyään: rauhallisia ja tasapainoisia, koulu menee jopa keskimääräistä paremmin, harrastustoiminnassaan keskittymiskykyisiä ja toiminta pitkäjänteistä.
Lasten isään suhde on ystävällinen ja hyvä, silloin anihaarvoin kun näemme. Soitellaan joskus lasten asioista, tyyliin hankitaanko polkupuörä tai uudet sukset.
Lasten isä toivottavsti onnellinen, ainakin itse olen. Olen toteuttanut haaveeni omasta talosta ja puutarhasta. Olen kuitenkin saanut elämältäni niitä asioita mitä olen toivonut. Vaikka, parisuhteessa en ole ron jälkeen elänytkään. Tällähetkellä en edes halua suhdetta, koska tiedän, miten vaikea niin läheinen ihmissuhde voi olla. Siinä satuttaa pahiten itseään, siinä myös, jos onnellisesti käy, saa elämältä kaiken.
Ei rakkaus vaadi paljoa vaan kaiken. (Maarit)
Kirjoituksestasi näkyy että olet yrittänyt saada miehesi tajuamaan asioita,siinä onnistumatta. Ketään ei voi "tuomita" tai hallita tekojensa takia -jokainen niistä itse vastaa ,mietin silti miehesi "huomaamattomuutta" ,ettei ole ollut halukas huomaamaan (haluaako edes huomata?) että ilmaiset nyt yhteiselämänne ongelmista ,pyytämällä rehellistäkin keskustelua hänen kanssaan.
Usein miehelle kuin naiselle on hyvinkin vaikea pala tunnustaa pettämiset suoraan, itsekin sain sen joskus todeta. Arkihan se aina tulee jokaiseen liittoon ja suhteeseen, mutta miten saada liitto toimivaksi, siinäpä meillä yhdellä sun toisella onkin miettimistä aika ajoin.
Viestistäsi näen että purat tietynlaista pettymystäsi ulos. Olet pettynyt miehesi temppuiluun ja se vie sinusta energian ja voiman laittaen perhe-elämän erityisen koville. Lastensa takia sitä moni koettaa jaksaa ja jaksaakin , osa saa asiat selviteltyä puhuen ,osa muulla tavalla, osa ei koskaan katkeroituen elämällekin.
Luottamuksen menettäminen toiseen on erityisen kova paikka ihmisellä. Ei tiedä milloin puhutaan totta, milloin valhetta. Pettämistä epäilessään asia saattaa kääntyä ns todisteiden puuttuessa niin ,ettei itsekään usko tapahtumaa todeksi vaan koettaa sulkea todellisuuden pois ja uskotella asian olleen päinvastoin.
Olet pohtinut yhteiselämäänne paljon, sen huomaa viestistäsi.Tarvitsisit kuuntelijaa ,juttelijaa jolle voi kertoa asioista niiden oikeilla nimillä.
Oletko kysynyt parisuhdeterapiaan aikaa mahdollisesti? Seurakunnilla on myös parisuhteita auttavia tahoja, niihin pääsee yksinkin jos puoliso ei halua lähteä mukaan.Saattaa tosin olla ruuhkaa ajanvarauksen suhteen.
Ongelmasi ja sen mukana yhteiselämänne kasaantuu kuitenkin yhä pahemmaksi, mitä kauemmin aikaa kuluu -lopulta olet itsekin ihan poikki asioiden ja lasten hoitamisen ym asioiden kanssa.
Lapset vaistoavat paljon enemmän asioita - niitä puhumattomiakin, kuin vanhempina osaamme kuvitellakaan.
Jos haluat vaihtaa ajatuksia meilitsekin, laitan mailiosoitteen johon voit laittaa postia.Itselläni on kokemus liki samankaltaisuuksineen myös taustalla , jos voin jotenkin tukea jaksamaan vaikeissa hetkissäsi. Et ole yksin asioiden kanssa, uskalla olla rohkea ja hakea apua ennenkuin se on liian myöhäistä....
[email protected]
Varmaan tuollaisia kohtaloita onkin paljon,tärkeintä on ymmärtää että kenen hermoja ja elämää tapaus nakertaa eniten.
Kyse on myös sinun elämästäsi joka valuu hukkaan,älä alistu komean miehesi macho elämään vaan ajattele itseäsi ja lapsiasi myös.
Lapset kärsivät yhtä lailla kun aistivat ettei suhteenne ole kunnossa.
Kerronpa tarinan lähipiiristäni.
Mies jokaisen naisen päiväunelma kuin rigde forresteri,nainen arvokkaasti vanhentunut.
Parilla on kolme lasta joista nuorin 10v.
Mies on tekee myyntihommia ja siksi kulkeekin aina viimeisen päälle puettuna,nainen hieman tätimäinen mutta tyylikäs.
Ikää heillä päälle 40v.
Mies esittää sukulaisilleen ja kotioloissa kunnon miestä ja on oikea seuramies.
Kaikki päälle päin hyvin.
Mutta kuinkas ollakkaan miehen työtoverit tuntevatkin miehen kovana häntäheikkinä joka kaataa naisia kuin kauraa.
Työmatkoilla aina uusi nainen hotellissa ym.
Olenkin ihmetellyt eikö nainen todella huomaa mitään,vai onko kulissien pitäminen tärkeintä.
Pariskunnalla on omat harrastukset ja mies pitää lomansa eriaikoihin.
Jokainen selvä järkinen huomaa tuosta miehestä että hän pukeutuu kuin gigolo,blondaa hiuksensa ja nauttii huomiosta,mutta ketä varten?
Tuskin vaimoaan,vaan juuri ollakseen vetävä salarakkailleen.
Asiasta tietää jo muutama,mutta kukaan ei halua puuttua ja sanoa vaimolle miehen puuhista.
Sääliksi käy vaimo parkaa,varmaan shokki kun asia selviää tai ukko lähteekin nuoremman matkaan lopullisesti.
Älä siis alistu samaan!
sinullekin!
Olen jossakin vaiheessa yhteydessä kunhan saan siihen omaa rauhaa :)
Nykyään puhutaan paljon narsismista; ihminen on ulospäin moitteeton, mutta sisäisesti tyhjä.
Olen elänyt narsistisen miehen kanssa. Hänkin oli ulkoisesti, pinnalta katsoen hurmaava mies; mukava, iloinen, komea seuramies. Tämä mies ei kuitenkaan pystynyt elämään parisuhteessa. Kun suhteemme alkoi 'arkipäiväistyä', eli siinä ei ollut enää jatkuvaa toisen 'palvontaa' ja huomioimista, niin mieheni alkoi katoilla kotoa ilmoittamatta mitään. Kun häntä yritin tavoittaa, takaisin tuli vain inhottavuuksia ja haistattelua. Mies oli kuin toinen ihminen (- ja suhteemme oli nuori vielä, meillä oli kaikki hyvin).
Aloin vähitellen tajuta, että miehelläni ei ollut muita tunnetiloja kuin nämä kaksi: (yli)iloisuus ja ilkeys. Hänellä ei ollut ns. huonoja päiviä, ärtymystä ym. normaaliin elämään kuuluvia vaihtelevuuksia. Mies ei kyennyt analysoimaan ollenkaan itseään, ei halunnutkaan, vaan syytti kaikesta minua.
Sen sijaan, että olisimme ratkoneet ongelmia, mies etsi 'ratkaisuksi' alkoholin ja muita naisia.
Koska olen luonteeltani itsenäinen, niin tajusin vasta myöhemmin, että en tulisi saamaan tältä mieheltä mitään henkistä tukea.
Kirjoituksesi luettuani, minulle tul mieleen, että elääkö miehesi kulississa, joka on hänelle tärkeämpi kuin mikään muu? Onko niin, että vaikka hän itse tekisi mitä, hänellä ei ole aikomustakaan erota sinusta? Koetko, että olet saanut häneltä liittonne aikana aitoa ymmärrystä ja tukea?
Olipa paljon tuttua kirjoituksessasi.
Meilläkin perhe, kolme lasta, talot ja kaikki. Mies on ulkoisesti ok ja kait sitten jonkun mielestä vielä komeakin. Makuasioita. Seksiä on kans aina ollut kotona tarjolla.
Mutta jokin veti hänet mukaan pettämisen verkkoon.
Kirjoituksessasi oli niin paljon tuttua. Ja tiedän, tiedän hitto vie, miten oot ollu kovilla. Se, että vedät sitä arkea kolmen lapsen kanssa. Meilläkin vanhin jo 16 v. Ei se olle helppoa. Ja siinä sivussa sitten vielä prosessoit vaikeaa, hankalaa, raastavaa parisuhdeasiaa. Puolison kanssa ei voi kotona edes verbaalisti riidellä, kun lapset tajuaa jo kaiken.
Mieheni jäi myös kiinni. Ei olisihalunnut mun tietävän, koska tapahtunut juttu ei merkinnyt hänelle mitään. Sivusta jouduin kuitenkin katselemaan sitä peliä. Enkä antanut periksi. Niin kauan piinasin miestä, että lopulta hänen on tunnustettava, todisteet oli sen verran vahvat.
Olemme olleet naimisissa jo 17 vuotta. Sitä jotenkin oletti puolisonsa tuntevan. Mutta. Miehet ajattelee näistä asioista niin putkiaivoisen yksinkertaisesti. Se oli vaan pano, sanoi mieheni. Eikä tapahtuneen mitättömyyden vuoksi olisi halunnut pahoittaa mieltäni. Olis sitten pettänyt niin, että ei olisi jälkiä jättänyt, ei ennen eikä jälkeen.
Olemme edelleen yhdessä. On puhuttu, käyty terapiassa. Ja kaikkea muutakin on asian suhteen tapahtunut. Oisin voinut potkasta ukkoa perseelle, heittää ulos. Lasten takia, niin, lapset. Niin niiden vuoksi on valmis paljon tekemään. Prosessi on menosssa, kesken. En tiedä kauanko tämä kestää. Mutta asian, suhteemme, perusteellinen puiminen on mielestäni aiheellista. Meillä on kuitenkin takana hyvä avioliitto. Sen verran näille hyville vuosille on velkaa, että vaikka eroaisimme on tämä asia käytävä läpi. Läpi niin, että voimme katsoa toisiamme silmiin ja todeta että kaikki tuli homman eteen tehtyä. ratkaisu on sitten mikä on. On tässä aikaa... mihin on kiire. ei enään mihinkään.
Nää on vaikeita juttuja näin muutamalla rivillä kirjoittaa. Jos haluut kirjoitella, [email protected] osoitteesta saat kohtalontoverin mietteitä enemmänkin.
Meidän miehet ei ole kuitenkin hulluja, väkivaltaisia juoppoja. Ehkä se rohkaisee yrittämään.
Tuo viimeinen kommenttisi siitä, että kannattaa yrittää, kun 'miehet ei ole hulluja, väkivaltaisia juoppoja'...
Näinhän voisi ajatella, että silloin pitää yrittää vaikka hampaat irvessä, jos näitä asioita ei avioliittoon sisälly. Ehkä oma avioliittosi onkin juuri niin hyvä (viestisi perusteella ainakin), että olet jaksanut yrittää.
Ap:n viestistä sensijaan näkyy (nimimerkkiä myöten) kokonaisvaltaisesti petetyksi tulemisen tunne. Puoliso voi olla jonkinasteinen 'huijari', vaikkein suoranaisesti mielisairas olekaan.
Asia erikseen on vielä se, saako tällaisen ihmisen hakeutumaan ammattiauttajan puheille; usein petolliset ihmiset eivät näe omassa käytöksessään mitään 'parannettavaa'.
kiitos mieltälämmittävistä kommenteista.
Tarkennan vielä tekstiäni:
Mieheni ei ole juoppo, ei väkivaltainen tai muutakaan negatiivista. Lapsille hän on hyvä isä, ja luulen että sivusuhde/suhteet ovat tapahtuneet "vahingossa" (mitä se on?) ja että tapahtuneen jälkeen hän on ajatellut ryhdistäytyvänsä ja potenut melkoista morkkista.
Monella tuttavallamme on ollut näitä hetken hairahduksia, ja realistina ymmärrän, että se on turhan tavallista nykyään. Mielestäni uskollisuus on ennenkaikkea päätös.Se perustuu sinnikkääseen päätökseen rakastaa JA kunnioittaa toista ja yhteistä parisuhdetta. Vaikka kyseessä olisi "pelkkä pano" pitäisi sen vaikutus luottamuksen murentajana oikeasti ymmärtää.
Se mitä mies ei tajua, että kiertelyllä, kaartelulla, vähättelyllä ja asian lakaisemisella maton alle ei oikeasti pitkälle pötkitä.
Olisi mies ja tunnustaisi rehdisti tekonsa, kuten pyhästi alkuaikoina taivaanrantoja maalatessamme toisillemme lupasimme. Nyt on lirkutilirkuti-ääni kellossa - ties monettako kertaa.Tiedän tasan tarkkaan, että nyt miestä kylmää. Minä itse olisin varmasti kuumaa kamaa sinkkumarkkinoilla, ja hän tietää sen itsekin. Sen ajatteleminen lienee tuonut hikipalleroita kainaloon...Eihän nyt KUKAAN saa koskea hänen hunajaiseensa!!
Nyt en vain saa itsestäni mitään positiivista irti. On vain rauhallinen varmuus, että minä en jaksa tätä itsetuntoni pilkkomista enää. Kylmää kyytiä sanoa, mutta miehen jääminen rysän päältä itse teossa taitaisi olla melkoinen helpotus.
Ja kiitos s-postiosoitteista. Laittelen jossakin vaiheessa viesti kunhan joku järki tähän piiripieni-leikkiin tulee.
hei väsynyt.
Eiköhän tapauksesi ole ihan klassinen ensin yhteen, sitten lapset ja aletaan elämään arkea, lapsia kasvattaen.
Emme vain huomaa, että siinä sivussa kasvamme henkisesti itsekin, muutumme, mutta pahinta on, että avioliitossa ei sitä parisuhdetta vaan hoideta.
ja sitten saatta syntyä näitä irtiottoja-pettämisiä.
lueppas miesten ja naisten eroista:
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com/2006/08/puolisoni-on-toista-maata.html
tunnistatkos piirteitä?
tunnistan itse ainakin miehenä aika monia piirteitä, kuinka mies käyttäytyy ja nainen.
Toki asiat on yleistystä, eikä kaikki päde, mutta monelta osin kyllä.
Ehkä miehesi ei tajua, mitä hänellä on? Kaikki on siinä valmiita-liikaa silmien alla.
Ehkä hänellä jokin itsetuntokriisi-naisillakin niitä on - ja hän kokee että moinen seikkailu pelastaa hänet itsetuntonsa?
Tällaisten tarinoiden päähenkilöinä on miehiä ja naisia - ei tämä siis pelkästään miesten ongelma ole.
Luen juttusi rivien välistä- ei sinua riso pelkästään se, ettei hän kertonut, vaan ennemminkin se, että hän loukkasi sinua, jätti parisuhteenne toisarvoiseksi.
mutta yhteenoton paikkahan tässä on. keskustelua, omien arvojen peräänkuuluttamista -
Naisista en koskaan ymmärtänyt - miksi sanotte tai annatte ymmärtää, että vieraisiin saa mennä?
Uskotte, että mies tajuaa, ettei toinen todella tarkoita sitä? Ei kaikki sitä tajua. Joten sanokaa ennemminkin, jotta ette tule hyväksymään sitä. piste. ei tartte kertoa, haluatteko eroja vai ei, kunhan ette hyväksy sitä.
miehen näkökulmasta - jos mies alkaa suhteilemaan toisen naisen kanssa, niin ensinnäkin- syviä tunteita ei ole niin paljon mukana kuin naisella. toisekseen, jokin ei ole kunnossa kotona. Mieskin tarvitsee huomiota, läheisyyttä hyväksymistä, jne.
Seksistä nyt puhumattakaan. Mutta jos nainen on liian päällekäyvä seksissä, niiin mies voi pelästyä - ihankuin nainenkin- ja "ahdistuu.
Tilanteesihan on; parisuhteesi ei ole kunnossa - tarttis tehdä jotain.
Siis. On tien risteys ja kolme suuntaa.
1. jatka kuten ennenkin - aika hoitaa => ja vähän ajan päästä huomaat, että taas ollaan samassa tilanteessa ja asiat vielä enemmän solmussa.
2. panette parisuhteesi kuntoon => mikä on hyvä parisuhde, mitä haluat siltä? missä teet kompromisseja miehesi puhumattomuuden/ilmaisukyvyttömyyden kanssa? mitkä asiat on ehdottomia?
jne.
ja puhukaa, pane miehesi puhumaan- väkisin, mutta pikkuhiljaa.
kiellä kaikenlainen uskotttomuus - ei kukaan itseään kunnioittava nainen sitä hyväksy. Jos ei osaa kännissä olla tuollain toilailematta, niin olkoon ilman alkoa.
Ja jos mikään muu ei auta, niin sitten on se
kolmas polku
2. Eroat
mutta siihen kannaisi mennä vasta sitten, kun on kaikki keinot on käytetty ja se olisin toinen konsultaation paikka ;)
toivon miehesi puolesta, että on herää ja kasvaa aikuiseksi mieheksi ja tuntee vastuunsa parisuhteesta - vaimostaan ja lapsistaan.
Itsellesi- jos olet kova miettimään ja puhumaan - auta miestäsi, mutta älä pane liikaa sanoja suuhun - ja annna hänelle aikaa puhua- kuuntele silloin...
olipa hieno kirjoitus myös sinulta härkämies! Todella arvostan sitä ja sen hyviä,miehisiä viisauksia sisältäviä neuvoja. Olet niin monessa asiassa oikeassa.
Tarkennan (taas): en ole sanonut enkä tarkoittanut, että mies saisi mennä vieraisiin. Ainoastaan JOS näin on tapahtunut, niin mies itse pohjamutia myöden puisi tapahtumat ja arvoistaisi puolisoaan kertomalla totuuden. Tiedän, että yhden kerran antaisin anteeksi jos mies tekisi töitä löytääkseen syyn toimiinsa.
Tuossa itsetunto-asiassa olet erittäin oikeassa. Mies, joka lapsena oli ruma ankanpoikanen, on nyt aika herkku. En vain tiedä kuinka paljon hänen tulisi minulta saada "pönkitystä" ollakseen sinut itsensä kanssa. Olen aina kehunut häntä ja -ironista kyllä- nakannut moneen kertaan pilke silmäkulmassa, että naiset käyvät ihan kuumana, mikä on imartelevaa, sillä hänhän on minun. Olen siis antanut ymmärtää, että olen hänestä ylpeä ja että hän on hyvä mies, kuten onkin.
Ehdottamaasi polkua nro 1 on kokeiltu, ja tässä ollaan..taas. Toivottavasti viimeistä kertaa??
Tuostakin sanoit hyvin, että toivottavasti mies tajuaa mitä hänellä on. Niimpä. Mutta miten hän löytää itsestään sen avoimuuden ja puhumisen "vaihteen"?Sitä en voi hänestä ulos väkisin puristaa.
Ja kyllä, hän ei loukannut pelkästään minua vaan juuri parisuhdettamme.Nyt hän juttelee muutamille luottoystävilleen yllä leijuvasta eron pelosta, ja tiedän, että edes parhaimmille ystävilleen hän ei tunnusta mitä kaikkea on "erilleen kasvamisemme" taustalla. Toivon sydämestäni, että hän olisi rehti kerrankin, ja tunnustaisi. Tapahtunut mikä tapahtunut, mutta ääneen asiasta puhuminen helpottaisi ainakin häntä itseään.
No Hyvä noin.
Itse olen sitä mieltä, että hankalistakin asioista voisi laskea leikkiä, se auttaa kohtaamaan ne helpommin.
Toivon todella, että polku 1 on jo läpikäyty ja todettu, se kun ei johda minnekkään. se on luuppi, joka pienenee joka kerralla.
Ja että löytyy tahtoa mennä 2:n kautta kolmanteen, jos pakko on.
On väärin. että Ihminen, joka uskoo parisuhteeseen ja haluaa sellaisen, on suhteessa joka ei anna mitään ja jossa petetään toista-tavalla tai toisella.
luulen, että miehesi ei suorastaan valehtele. Hänen on vain vaikea kertoa SINULLE mitä hän tuntee. Onko siis kertomatta jättäminen valetta?
Hänelle lienee helpompaa kertoa asioistaan omalle kaverilleen, koska ajatukset/teot eivät ole kaveria kohti- ne ovat sinua kohti. Hän siis pelkää kertoa sinulle koska pelkää suhtautumistasi tai mihin ajatusten kertominen johtaa ts mitä vastaat ja sillee. Ehkä hän ei ole miehenä vielä tarpeeksi kypsä luottamaan sinuun niin paljon, että avaisi itseään vieläkään kokonaan? tai hän ei vain osaa? tämän tiedän ihan "entisestä itsestäni".
Eikä kaverit "tuomitse" niin jyrkästi - he kuuntelevat ja tukevat, joskus liikaakin- heidän kun pitäisi myös moralisoida, saattaa asioita oikealle polulle...
Puhumattomuudesta ts. ilmaisukyvyttömyydestä - oppii kyllä poiskin. Ehkä takana on todellakin itsetunto-tyyppinen asia, joka miehelläsi ei ole ihan kunnossa - jos hän välittää sinusta, mutta pettää (ja seksielämä toimii) niin muuta syytä en keksi.
Fiksut psykologit sanoo, että kun puhuu nuo hanlkalat asiat pois, niin niiden kanssa on helpompi elää. olen samaa mieltä kanssasi, että puhumalla ja etsimällä syitä keskustellen asian kanssa voidaan paremmin elää - unohtaahan ei voi.
Koeta olla kärsivällinen. Sanot että puhut paljon pohdit asioita-elämää.
Pyrippäs pohtimaan hänen kanssaan asoita, muttei omianne - yleistä, puhu asian vierestä, vaikka sopivan naistenlehden artikkelin tai tv-ohjelman varjolla...kysy kommetteja ennenkuin annat omasi...oletkos ehkä liian dominantti ja kärkäs pohtimaan ääneen - toinen menee lukkoon, kun ei osaa ilmaista niin hyvin itseään?
Ai niin- toivottavasti olet varman, että tällaisia pettämisiä on vain yksi tai sillee, ettei homma ole kroonista ja hänen puhumattomuutensa on vain tapa välttää isompaa riitaa- tai suorastaan eroa...
Ja jos sinulla on se puhelin numero- soita sinne- niin minä tein, kun jouduin toteamaan vaimoni pettäneen.
että tällaista vielä..
Koska kuulostat olevasi Sinut itsesi kanssa, mutta suhteestasi/suhteestanne lapsiin et puhunut juurikaan...ja jos olet kerran saanut hänet kiinni ja indikaatioita on ollut jo vuosia.
niin puhalla peli poikki.
sano, että harkitset eroa. Ääneen.
Kerro miksi, mitä haluat suhteelta. mitä et hyväksy ja sillee.
Jos haluat vakavasti yrittää panna asioita kuntoon, saada mies puhumaan-luotto kuntoon, kerro se primääritavoitteenasi, mutta tee selväksi, että jos ei onnistu, niin silloin on viisaampi luovuttaa, et tule olemaan tyytyväinen nykytilanteen tapaiseen.
ja kysy, mitä toinen haluaa, haluaako olla vapaa, metsästää, olla metsästettävänä, tehdä mitä haluaa.
vai olla sinun kanssa, pitää perhe yhdessä, saada aikaan toimiva parisuhde. mitä on sen eteen valmis tekemään. olla katselematta aidan toiselle puolelle.
Ai niin, älä unohda lapsia tässä kaiken touhun aikana....
että tällainen ajatus vielä...
Kiitos taas!
>>Koeta olla kärsivällinen. Sanot että puhut paljon pohdit asioita-elämää.
Pyrippäs pohtimaan hänen kanssaan asoita, muttei omianne - yleistä, puhu asian vierestä, vaikka sopivan naistenlehden artikkelin tai tv-ohjelman varjolla...kysy kommetteja ennenkuin annat omasi...oletkos ehkä liian dominantti ja kärkäs pohtimaan ääneen - toinen menee lukkoon, kun ei osaa ilmaista niin hyvin itseään?>>
voi arvaas että tuotakin on kokeiltu! Olen tasan tarkkaan tietoinen,että lärvi pitää osata pitää kiinni ja antaa toiselle tilaa.. tämä tuli jo "nuoren tyttönä" opittua, monen kantapään kautta ;)
Yleensä hän vastaa, että juu, tai niin, tai empä ole miettinyt, ei mulla ole tohon mitään kommentoitavaa jne.Ja vaihtaa kaukosäätimellä kanavaa...
On äärimmäisen raskasta vuodesta toiseen lempeästi "lypsää" keskustelua, ei sitäkään jaksa loputtomiin.
Suhteestani lapsiin. Olen jo vuosikaudet ollut pitkiä aikoja lasteni kanssa, koska mies -yllätys yllätys- reissaa työssään paljon ulkomaita myöden. Olen sen verran itsenäinen, että tiedän jo nyt itse selviäväni erinomaisesti omillani (vaikka surutyö onkin tehtävä).Lapset ovat pienestä asti tottuneet isän epäsäännöllisiin menoihin.Siinä mielessä isän eri osoitteeseen muutto ei ehkä sittenkään olisi niin kova pala meidän lapsille kuin vaikkapa ns. 8-17 lähityötä tekevän isän lapsille. EN tietenkään vähättele lasten erosurua, ja se sattuukin tässä valmiiksi eniten. Itse vanhempien eron kokeneena tiedän, että se ei ole lapselle kivaa. Toisaalta ymmärrän sen, että tulehtuneessa ilmapiirissä kaikki alkavat ajan myötä voida pahoin. Ei hyvä sekään. Ajattelen sydän kurtussa lasten surua, mutta koko ajan tarkkailen myös sitä oireilevatko tai vaistoavatko he mitään "sivistyneen" kuoren alta? Se on oikeastaan punainen lanka tässä jota seurailen, ehkä kestän itse vielä jos muuten päällisin puolin kaikki on "ookoo".
Ja kyllä; olen sanonut ääneen harkitsevani eroa, ensisijaisesti eri osoitteisiin muuttamista alkuun. SIlloin voisi olla mahdollisuus katsoa tilannetta etäältä josko asiat vielä paranisivat, vai loittonemmeko lopullisesti.
Tiedätkö; on niin helvetin surullista ja ironista, että kun muuten kaikki olisi ookoo, mutta silti ei; yksi ainoa perusasia puuttuu jota olen aina toivonut... se avoin rehellisyys. Sen tiedän, etten enää koskaan voi luottaa jos hän ei saa suollettua tekojaan ulos. Olen siinä pisteessä, että mun on pakko saada tietää ettei mikään jää jossittelujen varaan. Sen jälkeen voin ottaa seuraavan askeleen, oli se sitten mikä tahansa.
Hän on sanonunut aina aiemminkin, että hän haluaa minut ja perheen, kunnes taas jotain signaaleja on ilmassa. Ei sellaista vain jaksa, mielestäni kukaan tilanteessani oleva puoliso ei ansaitse sellaista heittopussina olemista.
Mietin tässä tänään, että hän varmasti tietää vahvan itsetuntoni ja sen, etten jää hysteerisenä lahkeeseen itkemään, ja SE on ehkä juuri se, joka nyt on säikäyttänyt: rouva taitaa oikeasti olla saanut tarpeekseen..
Tämä nyt päällä oleva tilanne eroaa aikaisemmista siten, että olen väsynyt tilanteeseen ja turta tunteisiini. Ystävättäreni sanoi tänään, että kuulostan merkillisen seesteiseltä ja keskustelen asioista rationaalisesti. Vaikka patistan itseäni , että itke ja raivoa nyt ja mesoa itseksesi niin ei. Tarkoittaako tämä että tunteet ovat tosiaan kuolleet, vai tulevatko ne jossain vaiheessa? Sitä toivon ihan pään selvittämisen kannalta :O
Todellakin tuntuu, että olet jo kohta kaikki konstit käyttänyt.
Hankala Tilanne.
Kuulostaa siltä, ettet ole mustasukkaista tyyppiä, sekin on hyvä asia, sillä silloin sitä ajattelee joka asiasta nurinkurin.
Luottamuspula on hankala asia. MInä luulen, että se kalvaa kunnossakin olevaa suhdetta huonommaksi.
Jos miehesi ei tajua, että se häiritsee valtavasti ja hänen tulisi jotain tehdä- oikeasti, niin ei se sinun painostuksesta tule muuttumaan miksikään.
Loppukirjoituksestasi päättelen, että ei sinun tunteet ole ohi, ennemminkin;
- Itsetuntosi on kunnossa, tiedät , etä voi olla yksinkin, jos haluat, vaikka se kuinka olisi vaikeaa.
- Koet tuon luottamuspulan niin sietämättömäksi, ettet jaksa sitä enää.
- Et ole valmis jäämään avioliittoon, jossa toisen polut ovat hämäriä ja jolloin siellä olisi toisia naisia miehelläsi
- Olet asoioita miettinyt itseksesi sen verran, että tiedät mitä haluat
Ehkä Siksi olet "seesteinen", työskentelet kohti tienristeystä, jonka kumpaakin polkua olet ajatellut ja olet tavallaan valmis kumpaankin- tietyillä ehdoilla.
Jos ja Kún Erosuunnan valitset, suru tulee varmasti jossain vaiheessa.
Luulen, että olet positiivinen, realistinen, eteenpäin menevä ihminen, siis edelleenkin ajattelet, toivot että miehesi "herää", ehkä siksi et vielä itke ja huuda- ne kun tilanteeseesi ei auta.
Kokeileppas sopia miehesi kanssa, että kun menette nukkumaan joka ilta, niin olette "kainalokkain" ja jutustelette mitäs päivällä on tapahtunut, missä kävi ketä näki. Jospa se sitä kautta alkaisi aukeamaan. Myös työreissulta hän saa luvan soitella joka ilta ja vähän vaihtelette kuulumisia, mitä on päivällä, illalla tapahtunut.
Kerro kuinka tärkeää se on sinulle, että sinulla on luottamuspula, kerro noista signaaleistasi.
Sano, ettet vaadi täydellistä muutosta kerralla, mutta pikkuhiljaa, että hän ymmärtäisi sinua ja haluaisi "voittaa luottamukseksesi"- kysy suoraan, haluaako.
Haasta hänet, " jos joskus haluat olla vielä vapaa ja tehdä mitä haluat, niin kerro, ei se ole enää sinulla kamala, vaikkei toivottu. Lapset ei karkaa minnekkään, kun sovussa erotaan." tai jotain tuollaista..
Ja jos muu ei auta, niin ehdota hänelle, että muuttaa pois vaikka kuukaudeksi. Miettii itsekin asioita, samalla itsekin saat etäisyyttä ja kokeilet mitä on olla yksin, tosin jos hän reissaa, niin olet jo yksin muutenkin.
Lapsiesi ikiä en tiedä, mutta jollain tasolla niille olisi hyvä kertoa, varsinkin jos päädyt asumaan hetken erillään.
Voihan nimittäin olla, että peloissasi on perää ja miehesi etsii jännitystä ja ihastumisen tunteita elämään toisten naisten kautta- on siis toisaalta jollain tavoin tyytymätön tilanteeseen tai vaan "tottunut liikaa". Jos näin on, miehesi ei ole kypsynyt avioliiton arkeen- ja syventämään suhdettaan sinuun. Kuvittele tilannetta jossa lapset ei ole enää kotona - mitä silloin teette yhdessä ja juttelet miehesi kanssa? (kysyppäs sama mieheltäsi).
Olen itse käyttäytynyt joskus osin kuten miehesi. En enää. Sitä vain yksi päivä herää, että perhe, vaimo on tärkeä, eikä uusien alkavien suhteiden (myös viattomat sellaiset) antama tunteiden nousu ole sellaista, jonka takia niitä kannattaisi harrastaa.
Jos kotona saa asiat kuntoon ja aikuisen parisuhteen eteenpäin - uudelle "syvyydelle"- se antaa ihmiselle paljon enemmän- niin peiton alla kuin tunnetasolla.
Mutta kuitenkin - tiedät mitä haluat, pidä siitä kiinni. kun valinnan paikkoja tulee, nuku yön yli ensin, sitten kerrot avoimesti milta tuntuu, miksi haluat tehdä niin kuin teet ja kuuntele, "lypsä" häntä, jos ei muuten puhu. ja hoida tässä sillä aika itseäsi, kuntoile,liiku ja käy ystäviesi luona.
Kärsivällisyyyttä!
no niin, hurjan hyviä kommentteja. Juuri tätä oikeastaan toivoinkin, että joku "nimimerkillä kokemusta omaava" osaisi peilata sitä, mitä miehen päässä (ehkä) liikkuu. Minä kun en näy saavan sitä selville...
En ole mustasukkaista tyyppiä, koska se on helposti tuhoava ja kahlitseva tunne. Opin joskus, että kun emme 24h jokaisena viikon päivänä yksinkertaisesti VOI olla toisen kintereillä seuraamassa tekemisiä, niin miksi stressata mielikuvituksensa kanssa? Sillä ei voita mitään. Mustasukkaisuushan liittyy usein siihen, että on ITSE epävarma, itsetunto voi olla huono, ja toisesta on liikaakin riippuvainen.
Minä vaan en ole sellainen.
>>Kokeileppas sopia miehesi kanssa, että kun menette nukkumaan joka ilta, niin olette "kainalokkain" ja jutustelette mitäs päivällä on tapahtunut, missä kävi ketä näki. Jospa se sitä kautta alkaisi aukeamaan.>>
On kokeiltu. Olen sikäli rehellinen -myös itselleni- että nyt olen tilanteessa, jossa teennäinen toisen kainaloiminen on ärsyttävä ja vastenmielinen ajatus. En halua teeskennellä, koska en halua sitä kainaloa enää, ainakaan nyt.
>> Myös työreissulta hän saa luvan soitella joka ilta ja vähän vaihtelette kuulumisia, mitä on päivällä, illalla tapahtunut. >>
Juu tämä on rutiinia. Nyt en vain tiedä onko kaikki kotipuhelut olleet näytelmää ja kauttarantain kiertelyä. Enhän ole ollut näkemässä asiakashippoja jne. joten en voi tietää. Siksi en päätäni halua vaivata sellaisella, joka ei pohtimalla muutu. Hän on itse vastuussa tekemisistään ja kertomisistaan. Ainoa mitä tiedän varmaksi on se, että puntaroin mikä on totta, ja mikä ei.Keskityn siis sen pohtimiseen, enkä siihen, mitähän mies teki viime reissullaan :O
>>Kerro kuinka tärkeää se on sinulle, että sinulla on luottamuspula, kerro noista signaaleistasi.
Sano, ettet vaadi täydellistä muutosta kerralla, mutta pikkuhiljaa, että hän ymmärtäisi sinua ja haluaisi "voittaa luottamukseksesi"- kysy suoraan, haluaako.>>
Olen kertonut, analysoinut, perustellut, pohtinut toiveitani ääni käheänä. Ymmärrätkö, vastauksen ollessa aina katuva :"Tottakai haluan".. Mutta kohta taas ympäri mennään, yhteen tullaan.
>>Haasta hänet, " jos joskus haluat olla vielä vapaa ja tehdä mitä haluat, niin kerro, ei se ole enää sinulla kamala, vaikkei toivottu. Lapset ei karkaa minnekkään, kun sovussa erotaan." tai jotain tuollaista.. >>
Olen usein sanonut, että arvostan ja rakastan häntä kaikesta huolimatta, että EN halua rajoittaa hänen elämäänsä tai tehdä häntä jotenkin vajavaiseksi kanssani. Ja että hän saa mennä, jos jostakin löytyy joku joka tekee onnellisemmaksi. Loppuun olen aina lisännyt kommentin, että kertoisi avoimesti, jos vaikka on "huolestuttava" ihastus ilmassa. Pitkää salasuhdetta ja sen paljastumista en kestäisi. Juuri se on sitä luottamuksen pettämistä.
>>Ja jos muu ei auta, niin ehdota hänelle, että muuttaa pois vaikka kuukaudeksi. Miettii itsekin asioita, samalla itsekin saat etäisyyttä ja kokeilet mitä on olla yksin, tosin jos hän reissaa, niin olet jo yksin muutenkin.>>
Tämä on realistinen ajatus, ja jopa hän tajunnut sen yhdeksi harvoista mahdollisuuksista. Ajattelen niin, että pois muuttamalla saisimme etäisyyttä ja suon hänelle aikaa laittaa asiansa tärkeysjärjestykseen. Olen sen ajan hänelle velkaa jo lastenkin takia. Olisin (ainakin omasta mielestä) itsekäs, jos en vielä yrittäisi jotakin kautta, edes venyttää.
Tajuan, että persoonallisuuden ja toimintatapojen muutos ei tapahdu päivässä, vaan ne vaativat aikaa.
>> Kuvittele tilannetta jossa lapset ei ole enää kotona - mitä silloin teette yhdessä ja juttelet miehesi kanssa? (kysyppäs sama mieheltäsi).>>
Osuit asian ytimeen! Tämä on kauhuskenario tulevaisuudessa, jota ajattelen jo nyt! Minä olen sosiaalinen ja harrastan paljon, ystäviä ja kavereita on paljon enemmän kuin hänellä. Tod.näk. viihtyisin enemmän omissa porukoissani, sillä mieheni ei koskaan oikein ole viihtynyt kavereideni kanssa. Minulla ei ole vaikeuksia olla hänen ystäviensä tai kenenkään muunkaan porukan kanssa.
Katsotaan mitä tuleman pitää. Tänään on varmasti tiedossa keskusteluja, kun viikon työmatka on päättynyt. Pitänee ottaa päiväunet, että jaksaa. Taas kerran.