Isän asema erossa (STM mietintö)

UPDATE_6389154 kirjoitti:

Ajattelin pistää tämän tekstin pohdittavaksi, ehkä hieman pitkä ja puiseva osin ... mutta melko paljon asiaa vaikka onkin lähes 8 vuoden takaa.

http://pre20031103.stm.fi/suomi/pao/julkaisut/isamiet/isaluku5.htm


***********

5.1 Miten suomalaiset eroavat

5.1.1 Erojen ja erolasten määrä

Suomessa solmittiin vuonna 1998 Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan 23 035 uutta avioliittoa. Samana vuonna otettiin 13 801 avioeroa. Näitä lukuja vertaamalla näyttäisi, että peräti 60 % avioliitoista päättyy eroon. Tämä arvio on ilmeisesti liian korkea. Korkeisiin lukuihin päädytään kuitenkin myös, jos lasketaan kuinka moni avioliitto päättyy eroon, jos eronneisuus säilyy tulevaisuudessa avioliiton keston mukaisissa ryhmissä samalla tasolla kuin se oli vuonna 1998. Tämä ns. kokonaiseronneisuusluku (total divorce rate) osoittaa, että lähes puolet, 48 % avioliitoista purkautuu avioeron kautta. Avioerot yleistyvät, sillä vastaava luku oli vuonna 1990 vain 41 %.

Avioerojen määrä oli ennen vuonna 1988 voimaan tullutta avioliittolain uudistusta (411/87) vakiintunut alle 10 000 avioeron vuositasolle. Lainuudistuksen jälkeen avioeroja on ollut vuosittain 13 000–14 000 (Tilastokeskus 1997). Avoerojen määrää ei tilastoida, mutta tiedetään, että avoliitot hajoavat vielä helpommin kuin avioliitot.

Oman perheensä hajoamisen kokeneiden lasten ja aikuisten kokonaismäärä nousee vuosittain noin 70 000 henkeen. Vanhempiensa avioeron on 1990-luvulla Suomessa kokenut vuosittain noin 18 000–21 000 lasta, joista suurin osa on ollut alaikäisiä. Eroavia puolisoita avio- ja avoeroissa on arvioitu olevan noin 40 000.

5.1.2 Lapsenhuoltolainsäädäntö

Avioeron kannalta merkityksellinen uudistus toteutettiin vuonna 1984, kun alaikäisten lasten yhteishuolto tehtiin mahdolliseksi myös muille kuin avioliitossa eläville vanhemmille. Ennen lapset määrättiin avioeron yhteydessä aina jommankumman vanhemman – melkein aina äidin – huoltoon. Nykyinen laki lähtee siitä, että lapsella on oikeus sekä äitiin että isään ja lähtökohtaisesti lapset ovat kummankin yhteisessä huollossa riippumatta siitä, ovatko vanhemmat keskenään avioliitossa tai eronneet. (Jaakkola 1991)

Lapsen huoltoon ja tapaamisoikeuden muodollisia ratkaisuja säätelee laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (lapsenhuoltolaki, 361/83). Lapsen huolto- ja tapaamispäätösten täytäntöönpanoa koskeva normisto uudistettiin vuonna 1996 (täytäntöönpanolaki, 619/96). Lapsen elatuksesta säädetään lapsen elatuksesta annetussa laissa (704/1975) ja elatusturvalaissa (671/1998).

Lapsenhuoltolain johtavan periaatteen mukaan lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevien ratkaisujen tulee perustua lapsen etuun. Lain mukaan lapsella on oikeus hyvään hoitoon ja kasvatukseen, ymmärtämykseen, turvaan ja hellyyteen, sekä oikeuksiin pitää yhteyttä ja tavata vanhempaansa, jonka luona hän ei asu. Toinen keskeinen eroavuus aikaisempaan lapsenhuolto-lainsäädäntöön on lapsen yhteishuoltamisen mahdollistuminen sekä avio- että avoeron jälkeen. Yksittäisissä päätöksissä laki on sukupuolineutraali eli se ei aseteta kumpaakaan vanhempaa sukupuolen perusteella etusijalle lapsen huoltajana. Suomen lapsenhuoltolaki on edistyksellinen, kun se ohjaa ja rohkaisee vanhempia uusiin käytäntöihin sen sijaan, että tyytyisi vahvistamaan jo vakiintuneita ja vallitsevia käytäntöjä. Laki on myös joustava, koska se mahdollistaa myös ns. räätälöidyt huolto- ja tapaamisratkaisut.

5.1.3 Sopimustie

Eroavilla vanhemmilla on kaksi vaihtoehtoista tapaa vahvistaa virallisesti lastensa asemaan liittyvät päätökset. Ensinnäkin vanhemmat voivat keskenään sopia kirjallisesti lapsen huollosta, asumisesta ja tapaamisoikeudesta, ja jos sopimus on lapsen edun mukainen, sosiaalilautakunta vahvistaa sopimuksen. Sosiaaliviranomaiset voivat myös auttaa sopimusten syntymistä. Sosiaalilautakunnan vahvistama sopimus on yhtä pätevä kuin tuomioistuimen päätös ja samalla tavoin täytäntöönpanokelpoinen.

Yhteishuoltoon tulevien lasten osuus on vuodesta 1984 alkaen koko ajan lisääntynyt tasaisesti. Lapsen huollosta tehdyt sopimukset vuonna 1997 jakautuivat avio- ja au-lasten osalta seuraavasti (taulukko 4):

Taulukko 4. Lapsen huollosta tehdyt sopimukset vuonna 1997 (Muuri 1998).

Aviolapset Au-lapset
Yhteishuolto 8 794 78% 17 799 94%
Äidille 2 144 19% 889 5%
Isälle 338 3% 136 1%
Yhteensä 11 276 100% 18 824 100%

Käytännössä aviolasten osalta tehdyt sopimukset tarkoittavat lasten huoltoa avioeron jälkeen ja valtaosa avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista tehdyistä sopimuksista koskee avoliitossa elävien pariskuntien lapsia. Aviolapsista lähes 4/5 jää yhteishuoltoon ja melkein kaikki loput äidille. Isän yksinhuoltoon sovittuja lapsia on vain muutama sata. Yhteishuoltoon tulevista lapsista arviolta 85% asuu ts. on henkikirjoitettu äidin osoitteeseen.

5.1.4 Tuomioistuintie

Vaihtoehtoisesti vanhemmat voivat hakea tuomioistuimelta päätöstä lapsen asioista joko avioerohakemuksen yhteydessä tai itsenäisenä asiana. Kun he tietävät ja ovat yksimielisiä siitä, miten he haluavat järjestää lapsen huollon, asumisen, tapaamisoikeuden ja elatuksen sekä pitävät suunnitelmaansa lapsen edun mukaisena, he monesti pyytävät tuomioistuinta vahvistamaan keskinäisen sopimuksensa. Toisaalta, jos vanhemmat ovat erimieltä lapsen asioista, tuomioistuimen on päätettävä asiasta. Tuomioistuin pyytää näissä tapauksissa tavallisesti sosiaaliviranomaisen selvityksen. Se ei sido tuomioistuinta, mutta sosiaali-viranomaisten selvityksellä on paljon painoa tuomioistuimen tehdessä päätöstä. Vuonna 1997 sosiaalilautakunnat antoivat näitä selvityksiä tuomioistuimille koko maassa 791.

Kun avioerohakemus on toimitettu käräjäoikeuden kansliaan, puolisoille ilmoitetaan milloin avioliittolain mukainen kuuden kuukauden harkinta-aika alkaa ja päättyy. Samalla ilmoitetaan, milloin uusi hakemus on mahdollista aikaisintaan esittää ja milloin se on viimeistään esitettävä käräjäoikeudelle. Tuomioistuimen ilmoituksessa on maininta perheasioiden sovittelusta. Perheasioiden sovittelussa käyminen on vapaaehtoista.

Lapsen olosuhteiden muuttuessa tuomioistuimen päätöksiä ja sosiaalilautakuntien vahvistamia sopimuksia on mahdollista muuttaa uudella tuomioistuimen päätöksellä tai sosiaalilautakunnan vahvistamalla sopimuksella. Sopimusten ja päätösten muuttaminen on jatkuvasti lisääntymässä, vaikka vanhemmat käytännön huolto- ja kasvatustyössään toki muotouttavat toimintatapojaan omiin tilanteisiinsa sopiviksi ilman viranomaisten apua tai muutosten virallistamista.

Vuonna 1996 käsiteltiin alioikeuksissa erillisenä pääasiana 375 lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa asiaa, 688 lapsen huoltoa koskevaa päätöksen muuttamista sekä 99 lapsen tapaamisoikeutta koskevan päätöksen muuttamista koskevaa asiaa. Kokonaislukuja lapsen huolto- ja tapaamisoikeutta koskevista tuomioistuinten päätöksistä ei ole käytettävissä, sillä oikeustilastoissa ne hukkuvat avioeropäätösten sisään.

5.1.5 Perheasioiden sovittelu

Lainsäädännössämme sovittelulla on erilaisia merkityksiä. Joskus sovittelu tarkoittaa jonkin asianosaisten välisen oikeussuhteen järjestelemistä kohtuulliseksi (esim. kohtuuton sopimusehto); tämä sovittelu on eräs riidan ratkaisutapa eikä muuta riitaa sovinnoksi. Toisenlaista sovittelua merkitsevät säännökset, joissa tarkoituksena on aikaansaada yhteisymmärrys asianosaisten kesken.

Yhteisymmärryksen etsimisestä on kysymys myös AL 20-23 a §:n mukaisessa perheasioiden sovittelussa ja täytäntöönpanolain sovittelussa. Näissä pyritään siihen, että asianosaiset voisivat sovittelijan auttamana päästä sovintoon ihmissuhteita koskevassa ristiriitatilanteessa (Helin ym. 1997).

Ihmiset kokevat avioeronsa hyvin eri tavoin. Tuskin kukaan pääsee eron yli ilman kipuilua, mutta tunteiden voimakkuus, eroon liittyvät käytännölliset ongelmat ja tilanteesta selviytyminen ovat varsin yksilöllisiä. Vaikka "tyypillisiä avioeroja" tuskin on, avioeroissa on myös yhteisiä piirteitä ja tästä syystä avioeron kokeneet ovat toistensa hyviä tukijoita. Vaikeissa perhetilanteessa olevat ihmiset haluavat varsin usein neuvotella myös ulkopuolisen, asioita objektiivisesti katsovan henkilön kanssa. Varsinkin lasten asioissa tällaiset neuvottelut ovat usein tarpeen (Taskinen 1994).

Avioliittolain 20 §:n mukaan "perheessä esiintyvät ristiriidat ja oikeudelliset asiat on pyrittävä ensi sijassa selvittämään asianosaisten välisissä neuvotteluissa ja ratkaisemaan sopimuksella. Perheasioiden sovittelijat antavat pyynnöstä apua ja tukea silloin, kun perheessä esiintyy ristiriitoja." Sovittelijan tehtävät on määritelty avioliittolain 21 §:ssä. Tehtävänä on mm. kiinnittää erityistä huomiota perheeseen kuuluvien alaikäisten lasten aseman turvaamiseen. Perheasioiden sovittelu käynnistyy asianosaisten pyynnöstä, ja se perustuu vapaaehtoisuuteen.

Kuntien järjestämän perheasioiden sovittelun (sosiaalitoimistot ja kasvatus- ja perheneuvolat) asiakasmäärät ovat olleet 1990-luvulla noin 10 000 asiakkaan tasolla, mutta ovat kuitenkin vähentyneen hienoisesti vuodesta 1994 alkaen (taulukko 5).

Taulukko 5. Perheasioiden sovittelun asiakasmäärät 1992-1996 (Stakes, Sosiaali- ja terveydenhuollon taskutilasto 1999)

Vuosi 1992 1993 1994 1995 1996
Lukumäärä 7 908 10 908 10 446 10 222 9 035

Kirkon perheasiain neuvottelukeskuksissa oli 1993 runsaat 70 000 hoidollista käyntiä, ja vuonna 1998 käyntien määrä oli kasvanut runsaaseen 80 000:een. Osa näistä käynneistä kuuluu kuntien ostopalveluun.

Sosiaali- ja terveyshallitus (nyk. Stakes) toteutti vuosina 1992-1994 avioeroprojektin, jossa hahmoteltiin kuvaa suomalaisesta avioeroprosessista ja kehitettiin työmenetelmiä perheasioiden sovitteluun (Taskinen 1994). Projektiin otti osaa seitsemän kasvatus- ja perheneuvolaa, ja jokaisella oli oma avioeroon liittyvä teemansa. Kahdessa osaprojektissa tarkasteltiin avioeroa ja auttamistyötä korostetusti miesasiakkaan näkökulmasta. Miesten näkökulmasta toteutettujen Joensuun ja Vantaan osaprojektien loppupäätelmiä ovat mm.:

perheasioiden sovittelu on tuonut miehet perheneuvoloihin;
ammattiauttajien apu ei välttämättä kohtaa erotilanteessa olevien miesten avun tarvetta;
miesten asiakkuus on haaste perheneuvoloiden henkilökunnalle, joka on naisvaltaista ja jolla on kokemusta lähinnä siitä, miten naiset ja lapset kokevat perhetilanteita ja -kriisejä;
avioero ei merkitse miehelle vain avioliiton loppumista vaan tilannetta, jossa eroava saattaa joutua kohtaamaan muutoksia lähes kaikilla elämänalueilla;
miehet kaipaavat akuutissa erovaiheessa tietoa ja vertaisryhmän tukea - eivät terapiaa.
Täytäntöönpanolain säätämisen yhteydessä AL 20§:ään otettiin uusi 3 momentti (622/1996), jonka mukaan perheasioiden sovittelijat voivat antaa pyynnöstä apua ja tukea myös silloin, kun lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen tai sopimuksen noudattamisessa ilmenee ristiriitoja. Säännöksellä haluttiin korostaa jo ennen täytäntöönpanoasian vireille tuloa tapahtuvan sovittelun ennaltaehkäisevää merkitystä. Perheasioiden sovittelu on siten käytettävissä myös sen jälkeen, kun perhe on jo hajonnut tai kun lapsen vanhemmat eivät ole olleet avioliitossa keskenään. Tämä on eri asia kuin täytäntöönpanosovittelu, jolla täytäntöönpanolaissa tarkoitetaan vireillä olevien huolto- ja tapaamisriitojen ratkaisemista sovinnollisesti.

5.2 Avioero – erityinen uhka isyydelle

"Lainsäädännön korostama vanhemmuussuhteiden jatkuvuus erossa asumisesta huolimatta on edesauttanut sitä, että isä on jälleen noussut merkitykselliseksi vanhemmaksi lapsen elämässä. Isä on nyt kuitenkin tärkeä ennen kaikkea tunnemerkityksessä, ei niinkään auktoriteettihahmona. Tällaista isähahmoa ovat peräänkuuluttaneet myös niin mies- kuin naisliikkeetkin. Myös kehityspsykologinen tietous on muuttunut osittain samassa hengessä. Isä on kirinyt äidin rinnalle merkittäväksi henkilöksi lapsen elämässä." (Forsberg 1998)

Forsbergin optimismista huolimatta erotilanteessa lapsen oikeus kahteen vanhempaan ja erityisesti isään on edelleen vakavasti uhattuna ja jää usein toteutumatta, vaikka jo viisitoista vuotta voimassa olleessa lapsenhuoltolaissa erityisesti korostetaan lapsen oikeutta säilyttää suhteet molempiin vanhempiinsa – myös erillään asuvaan vanhempaan. Monet isät väittävät, ettei heitä oteta vakavasti eroprosessissa ja ettei sukupuolten tasa-arvo toteudu lapsiperheessä parisuhteen kriisiytyessä, jolloin isä usein joko syrjäytyy tai syrjäytetään.

5.2.1 Miehet altavastaajina eroissa

Avioerojen syyselitykset ovat moninaisia. Niitä on selitetty ja tutkittu mm. yhteiskunnallisena ilmiönä. Niitä on myös pidetty osoituksena yksilön psykopatologiasta tai moraalisesta rappeutumisesta. Jo Edvard Westermarck epäili 1900-luvun alkupuolella mahdollisuuksia vaikuttaa avioerojen määrään. Hänen perusajatuksensa oli, että tunteiden voima on suurempi kuin mikään maailman mahti. Jos tunteet lakkaavat olemasta, mikään ei pelasta avioliittoa.

Reaaliset mahdollisuudet avioeroon ovat lisääntyneet, kun yhtäältä naisten palkkatyö on tehnyt yhä useamman vaimon riippumattomaksi miehensä tuloista ja toisaalta yksinhuoltajien asemaa ovat helpottaneet erilaiset sosiaalipoliittiset uudistukset niin kuin pienten lasten päivähoito, jossa yksinhuoltajat ovat etuoikeutetussa asemassa, ja myös erilaiset taloudelliset tukimuodot (Jaakkola 1991).

Olisiko niin, että riippumatta siitä mitä miehet ja naiset ajattelevat liitostaan, eroaminen olisi naisille jostain syystä helpompaa ja heidän odotuksensa eron suhteen olisivat vähemmän kielteisiä ja miehillä uhat olisivat vastaavasti suuremmat? Selitys tuskin löytyy vain yhdestä aspektista, mutta isyyden näkökulmasta avioeron jälkeiseen aikaan liittyvät ennakko-odotukset ja -pelot ovat todellisia. Yleisessä keskustelussa on väitetty, että pelko lasten menettämisestä ja vanhemmuuden toteuttamisen huomattavasta vaikeutumisesta johtaisi siihen, että mies tyytyy jatkamaan epätyydyttävääkin suhdetta huolimatta sen kaikkinaisista sivuvaikutuksista. Avoeroissa isien pelko lasten menettämisestä on varmasti vieläkin suurempi.

Kun avioeroprosessi lähtee liikkeelle yksin toisen puolison aloitteesta, toisen saattaa olla vaikea hyväksyä tilannetta, johon on "joutunut". Vain toisen toimiessa aloitteellisena osapuolena toinen puoliso ei ole ehtinyt valmistautua eroprosessiin ja työstää erossa vastaan tulevia vaikeita asioita samalla lailla kuin asian vireille saattanut puolisonsa. Saattaa olla, että toinen puolisoista ei ole vielä edes ymmärtänyt ja hyväksynyt eron todellisuutta, kun hänen olisi jo kyettävä neuvottelemaan kumppaninsa ja viranomaisten kanssa yhteisiä alaikäisiä lapsia koskevista asioista.

Sosiaalitoimistossakin työntekijät ovat enimmäkseen naisia, ja miehestä tuntuu, ettei häntä ymmärretä ja kaikki ovat häntä vastaan. Tämä ei ole rakentava tilanne sovittelun ja asioista sopimisten kannalta. Tilanne pahenee entisestään, jos isä kokee tai hänet jopa ajetaan tilanteeseen, jossa hänen on yritettävä osoittaa paitsi oma kelpoisuutensa myös vastapuolen huonommuus huoltajana.

Vanhempien vastakkainasettelu johtaa helposti molemminpuoliseen syyttely- ja riitely-kierteeseen, josta kärsivät kaikki osapuolet. Vanhempien epätasa-arvo ja tukipalvelujen riittämättömyys saattavat aiheuttaa sen, että vanhempien keskinäinen luottamus ja yhteistoimintakyky vaurioituu vuosiksi eteen päin, pahimmassa tapauksessa lopullisesti.

5.2.2 Tasavertainen mahdollisuus vanhemmuuteen

Ehjässä avioliittoperheessä isyys ei yleensä ole ongelma. Vanhempien oikeudet ja velvollisuudet lapsensa huoltajina ja elättäjinä ovat samanlaiset ja tämän päivän isät osallistuvat synnytykseen, ottavat isyyslomaa, osallistuvat lasten hoitoon ja avioliitossa molemmat vanhemmat ovat lastensa huoltajia.

Avoliitossa sen sijaan ainoastaan äiti on huoltaja, mikäli yhteishuollosta ei sovita isyyden tunnustamisen yhteydessä tai sen jälkeen. Ilman huoltajuussopimusta oleva isä on heikossa asemassa, jos avoliitto päättyy eroon. Eron hetkellä tällaisen sopimuksen aikaansaaminen on usein vaikeaa. Jotta näiltä tilanteilta vältyttäisiin, tulisi isyysolettama (Isyyslaki 2 §) ulottaa koskemaan myös avoliittoja, jolloin yhteishuoltajuus olisi "automaattinen" samalla tavalla kuin avioliitossa. Isyyden vahvistaminen voitaisiin tällöin korvata erityisellä ilmoitusmenettelyllä.

Yleiseen keskusteluun ovat tulleet sellaiset käsitteet kuin sosiaalinen isä ja "mieskaveri". Tämä voi olla äidin uusi avio- tai avomies tai miesystävä, lähisukulainen (useimmiten äidinpuoleinen), perheystävä tai muu mieshenkilö. Hän voi olla erolapselle hyvinkin tärkeä henkilö silloin, kun lapsen oma isä syystä tai toisesta on hävinnyt lapsen elämästä. Lapsen myönteistä emotionaalista suhdetta muualla asuvaan biologiseen vanhempaan ei saa kuitenkaan pyrkiä horjuttamaan.

Suomalaisissa uusperheissä eli vuonna 1997 kaikkiaan 91 000 lasta (8 % lapsista). Varsinaisia uusperheen lapsia, eli lapsia, jotka ovat saaneet uuden sosiaalisen vanhemman oli 61 000 (5 % lapsista). Näistä lapsista 53 000 oli äidin perheeseen tuomia eli he olivat saaneet äitinsä uudesta miehestä itselleen sosiaalisen isän ja isäpuolen (Tilastokeskus 1998a).

Isyyden merkitystä korostetaan nykyisin eri tavalla kuin aikaisemmin. Perhevalmennuksessa ja perhekasvatuksessa nuorille isille suositellaan aktiivista roolia heti lapsen syntymän jälkeen, heitä kannustetaan käyttämään vanhempainlomaa, hoitamaan pieniä lapsiaan ja viettämään aikaa lastensa kanssa eri ikävaiheissa. Yksinhuoltopäätökset ja päätökset suppeasta tapaamisoikeudesta ovat ristiriidassa perheessä tapahtuneiden ja tavoiteltujen muutosten kanssa; isä on vain "puheissa" ja ehjässä perheessä tärkeä, mutta erossa hän jää usein syrjään tai hänet on helppo syrjäyttää.

Lapsen hoitoon osallistuminen auttaa miestä alusta alkaen ymmärtämään isä-lapsisuhteen molemminpuolisen merkityksen ja tämän kokemuksen pohjalta pyrkivän ylläpitämään ja suojelemaan suhdetta muuttuvissa olosuhteissa ja tarvittaessa kamppailemaan oikeudesta arkivanhemmuuteen lapsensa parhaaksi. Mutta moni isä tuntuu heränneen, kun isänä oleminen on vakavasti uhattuna perheen hajoamisen yhteydessä. Erityisesti riitaisissa avioeroissa naisen voi ymmärrettävistä syistä olla vaikea hyväksyä tällaista "myöhäisherännäisyyttä", jolloin hän saattaa pyrkiä kiistämään isän tunteiden ja tarkoitusperien vilpittömyyden. Erolapsen oikeutta kahteen vanhempaan ei kuitenkaan voi mitätöidä esimerkiksi sillä perusteella, etteivät vanhemmat jossain aikaisemmassa vaiheessa ole osoittaneet riittävää kiinnostusta lapsen ja vanhemman välisen suhteen kehittämiseen.

5.3 Lapsen oikeus kahteen vanhempaan

"Lapsen mielessä on erotilanteessa keskeisenä pelko, että joutuu luopumaan vanhemmistaan, tai huoli omasta paikastaan perheen hajotessa. Lapsen turvallisuutta lisää varmuus, että hänellä on eron jälkeenkin yhteys kumpaankin vanhempaansa. Lapselle on tärkeää saada kokea, että isä ja äiti ovat yhteistyössä ja kykenevät tekemään sopimuksia hänen asioissaan" (Päijät-Hämeen kasvatus- ja perheneuvolan pohdintoja julkaisussa Taskinen 1994).

Pettymys, katkeruus, viha ja syyllisyydentunteet ovat niin voimakkaita, että erosta puhuminen herättää aina jossakussa pahaa mieltä. Pelko muutenkin lujille joutuneiden ihmisten – varsinkin yksinhuoltajiksi joutuneiden äitien – kuorman lisäämisestä on kahlinnut keskustelua. (Sinkkonen 1998)

Lasten olojen tilastot avio- ja avoeroissa ovat hyvin puutteellisia. Tietoa erolasten lukumäärästä, ikärakenteesta tai olosuhteista ei juurikaan tuoteta. Lapsen yhteys muualle muuttaneeseen biologiseen vanhempaan katkeaa tilastoissa täydellisesti, ja on vaikea saada tietoja esimerkiksi siitä, miten usein lapsi ja muualla asuva vanhempi tapaavat toisiaan tai miten tosiasiallinen elatusvastuu jakautuu erovanhempien kesken (Sosiaali- ja terveysministeriö 1998b).

Suomen lapsenhuoltolainsäädännössä, YK:n lasten oikeuksien sopimuksessa ja alan kirjallisuudessa korostetaan lapsen oikeutta kahteen vanhempaan ja huoltajaan. Perheen hajotessa keskeisen kysymyksen tulisi kuulua, miten turvata lapselle molemmat vanhemmat.

Tosiasia on, että niin kauan kuin erotilanteessa päätetään siitä, kumman vanhemman lapsi saa pitää arkivanhempana, niin kauan lapsi saattaa menettää toisen vanhemman, useimmiten isän, kokonaan tai osittain. Tämä ei voi olla lapsen edun mukaista.

Yhteishuolto tarjoaa välttämättömät juridiset puitteet vanhempien yhteistoiminnan järjestämiselle ja toteuttamiselle. Toisaalta kahden todellisen vanhemman tavoitteen toteutuminen edellyttää sitä, että lapsella on mahdollisuus viettää riittävästi aikaa molempien vanhempien kanssa. Edelleen se tarkoittaa sitä, että lapsella tulee olla tila ja varusteita (vaatteita, leikkikaluja yms.) kummankin vanhemman luona. Tasapainoinen erolapsi tuntee olevansa kotonaan kummankin vanhempansa luona.

Tärkeää olisi, että molemmat erovanhemmat itse ymmärtäisivät ja hyväksyisivät toistensa merkityksen ja arvon lapsen kannalta ja myös käytännössä tukisivat toisiaan. Tämä vaatimus voi olla vaikeaa toteuttaa, mutta ilmeistä on, että useimmat erovanhemmat ja -lapset hyötyisivät siitä, että heidän käytettävissään olisi riittävästi laadukkaita ja vaihtoehtoisia ammattilaisten ja vertaisryhmien tukipalveluja eroprosessin kaikissa vaiheissa.

"Lapsen kannalta paras tilanne on silloin, kun vanhempien välillä säilyy keskusteluyhteys ja he pystyvät tekemään lasta koskevat ratkaisut yhdessä. Avioliitto on päättynyt, mutta vanhemmuus jatkuu yhteisenä. Toiseksi paras vaihtoehto on sellainen, jossa kumpikin vanhempi toteuttaa omaa linjaansa toisesta riippumatta mutta ei sekaannu toisen tekemiin ratkaisuihin. Vanhempien välinen kommunikointi saattaa olla vähäistä ja se tapahtuu osaksi lasten välityksellä, mutta lapset sopeutuvat ajan oloon siihen, että he joutuvat sukkuloimaan kahden erilaisen realiteetin välillä." (Sinkkonen 1998)

Lapsen elatus ja hoito on aina varmistettava huolto- ja tapaamisoikeuspäätöksen yhteydessä. Käytännön ratkaisuvaihtoehtoja punnittaessa olisi hyvä päästä eroon vanhentuneesta yksinhuoltaja-elatusvelvollinen ajattelusta. Lainsäädännössä kuitenkin yksiselitteisesti priorisoidaan lapsen oikeus kahteen vanhempaan.

Ennen ajateltiin yleisesti, etteivät erovanhemmat ylipäätään kykenisi minkäänlaiseen yhteistoimintaan lapsensa asioissa eron jälkeen. Tästä ajattelusta ja sen taustalla olevista asenteista eivät kaikki lapsen huollon ja tapaamiskysymysten parissa työskentelevät viranomaiset ole vieläkään päässeet eroon ja näihin asenteisiin voidaan pyrkiä tarkoituksellisesti vetoamaan "riitaistamalla" asiat. Hoitajina ja kasvattajina suhteellisen tasavertaisten vanhempien kohdalla vanhempien yhteistyökyvylle tulee panna entistä enemmän painoa päätettäessä lapsen asumisesta. Jos toisaalta ilmenee tarkoituksellista tapaamisten vaikeuttamista tai estämistä, saattaa "lähihuoltavan" vanhemman vaihtaminen tulla harkittavaksi. Käytännössä tämä merkitsisi sitä, ettei vanhempien riitelyä lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta missään tilanteessa "palkittaisi", kuten vielä usein tapahtuu.

Kaikki tapaukset eivät tietenkään voi ratketa ihannemallin mukaan; ongelmavanhemmat, kansainväliset erot (toinen vanhempi on ulkomaalainen ja saattaa muuttaa takaisin kotimaahansa) ja erot, missä vanhemmat eron jälkeen asuvat niin kaukana toisistaan, ettei lapsi voi asua vuorotellen molempien kanssa (koulukäynti, kaveripiiri jne.). Joskus on myös olemassa perusteet yksinhuoltajuudelle ja jopa toisen vanhemman tapaamisten rajoituksille.

Näistä tapauksista ei kuitenkaan saa tehdä pääsääntöä, vaan niitä varten on etsittävä omat ratkaisunsa. Edelleen usein lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta päätettäessä viranomaisten kielteiset käsitykset ja yksittäiset kokemukset avioeron jälkeisten järjestelyjen toimivuudesta vaikuttavat päätöksiin niin, ettei moderneille, vaihtoehtoisille käytännöille löydy tilaa.

Valtaosassa erotapauksista lapselle ja isälle jää rajoitettu tapaamisoikeus, vaikka uuden tiedon mukaan sekä äidin että isän läsnäolo on tärkeä lapsen hyvinvoinnille.

Yksinhuoltajien lasten osuus kaikista alaikäisistä suomalaislapsista kasvoi vuodesta 1985 vuoteen 1997 10 %:stä 15 %:iin. Samaan aikaan yksinhuoltajaperheiden osuus perheistä joissa oli alle 18-v. lapsia, kasvoi 13 %:sta 18 %:iin (Tilastokeskus 1998b). Vuonna 1997 lapsiperheistä joissa oli alle 18-vuotiaita lapsia, oli äiti-yksinhuoltajaperheitä 16 % ja isä-yksinhuoltajaperheitä 2 %. Perheistä, joissa oli alle kouluikäisiä lapsia, äiti-yksinhuoltaja-perheitä oli 13 % ja isä-yksinhuoltajaperheitä alle 1 %.

Alle vuoden vanhoista lapsista 92 % asuu kummankin vanhempansa kanssa, 8 % yksinhuoltajaäidin kanssa. Yksinhuoltajan kanssa asuvien lasten osuus nousee iän myötä. 17-vuotiaista jo 16 % asuu yksinhuoltajaäidin ja 3 % yksinhuoltajaisän kanssa.

Perinteinen tapaamisoikeus, eli lapsi viettää kaksi viikonloppua perjantaista sunnuntaihin yhdessä tapaavan vanhemman, useimmiten isän, kanssa merkitsee, että heillä on ainoastaan kaksi ehjää päivää kuukaudessa yhdessäoloon. Kahden viikon tapaamisväli on varsin pitkä etenkin pienille lapsille, joiden ajantaju on vielä kehittymätön.

Tämä on onneksi ymmärretty ja tänä päivänä tehdään yhä useammin tapaamispäätöksiä, joiden mukaan lapsi viettää paljon aikaa molempien vanhempien kanssa. Tämä tietenkin onnistuu vain, jos vanhemmat asuvat tarpeeksi lähellä toisiaan.

Ihanteellinen tilanne erolapsen kannalta olisi, jos hän voisi edes joskus viettää aikaa molempien vanhempiensa kanssa yhtä aikaa – vanhempien erosta huolimatta.

On käsitteellisesti väärin puhua tapaamisesta, kun lapsi asuu huomattavan osan ajastaan kummankin vanhemman kanssa. Tällöin on tunnustettava, että lapsi asuu molempien vanhempien kanssa, vaikka lapsen vahvistettu ja väestötietojärjestelmän mukainen asuinpaikka on vain toisen vanhemman luona.

5.3.1 Tapaamisoikeuden toteutumisen ongelmista

Lapsenhuoltolaissa tulee korostetusti esille vanhempien yhteistoiminnan tavoite sekä lapsen ja muualle muuttavan vanhemman välisen yhteydenpidon merkitys. Yhteisen vanhemmuuden jatkaminen on tarpeen, koska mitään muita lapsen kasvuedellytykset turvaavia korvaavia sosiaalisia instituutioita ei ole. Yhteistyö ja kanssakäyminen ovat konkreettista toimintaa, jolle tulee myös luoda reaalisia edellytyksiä.

Tapaamisoikeuden toteutumista, sen sisältöä, laatua, merkitystä lapsen ja vanhemman suhteen kehittymiselle ja mahdollisia ongelmia on tutkittu suhteellisen vähän. Tapaamisoikeuden toteutumisen ongelmia 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa tutkineen Jussi Niemisen mukaan tapaamispäätökset tehdään usein pohtimatta sitä, miten päätösten käytännön toteuttaminen tulisi tapahtumaan. Päätetään "niin kuin on ollut tapana, sovitaan normaalista tapaamisoikeudesta". Tällaista menettelyä tukivat usein myös viranomaiset, joille tärkeintä usein oli vain saada asioista jonkinlainen päätös aikaan. Monien vanhempien tapaamisia koskevat erimielisyydet ovat olleet seurausta siitä, että tehty sopimus ei lainkaan sovellu vanhempien tai lasten käytännöllisiin olosuhteisiin. Sopimusta tehtäessä myös hyvin harvoin otettiin huomioon olosuhteiden tulevia muutoksia, ei sovittu mitään tapaamiskäytännön tarkistamisesta. (Nieminen 1990)

Tapaamisoikeuden tarkoituksena on erillään asuvan vanhemman vanhemmuuden jatkuminen. Tämä tavoite on yleisellä tasolla selkeästi ilmaistu lapsilainsäädännössä. Käytännön elämässä nousee sen tielle monia esteitä, jotka liittyvät siihen, ettei vanhemmuuden ja huoltajuuden jatkumista huomioida muussa lainsäädännössä. Vanhemmuuden jatkumista ei nähdä aina ongelmia ennalta ehkäisevänä. Lasten luonapito voisi usein olla pidempiaikaista ja säännöllisempää, jos sosiaali- ja muussa lainsäädännössä hyväksyttäisiin lapselle kaksi tosiasiallista kirjoilla olemisen paikkaa sitä seuraavine etuisuuksineen (Nieminen 1990).

Lapsen oikeus tavata erillään asuvaa vanhempaa on erityisen hankalaa, jos lapsi ja vanhempi asuvat kaukana toisistaan. Tapaamisoikeus toteutuu pakostakin vain rajoitetusti käytännön hankaluuksien ja matkojen kalleuden vuoksi. Lapsen oikeus tavata erillään asuvaa vanhempaa tulisi kuitenkin nähdä lapselle kuuluvana sellaisena oikeutena, jonka toteutuminen ei saa olla riippuvainen vanhempien taloudellisista edellytyksistä ja muista olosuhteista; esimerkiksi lapsen ja tapaavan vanhemman asumisesta etäällä toisistaan. Lapsen tapaamisoikeuden turvaamiseksi näissä tilanteissa voitaisiin luoda yhteiskunnallinen tukijärjestelmä, jonka kautta lapsi saa kuukausittain esimerkiksi kaksi ilmaista edestakaista matkaa kotipaikkakunnaltaan erillään asuvan vanhemman luo. Pienempien lasten kohdalla voitaisiin vaihtoehtoisesti korvata tapaavan vanhemman matkakulut.

Ero-, kuten myös huolto- ja tapaamisoikeuspäätökset tehdään useimmiten mahdollisimman huonoon aikaan eli silloin, kun kielteiset tunteet ja pettymys ovat eroavien mielissä päällimmäisinä. Tätä on tietenkin vaikea välttää. Jos eroavalla pariskunnalla on yhteisiä lapsia, ei aikuisten välinen ero voi kuitenkaan olla täydellinen. Eron yhteydessä tehtävien päätösten tulee aina palvella tulevaisuutta ja mahdollistaa eron osapuolten välien kehittyminen myönteiseen suuntaan. Jotta tämä onnistuisi, tulee erovanhempien mahdollisuuksien, oikeuksien ja velvollisuuksien olla mahdollisimman tasavertaiset eron jälkeen. Vieläkin valitettavan usein toinen saa käytännössä lähes kaiken (lapset) ja toinen jätetään maksajaksi.

5.3.2 Riita ei saa viedä vanhempaa

"Lapsella on lain mukaan oikeus saada huolenpitoa ja luoda henkilökohtainen suhde molempiin vanhempiinsa riippumatta siitä, minkälaiset keskinäiset suhteet vanhemmilla on ollut lapsen syntymän aikaan tai sen jälkeen. Jotta tämä oikeus toteutuisi, täytyy luonnollisesti sen vanhemman, jonka luona lapsi ei asu, olla halukas suhteen luomiseen ja ylläpitämiseen." (Sosiaali- ja terveysministeriö 1998b)

Julkisuudessa käsiteltyjen yksittäisten avioero- ja lapsenhuoltotapausten kautta saattaa syntyä käsitys, että avioerot ja lapsenhuoltokysymykset johtaisivat yleensä vanhempien väliseen vaikeaan riitelyyn. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys, sillä vuosittaisesta yli 10 000:sta lapsiperheen avioerosta vain arviolta 4-7%:ssa eli 400-700 tapausta kehittyy sellaisen vaikean riidan asteelle, jossa eroperhe on tekemisissä useamman viranomaisen kanssa ja riita voi jatkua jopa vuosia.

Huolto- ja tapaamisriitojen määrään on vaikuttanut mm. avioliittolain muutos, joka poisti avioerosta syyllisyysasetelman, harkinta-ajan tuoma aikalisä sopia lasten asioista, hävinneen osapuolen vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvaamisvelvoite (1013/93) ja lastenvalvojien, asianajajien sekä tuomioistuinten aktiivisempi, sovittelevampi ja asiakasmyönteisempi työote.

Kuitenkin myös "sopueroihin" voi liittyä suuria vaikeuksia, neuvottomuutta sekä kokemuksia epätasa-arvosta ja tunteita vanhempien ja lasten menetyksistä. Monissa "sopueroissa" lapsen ja muualla asuvan vanhemman tapaamisjärjestelmät ovat myös niin niukkoja, että ne eivät turvaa lapsen ja erillään asuvan vanhemman mahdollisuuksia riittävän läheiseen ihmissuhteeseen. Ahdistavaa riitelyä välttääkseen monet vanhemmat tyytyvät niukkoihinkin tapaamis-mahdollisuuksiin ja silloin niihin on myös lasten tyydyttävä (Saksa 1993).

Lastaan niukasti tapaava vanhempi menettää usein ajan myötä kosketuksen lapsen arkeen, mahdollisuudet vaikuttaa lapsen elämään tuntuvat vähäisiltä ja lapsetkin alkavat tuntua vierailta. Lapsestaan erilleen joutuneet vanhemmat saattavat päätyä ajattelemaan, että on lasten kannalta parempi, jos heihin ei pidä lainkaan yhteyttä. Varsinkin jos tapaamiset ovat ongelmallisia. Näin lapset eivät kuormitu vanhempien välisillä ristiriidoilla ja lojaliteettiongelmilla. Vanhemmat saattavat ajatella, että aikuistuttuaan lapset kyllä ymmärtäisivät vanhemman tekemän uhrauksen merkityksen ja rakentaisivat tähän oma-aloitteisesti suhteen (de Bruijn ym. 1994).

Vaikeiden huolto- ja tapaamisriitojen aiheuttamien inhimillisten kärsimysten määrää ja tapausten eri viranomaistahoja työllistävää vaikutusta arvioitaessa on otettava huomioon, että näihin tapauksiin liittyy prosessin pitkittyminen. Kaikkein vaikeimmat riidat jatkuvat jopa yli sen ajan, kun riitelevät vanhemmat ovat juridisessa vastuussa lapsestaan, eikä tapauksen häipyminen viranomaisen asiakaslistalta suinkaan välttämättä merkitse riidan ja sen takana olevien ongelmien ratkeamista. Osapuolet ottavat käyttöön yhä järeämpiä aseita. Ensin puhutaan kotirauhan rikkomisesta, sitten väkivaltaisuudesta ja lopulta otetaan käyttöön rankin syytös: insesti. Insestejä tapahtuu ja perustellut epäilyt on tutkittava ja selvitettävä. Joskus syytökset osoittautuvat perusteettomiksi, mutta mikään ei välttämättä muutu, vaikka ne kumottaisiinkin (Sinkkonen 1998).

Huolto- ja tapaamisriitojen ehkäisemisen kannalta olisi tärkeää mahdollisimman aikaisin tunnistaa nämä tapaukset ja kehittää tähän tarvittavaa tietämystä ja menetelmiä. Tehostettujen auttamis- ja sovittelupalvelujen käyttö näiden perheiden kohdalla mahdollisimman varhaisessa vaiheessa todennäköisesti säästäisi osapuolet paljolta inhimilliseltä kärsimykseltä, viranomaiset "turhalta" työltä ja yhteiskunnan melkoiselta rahanmenolta.

Tavanomaista vaikeampien huolto- ja tapaamisriitojen tunnusmerkkejä voivat olla (Saksa 1993):

Lapsen kanssa asuva vanhempi ilmaisee neuvotteluissa ja oikeuskäsittelyssä suoraan tai epäsuoraan halunsa rajoittaa lapsen tai toisen vanhemman kanssakäymistä.
Riitoihin liittyy kokemuksia jo toteutuneista, toistuvista tapaamisten estämisistä.
Riidat ovat jatkuneet melko pitkään.
Lapsestaan erillään asuvan vanhemman ja lapsen tapaamiset estyvät monesti myös siksi, ettei lapsi halua tavata vanhempaa. Vastahakoisuus johtuu silloin usein siitä, ettei lapsella ole sisäistä lupaa ikävöidä tätä isää tai äitiä tai että hänet on suorastaan aivopesty pitämään vanhempaa suorastaan hirviönä. Lapsi voi kokea, että tapaamalla esimerkiksi isää, hän vaarantaa äidin suosion (Sinkkonen 1998).

Sinkkosen mukaan on syytä kehittää järjestelmiä, joissa myös lapsesta erillään asuvalle vanhemmalle isälle tarjotaan "neutraali" maaperä suhteen luomiseksi uudelleen lapsiinsa. Silloin hän saisi mahdollisuuden näyttäytyä lapsestaan kiinnostuneena äitinä tai isänä, joka ei käy käsiksi eikä pure. Lapsen on helpompi työstää mielikuvia vanhemmasta, jonka hän voi tavata edes joskus. Vaikka tapaamisten käynnistyminen olisikin hankalaa, asia on käsiteltävä ja psyykkinen työ tehtävä jossakin vaiheessa jollakin tavalla.

Lapsen ja vanhempien kannalta hyvien ja tasapuolisten ratkaisujen löytäminen tuntuu usein mahdottomalta ja neuvottomuus ja toivottomuus valtaa myös ammattiauttajien mielet. Varsin yleinen näkemys tuntuu olevan, että ei ole paljoakaan tehtävissä. Rakentavampi näkökanta olisi unohtaa hetkeksi vanhemmat ja suunnata huomio itse järjestelmään ja siihen, miten riitelyn mekanismi toimii. Esimerkkinä voi käyttää yhteishuollon ja erillishuollon jakaumaa sosiaalihuollon vahvistamissa sopimuksissa ja verrata sitä sosiaalilautakunnan selvityksissä käräjäoikeudelle tehtyihin ehdotuksiin huollon ja asumisen järjestämisestä "ongelmatapauksissa". Esimerkkiluvut ovat Helsingistä vuodelta 1997. Sopimuksista (3 088 kpl) 89 %:ssa päädyttiin yhteishuoltoon ja yksinhuoltoon 11 %:ssa (äidille 10 %:ssa ja isälle 1 %:ssa). Käräjäoikeuksille pyynnöstä tehdyissä selvityksissä ehdotettiin yhteishuoltoa 51 %:ssa ja yksinhuoltoa peräti 49 %:ssa. Yksinhuoltoa äidille ehdotettiin 75 %:ssa ja isälle 25 %:ssa selvityksistä. Yhteishuoltoa kannattavissa selvityksissä asumista ehdotettiin 70 %:ssa äidille ja 30 %:ssa isälle (tiedot: Helsingin sosiaalivirasto).

Lapsen huolto- ja tapaamispäätösten täytäntöönpanoa koskeva täytäntöönpanolaki (619/96) kehitettiin nimenomaan tilanteisiin, jolloin lapsen edun mukaiseksi harkittua päätöstä tai vahvistettua sopimusta ei noudateta. Lapsen edun ja laillisuuden kannalta olisi arveluttavaa, jos oikeusjärjestys tällöin antautuisi toisen osapuolen niskoittelun edessä (Helin ym. 1997).

Vaikka täytäntöönpanon avulla pyritään toteuttamaan lapsen edun mukaiseksi harkittu asiantila, pakkokeinojen, erityisesti noudon käyttö voi lasta järkyttävänä kokemuksena olla lapsen edun vastainen toimenpide. Lapsia koskevissa riidoissa lapsen edun turvaaminen on tärkein oikeusperiaate. Riidan osapuolten käytökseen, joka kuvastaa piittaamattomuutta tehdyistä päätöksistä tai jopa pyrkimystä vaikeuttaa niiden toteuttamista, ei voida reagoida samalla suoraviivaisuudella kuin esimerkiksi silloin, kun joku jättää noudattamatta varallisuusoikeudellista päätöstä. Toisaalta ajatus, että lapsia koskevat riidat jätettäisiin kokonaan perheiden yksityiselämän piiriin ja yhteiskunta puuttuisi asiaan enintään sovittelupalveluja tarjoamalla, ei ole kestävä. Kysymys, kenen luona lapsi asuu ja saako hän tavata toista vanhempaansa, ratkaistaisiin tällöin vahvemman oikeudella. Yhteiskunta ei voi olla sivustaseuraajana riidassa, jonka huipentumia ovat lasten sieppaamiset vanhemmalta toiselle ja taas takaisin. Varsinaisen lastensuojelun ohella tarvitaan mekanismeja, joiden avulla vanhemmat saadaan noudattamaan lapsen edun mukaisiksi harkittuja ratkaisuja (Helin ym. 1997).

Täytäntöönpanolain tärkein merkitys on Helinin mukaan sen välillisessä vaikutuksessa. Tietoisuus siitä, että lapsen huoltoa tai tapaamisoikeutta koskeva ratkaisu voidaan tarvittaessa pakkokeinoin toteuttaa, saa asian osapuolet suhtautumaan tehtävään ratkaisuun vakavasti.

Tapauksia, joissa toinen vanhemmista hakee täytäntöönpanolain mukaista lapsen huolto- ja tapaamisoikeuteen liittyvän sopimuksen tai oikeuden päätöksen täytäntöönpanoa, on Suomessa vuosittain vain pari sataa. Näistä puolet pystytään ratkaisemaan täytäntöönpanolain mukaisella sovittelulla. Täytäntöönpanolain mukaisia pakkokeinoja uhkasakkoa ja lapsen noutoa joudutaan käyttämään erittäin harvoin. (Risto Jaakkola, suullinen tiedonanto)

5.4 Eroperhe sosiaalitoimiston asiakkaana

Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (HE/1998 vp), 2 luku, 4 § Oikeus hyvään kohteluun: "Asiakkaalla on oikeus saada sosiaalihuollon toteuttajalta hyvää kohtelua ja hyvää sosiaalihuoltoa ilman syrjintää. Asiakasta on palveltava ja sosiaalihuoltoa toteutettava siten, että hänen toivomuksensa, mielipiteensä, etunsa ja yksilölliset tarpeensa sekä äidinkielensä ja kulttuuritaustansa otetaan huomioon."

Sosiaalitoimen työntekijät ovat keskeisiä eroperheen auttajia. Heiltä äitien ja isien tulisi saada apua, tietoa, neuvoja ja tukea avioeroon liittyvissä monentasoisissa kysymyksissä.

Sosiaalityöntekijöiden tulisi toimia siten, että molemmat erovanhemmat olisivat lapsensa huoltajina samalla lähtöviivalla. Päämääränä on löytää yhdessä erovanhempien kanssa parhaat mahdolliset ratkaisut lapsen tulevaisuutta ajatellen. Hyvä huoltoratkaisu ei ole menneisyyden tilinpäätös, vaikka historia tietenkin vaikuttaa myös tulevaisuuteen. Hyvässä ratkaisussa turvataan lapsen suhde molempiin vanhempiin ja minimoidaan jatkuvien riitojen riski. Yksinhuolto ei ole tällainen ratkaisu kuin poikkeustapauksissa, koska se tuo mukanaan vallan väärinkäytön mahdollisuuden ja ongelmat.

Avioeroauttajien tulee pyrkiä vahvistamaan eroperheiden ja -vanhempien luottamusta omiin voimavaroihin ja kykyihinsä selvitä vanhemmuuden vaikeistakin haasteista. Eroperheitä tulisi myös rohkaista yksilöllisesti räätälöityihin huolto-, tapaamis- ja asumisjärjestelyihin niin kuin lapsen etu vaatii – sen sijaan, että "varmuuden vuoksi" pyritään standardiratkaisuihin.

Tapaamisoikeuden laajuuteen tulee kiinnittää nykyistä enemmän huomiota. Riittävän tiheät ja pitkät tapaamiset luontevassa ympäristöissä takaavat sen, että molempien vanhempien arkikontakti lapseen syntyy ja vahvistuu. Suppeat tapaamiset – joita edelleen monesti jopa perustellaan lapsen edulla – eivät vahvista lapsen ja tapaavan vanhemman suhdetta.

Noin viidesosa eroperheistä kuuluu Niemisen mukaan ryhmään, jossa aikuiset ja lapset jatkuvasti painiskelevat keskinäissuhteisiinsa liittyvien ongelmien kanssa. Tämän ryhmän ongelmille on tyypillistä, että niiden keskinäinen käsittely on usein lähes mahdotonta. Juuri tämä keskinäinen selvittely, joka ei näytä johtavan mihinkään, pitää ongelmat elossa ja ratkaisemattomina. Tämän ryhmän ongelmana on, että se jää yleensä virallisten auttamisjärjestelmien ulkopuolelle.

Sosiaalitoimistojen nykyinen yhden sukupuolen kulttuuri ei edistä tasavertaista vanhemmuusajattelua. Miestyöntekijöiden osuutta sosiaaliviranomaisten sovittelu- ja lausunnonantomenettelyssä olisi lisättävä, jotta isät tulisivat näissä yhteyksissä nykyistä paremmin kuulluiksi ja ymmärretyiksi.

"Lastensuojelun sosiaalityöntekijät, perheneuvolan psykologit, lastenpsykiatrit, kaikki ovat naisia ja puhuvat miehelle vierasta kieltä. Tuntuu kuin olisi astunut kielletylle maaperälle, naisten alueelle, ja tulee kohdelluksi epäluuloisesti, joskus jopa vihamielisesti." (Sinkkonen 1998).

"Äiti ottaa ja saa vastuuta -kolikon kääntöpuoli on se, että miehet jäävät perhe-elämän asiantuntijuuden ja -vastuun ulkopuolelle – oli siinä sitten kysymys miesten luovuttamisesta tai kyvyttömyydestä vastuunottoon tai naisten vallankäytöstä perinteisillä pätemisalueillaan." (Forsberg 1998).

Sekä yhdenvertaisuus että syrjintäkielto ovat keskeisiä oikeusperiaatteitamme. Käytännössä niiden toteuttaminen merkitsee huomion kiinnittämistä isien väitteisiin heihin kohdistuneesta syrjinnästä ja heidän asemansa ymmärtämisen puuttumisesta sekä sympatioiden kohdistumisesta äitiin, kun kysymys on esimerkiksi lasten huoltoa ja asumista koskevien selvitysten tekemisestä tuomioistuimille.

Miestyöntekijöiden puuttuessa sosiaalitoimistoista tulisi voida ainakin sovittelussa käyttää muutakin ammattiväkeä. Miehellä tulisi olla oikeus aina niin halutessaan käyttää miessovittelijaa.

Sosiaalitoimistojen työtä yhtenäistävän ajan tasalla olevan yleisohjeen puute saattaa johtaa kirjavaan ja sattumanvaraiseen käytäntöön sosiaalitoimistoissa.

5.5 Lapsenhuoltolain tulkinnasta ja tuomioistuinjärjestelmän kehittämisestä

5.5.1 Lain henki selvemmin näkyviin

Vuoden 1988 alusta voimaan tullut avioliittolain muutos (411/1987) poisti tuomioistuimelta velvoitteen hakea avioeroon syyllistä aviopuolisoa ja muutti avioeron hakemusasiaksi. Vanhassa avioliittolaissa yhteiskunnan moraali vaati aviorikkojan tuomitsemista muille varoitukseksi. Avioerossa vanhempia ei tule riitatilanteessa jakaa lapsen edun nimissä A- ja B-luokan vanhempiin.

Koska ero-, huolto- ja tapaamispäätökset ovat juridinen keino ratkaista sosiaalinen ongelma ja lapsenhuoltolain keskeinen periaate – lapsen etu – on lähinnä sosiaalinen käsite, on oltava erityisen huolellinen tehtäessä lakimuutoksia. Laille asetettavat sinänsä tarpeelliset joustavuuden vaatimukset tuovat aina muassaan myös mahdollisuuden lain väärinkäyttämiseen. Liian jäykkä laki puolestaan aiheuttaa sen, ettei pystytä ottaa riittävästi huomioon kuhunkin yksittäistapaukseen liittyviä erityispiirteitä.

Avioeron vireilläollessa ja myös eron jälkeen vanhempien tulisi pyrkiä yhteisymmärryksessä sopimaan lapsen huollosta, asumisesta sekä tapaamisoikeudesta. Molemmat vanhemmat ovat velvollisia myötävaikuttamaan siihen, että lapsen ja toisen vanhemman läheinen ja hyvä suhde säilyy ja kehittyy kiinteäksi. Viranomaisten pitää kaikissa toimissaan rohkaista ja tukea tällaisia pyrkimyksiä. Kummankin vanhemman panostus lapsen hyväksi on tunnustettava ja sitä on tuettava.

Lapsen edun mukaista ei ole, jos elatusapu on vahvistettu liian matalaksi lapsen tarpeisiin nähden, mutta ei myöskään, jos se on vahvistettu liian korkeaksi vanhemman maksukykyyn nähden. Tuomioistuimella tulisi tällöin olla mahdollisuus jättää elatusapu vahvistamatta ja sovitella sen määrä kohtuulliseksi.

Kaiken aikaa yleistyy käytäntö, että lapsi eron jälkeen asuu vuorotellen pitkiä aikoja kahden erillään asuvan vanhempansa luona. Tämän vuoksi tulisi selvittää, miten lapsen oikeudelle kahteen arkivanhempaan voidaan näissä tilanteissa luoda reaaliset olosuhteet, ottaen huomioon mm. kahdesta asuinpaikasta johtuvat kohonneet elin- ja matkakustannukset. Erovanhemman, jonka lapsella on laaja tapaamisoikeus, perheellisyys tulisi hyväksyä ja ottaa huomioon myös yhteiskunnallisissa tulonsiirroissa.

5.5.2 Tuomioistuinten asiantuntemusta lisättävä

Pelkät laintarkennukset eivät yksinään riitä. On mm. panostettava tuomareiden ja lakimiesten täydennyskoulutukseen. Tällaisia toivomuksia on esitetty myös oikeuslaitoksen taholta. Onhan tuomioistuimella aina kuitenkin lopullinen päätösvalta sen käsiteltäviksi tulevissa asioissa, joten tuomioistuimen täytyy toisinaan lapsen edun nimissä kyetä päättämään myös vastoin sosiaalilautakunnan kantaa. Ennen kaikkea tuomioistuimen täytyy osata ennakoida se, mihin eri päätösvaihtoehdot käytännössä johtavat. Lapsenhuoltolain hengen noudattaminen ja toteutuminen edellyttää, että sekä tuomioistuimet että sosiaaliviranomaiset ymmärtävät eroprosessin dynamiikkaa, lapsen etua sekä lasten ja vanhempien välisiä suhteita.

Jos tuomareilla ei ole riittävästi tietoa huolto- ja tapaamiskiistojen seurauksista, heidän on vaikea arvioida päätösten vaikutuksia. Tuomioistuimella on tietenkin apunaan sosiaalilautakunnan selvitys, mutta joskus saattaa ilmetä seikkoja, jotka edellyttävät siitä poikkeamista ja tuomioistuimen on silloin myös uskallettava niin menetellä.

Yhä vähemmän huolto- ja tapaamisoikeuskysymyksiä menee tänä päivänä tuomioistuinten ratkaistavaksi, mutta myös näitä tapauksia varten pitää olla valmiuksia. Lain väljyydestä johtuen tuomioistuimen päätös pitkälti riippuvainen tuomarin henkilöstä. Myös tuomioistuimella olisi ohjenuorana oltava vanhempien yhteistyökyky ja –halu. Näin ei vielä aina valitettavasti ole, vaan riita saatetaan palkita huoltajuuskiistassa.

Tuomarin rooli sovittelija ja sovinnon edellytysten kartoittamisessa sekä oikeanlainen toiminta päätöksen valmistelussa korostuu lapsen huolto- ja tapaamisoikeusasioiden käsittelyssä. Mahdollisuutta lisätä lakiin ohjeellinen velvoite tuomarin sovitteluvelvollisuudesta tulisi myös harkita (vrt. OK 5:26, HakAs L 20§; myös Nieminen 1998).

5.5.3 Kenelle ratkaisuvalta lapsenhuoltoasioissa?

Yhteiskunnan päätäntävaltaa perheasioissa käyttänyt instituutio on vaihdellut historian kuluessa. Perheasioissa kehittyvä sosiaalitoimi alkoi 1970-luvulta alkaen muodostua merkittäväksi tahoksi. Avioero- ja lapsenhuoltoasioissa sosiaalitoimen valtaa ratkaisevasti lisäsi laki lasten huollosta ja tapaamisoikeudesta vuonna 1983. Sen jälkeen sosiaalitoimi ja oikeuslaitos joutuivat vallankäyttönsä suhteen uuteen ristiriitatilanteeseen. Oikeuslaitoksen mahti on historiallisesti laskevaa, sosiaalitoimen nousevaa (Makkonen 1991).

Avioeroauttajien työtä tutkineen Mikko Makkosen mukaan perheasiat ovat tavallisesti juridisesti yksinkertaisia mutta sosiaalisesti hankalia. Avioeron osalta tuomioistuimella ei enää ole harkintavaltaa, mutta lapsen asioissa tuomioistuimen on annettava lapsen edun mukainen ratkaisu. Ja silloin sen on vain tiedettävä, mikä kussakin yksittäistapauksessa on lapsen etu, jonka suhteen muut kuin puhtaasti oikeudelliset seikat ovat keskeisiä (Makkonen 1991).

Tuomioistuimeen käsiteltäväksi tulevien lapsen huolto- ja tapaamisasioiden määrä on laskenut voimakkaasti samaan aikaan kun sosiaalilautakunnan vahvistamien sopimusten osuus on kasvanut, mutta vaikka kehitys jatkuisi samanlaisena, ei ole mitään syytä olettaa, että vaikeat huolto- ja tapaamisriidat loppuisivat.

Suomessa on ollut esillä aika ajoin ehdotuksia erityisen perhetuomioistuimen perustamisesta keinona lisätä tuomioistuinlaitoksen asiantuntemusta perheasioissa ja erityisesti lapsiin ja lasten ja vanhempien välisiin suhteisiin liittyvissä asioissa. Perhetuomioistuin näyttäisi vastaavan järjestelmätasolla niihin tavoitteisiin, joita perhettä ja lapsia koskevassa lainsäädännössä on.

Makkosen mukaan perhetuomioistuimen työ voisi täydentää avioeroasioissa hyvin toteutettua neuvonta- ja neuvottelutyötä. Avioeroasioihin voitaisiin muodostaa monivivahteinen palveluketju, joka alkaisi informaatio- ja sovittelupalveluista sekä päätyisi asteittain eri ammattiauttajien työn ja "räätäli" -menettelyjen kautta perhetuomioistuimeen (Makkonen 1991).

Kevyempi vaihtoehto paikata perhe- ja lapsiasiantuntemuksen vajetta alioikeuksissa, olisi täydentää lapsenhuolto- ja tapaamisasioiden käsittelyn yhteydessä tuomioistuimen kokoonpanoa lapsenhuoltokysymysten ja lapsen edun asiantuntijalla.

5.6 Avioerolapsen elatus

Sosiaalitoimistoille avioerot merkitsivät aluksi elatustukiasioita ja elatusrästien pakkoperintää. Tämä vaihe oli jopa hallitsevana aina koko 1970-luvun sosiaalitoimistojen avioeroihin liittyvässä työssä. Tähän kauteen liittyi myös laaja julkinen puhe "perhepinnareista" ja elatusapurästeistä. Kuvaavaa 1970-luvun alulle oli, että avioliittolakikomitean mietinnössä (KM1972:A21) puhutaan paljon elatuksesta, mutta ei sanallakaan viitata lapsen tapaamisoikeuteen avioeron jälkeen. Elatusturvalain uudistus vuonna 1977 siirsi historiaan elatusvelvollisten toimittamisen työlaitokseen maksamattomien elatusapujen vuoksi (Makkonen 1991).

Elatusturvalain mukaan elatustukea maksetaan, kun elatusvelvollinen on laiminlyönyt elatusavun maksamisen. Elatustukea maksetaan myös avioliiton ulkopuolella syntyneestä lapsesta, jonka isyyttä ei ole vahvistettu. Vuoden 1997 lopussa maksettiin elatustukea 107 902 lapselle yhteensä 751,6 milj.mk. Elatustukivelkaa perittiin puolestaan elatusvelvollisilta yhteensä 305,8 milj.mk. Kuntien perittäväksi oli elatusvelvollisilta perittävää elatusapuvelkaa kertynyt kaikkiaan 2,5 mrd.mk. Vuonna 1997 haki 15 407 elatusvelvollista vapauttamista elatustukivelan korvaamisesta. Hakemuksista hyväksyttiin kokonaan tai osittain 95% (Muuri 1998).

Aikaisemmin eroperheiden elatusasioita työkseen hoitavat pitivät elatusmaksurästejä ilmauksena elatusvelvollisten vastuuttomuudesta ja heikosta moraalista. Tällä hetkellä ollaan ehkä jo valmiimpia ajattelemaan niitä yhteydessä avioeron jälkeisiin ongelmiin ja epätasa-arvoon.

Lastensuojelulain mukaan perheen taloudelliset olosuhteet (varattomuus) eivät saa olla pääasiallisena syynä huostaanottoon. Vanhempi-lapsisuhde on niin tärkeä, että se edellyttää taloudellista tukea vaikeuksissa oleville, jotta he pystyvät elättämään lapsensa. Samaa periaatteen mukaan lapsen ja vanhemman tapaamisoikeuden toteutumisen estäminen tulisi nähdä perustellusta syystä myöhästynyttä elatusmaksua vakavampana häiriönä lapsen kannalta.

Useimpien erovanhempien talous kiristyy eron jälkeen. Julkisuudessa puhutaan usein yksinhuoltajien taloudellisista vaikeuksista. Nämä johtuvat useimmiten siitä, että yksinhuoltajanaisten keskipalkkataso on heikko. Harvemmin mainitaan kuitenkaan elatusvelvollisten taloudellisia vaikeuksia. Aikaisemmin elatusvelvollinen sai maksamiensa elatusapujen perusteella tuntuvan verovähennyksen, mutta tämä käytäntö muuttui verouudistuksen yhteydessä. Vähennysoikeuden poistaminen lisäsi ero-osapuolten taloudellisia ongelmia. Eron taloudelliset ratkaisut hidastavat monissa tapauksissa mm. tapaamisoikeuden toteutumista ja lisääntymistä. Vauraiden vanhempien erolapsilla ei tällaisia ongelmia välttämättä ole. Elatusvelvollisten elatusvelvollisuusvähennystä, joka nykyään on enintään 450 mk vuodessa jokaista alaikäistä lasta kohden (37,50 mk/kk), olisi syytä harkita korotettavaksi.

On selvää, että elatusvelvollisen isän tai äidin kuuluu elättää lastaan myös eron jälkeen, mutta tällöin on pyrittävä oikeudenmukaiseen kokonaisratkaisuun. Viranomaisten käyttämät erilaiset prosenttisäännöt, joiden perusteella elatusapumaksu määrätään, eivät käytännössä ota riittävästi huomioon taloudellisten olosuhteiden kokonaisuutta ja poikkeavat tuomioistuinkäytännöstä (KKO 1997:201).

5.7 Toimenpide-ehdotuksia

Laki lapsen elatuksesta
4§ 3 momentti (uusi) taikka vastaava säännös 3. ja 4. lukuihin:

"Ennen elatusavun vahvistamista sopimuksella tai tuomiolla on lapsen vanhempien esitettävä selvitys taloudellisista olosuhteistaan ja muista seikoista, jotka vaikuttavat elatusavun määrään.

Mikäli elatusapu, jota ehdotetaan vahvistettavaksi, on riittämätön lapsen tarpeeseen tai alhainen elatusvelvollisen maksukykyyn nähden, tulee tuomioistuimen tai vahvistavan viranomaisen jättää elatusapu vahvistamatta. Jätettyään elatusavun vahvistamatta, on tuomioistuimella tai vahvistavalla viranomaisella velvollisuus neuvotteluin selvittää elatusavun määrän perusteita ja pyrkiä sovittelulla saamaan elatusavun määrä kohtuulliseksi."

Sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisille (selvitysten tekijät ja perheasioiden sekä täytäntöönpanolain mukaiset sovittelijat) ja juristeille (tuomarit, oikeusavustajat, asianajajat) tulee järjestää yhteistä koulutusta lapsen huollon- ja tapaamisoikeuden kysymyksissä. Koulutuspaketin suunnitteluun tarvitaan sekä juridiikan, lasten kehityspsykologian ja lastensuojelun asiantuntijoita ja erovanhempien edustajia. Koulutus voitaisiin järjestää esim. sosiaali- ja terveysministeriön ja oikeusministeriön yhteisprojektina.
Tulee selvittää mahdollisuutta täydentää tuomioistuimen kokoonpanoa asiantuntijajäsenellä käsiteltäessä lapsen huoltoa, tapaamisoikeutta ja elatusta koskevia asioita. Edelleen tulee selvittää perhetuomioistuinjärjestelmän käyttöönottoa.
Sosiaalitoimistoja varten tulee kehittää selkeä, ajan tasalla oleva esite ja yleisohje lapsen huollon ja tapaamisoikeuden tavoitteista ja tulkinnasta. Yleisohjeen tarkoituksena olisi yhdenmukaistaa nykyistä sosiaaliviranomaisten selvityskäytäntöä.
Perheasioiden sovittelua ja muita avioeroperheiden palveluja tulee kehittää koulutuksen ja ohjeistuksen avulla kaikkia asianosaisia tasapuolisesti palveleviksi niin, että molemmilla vanhemmilla on tasavertaiset mahdollisuudet tulla kuulluiksi ja huomioonotetuiksi asioidensa käsittelyssä. Molemmilla vanhemmilla tulisi olla aina niin halutessaan mahdollisuus asioida omaa sukupuoltaan edustavan työntekijän kanssa avioero- ja lapsenhuolto- ja tapaamisasioissa.
Tulee selvittää, miten lapsen oikeudelle kahteen arkivanhempaan voidaan luoda reaaliset olosuhteet silloin, kun lapsi eron jälkeen asuu vuorotellen pitkiä aikoja kahden erillään asuvan vanhempansa luona, ottaen huomioon mm. kahdesta asuinpaikasta johtuvat kohonneet elin- ja matkakustannukset. Edelleen tulee selvittää mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen tukijärjestelmään, jolla helpotetaan pitkistä välimatkoista johtuvia tapaamisvaikeuksia lapsen ja erillään asuvan vanhemman välillä.
Elatusmaksujen markkamääriä vahvistettaessa tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, että ne paremmin vastaavat tapauskohtaista, todellista kustannusjakoa ja huomioivat erilaiset yksityis- ja julkisoikeudelliset tulonsiirrot.
Tulee selvittää eri huoltomuotojen ja tapaamisoikeuden laajuuden merkitys lapsen kehityksen ja lapsen ja vanhemman välisen suhteen kehittymisen kannalta. Samoin tulee lapsestaan erossa asuvista vanhemmista ja heidän elinehdoistaan hankkia sekä tilastollista että tutkimuksellista tietoa.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä