Mitäs tässä pitäis tehdä? Mä olen kai tyytyväinen elämääni, en pysty sitä nyt muuttamaankaan, jotén täytyy tyytyä. Silti haittaa, koska mua arvostellaan puolelta ja toiselta siitä, etten mä jahtaa ketään tai edes etsi. Se ei kai ole normaalia. Käytännössä jahtaaminen, tai etsiminen on nolla tai jos sitä on ollutkin on tulos ollut aina nolla.
Kavereita on, mut ne on kaikki naisia. En edes tunne yhtään miestä, kenestä olisi kaveriksi tai mistä voisi tulla kaveri. En tapaa niitä käytännössä missään, en edes tiedä, missä niitä voisi tavata. Kaupan hedelmätiskillä niitä ei ole. Ne ei osta hedelmiä, vaan kaljaa ja makkaraa. Mulle on aina ollut käsittämätön arvoitus se, miten jotkut aivan tuntemattomat naiset ja miehet tutustuu. ????? Mä en tutustu, en osaa, jos siinä nyt mitään osaamista edes on. En tiedä.
Kerran mulla oli opiskeluajoilta yksi mies kaverina, mut sekin löysi vihdoin tyttöystävän ja yhteydenpito loppui.
Juttelen paljonkin asiakkaiden ja työkaverimiesten kanssa, mutta se on eri asia.
Ei se ole mitään henkilökohtaista.
Käytännössä vain annan olla, en osaa tehdä asialle mitään tai jos osaisinkin ei ole ketään, tai mitään asiaa, mille tehdä yhtään mitään. Tyhjästä on ns. paha nyhjästä. Mutta ongelma on se, että kun en ole epätoivoinen, tai vaikka olisinkin, niin en edes kuulu kastiin katu-uskottavat sinkut.
Kukaan ei voi ymmärtää, ettei edes tunne ketään kiinnostavaa tai ole mitään poikakavereita, joista toiset toivoisivat kehkeytyvän edes epäonnistuvia suhteenpoikasia. Tai ei edes sähellä miesten kanssa mitään epäonnistuneita juttuja. Kyllähän joka sinkulla pitäsi periaatteessa olla edes kaunoja tai katkeruuksia jos ei muuta, ollakseen katu-uskottava sinkku. Tai edes muutamaa epäonnistunutta suhdetta tai särkynyttä sydäntä. On mulla tunteita paljonkin, mutta ei mitään miehiä mun elämässä.
Kun elää elämää, missä miehet vois tarkoittaa vaikka ufo-olentoja, ja ne ei käytännössä näy mitenkään missään, niin mun pitäisi sitten edes teeskennellä muille milloin mitäkin. Vaikka epätoivoista tai katkeraa, tai sellaista, jolla on jatkuvasti haku päällä. Mä joudun omituisiin tilanteisiin kaverien ja sukulaisten kanssa, kun joku kysyy joskus jotakin koko asiasta. Jos sanon, ettei ole mitään, eikä ole koskaan ollutkaan yhtään mitään, ne ei usko tai alkaa hirveän saarnan, ettei saa olla niin nirso.
Nirso. Mille voisi olla nirso ja miten? Ne katsoo outona jos sanon, etten tunne ketään miestä, tai en koskaan ota osaa niiden miesjuttuihin, ei mulla ole mitään sanomista, vielä vähemmän kokemusta. Välillä on pakko olla kovastikin tietävinään miehistä muka jotakin. Tai esittää muka erittäin itsenäistä itsekeskeistä miehiä halveksivaa olentoa, jotta ei olisi muiden silmissä niin omituinen.
Miten tässä pitäis olla? Kaikki painostaa joka puolelta, mutta mun tunnelin päässä ei ole valoa, koska mulla ei ole edes mitään tunnelia.
Onko ketää muuta samassa jamassa?
Kavereita on, mut ne on kaikki naisia. En edes tunne yhtään miestä, kenestä olisi kaveriksi tai mistä voisi tulla kaveri. En tapaa niitä käytännössä missään, en edes tiedä, missä niitä voisi tavata. Kaupan hedelmätiskillä niitä ei ole. Ne ei osta hedelmiä, vaan kaljaa ja makkaraa. Mulle on aina ollut käsittämätön arvoitus se, miten jotkut aivan tuntemattomat naiset ja miehet tutustuu. ????? Mä en tutustu, en osaa, jos siinä nyt mitään osaamista edes on. En tiedä.
Kerran mulla oli opiskeluajoilta yksi mies kaverina, mut sekin löysi vihdoin tyttöystävän ja yhteydenpito loppui.
Juttelen paljonkin asiakkaiden ja työkaverimiesten kanssa, mutta se on eri asia.
Ei se ole mitään henkilökohtaista.
Käytännössä vain annan olla, en osaa tehdä asialle mitään tai jos osaisinkin ei ole ketään, tai mitään asiaa, mille tehdä yhtään mitään. Tyhjästä on ns. paha nyhjästä. Mutta ongelma on se, että kun en ole epätoivoinen, tai vaikka olisinkin, niin en edes kuulu kastiin katu-uskottavat sinkut.
Kukaan ei voi ymmärtää, ettei edes tunne ketään kiinnostavaa tai ole mitään poikakavereita, joista toiset toivoisivat kehkeytyvän edes epäonnistuvia suhteenpoikasia. Tai ei edes sähellä miesten kanssa mitään epäonnistuneita juttuja. Kyllähän joka sinkulla pitäsi periaatteessa olla edes kaunoja tai katkeruuksia jos ei muuta, ollakseen katu-uskottava sinkku. Tai edes muutamaa epäonnistunutta suhdetta tai särkynyttä sydäntä. On mulla tunteita paljonkin, mutta ei mitään miehiä mun elämässä.
Kun elää elämää, missä miehet vois tarkoittaa vaikka ufo-olentoja, ja ne ei käytännössä näy mitenkään missään, niin mun pitäisi sitten edes teeskennellä muille milloin mitäkin. Vaikka epätoivoista tai katkeraa, tai sellaista, jolla on jatkuvasti haku päällä. Mä joudun omituisiin tilanteisiin kaverien ja sukulaisten kanssa, kun joku kysyy joskus jotakin koko asiasta. Jos sanon, ettei ole mitään, eikä ole koskaan ollutkaan yhtään mitään, ne ei usko tai alkaa hirveän saarnan, ettei saa olla niin nirso.
Nirso. Mille voisi olla nirso ja miten? Ne katsoo outona jos sanon, etten tunne ketään miestä, tai en koskaan ota osaa niiden miesjuttuihin, ei mulla ole mitään sanomista, vielä vähemmän kokemusta. Välillä on pakko olla kovastikin tietävinään miehistä muka jotakin. Tai esittää muka erittäin itsenäistä itsekeskeistä miehiä halveksivaa olentoa, jotta ei olisi muiden silmissä niin omituinen.
Miten tässä pitäis olla? Kaikki painostaa joka puolelta, mutta mun tunnelin päässä ei ole valoa, koska mulla ei ole edes mitään tunnelia.
Onko ketää muuta samassa jamassa?
Vastaukset 16
Vanhimmat
mitä tästä pitää päätellä, ettei kukaan vastaa?
Ei kiinnosta ilmeisesti?
Jos mun juttujen taso on se, ettei kukaan edes anonyyminä vastaa niin eiköhän ole sama hypätä kaivoon.
Jos olet jo/vielä siellä kaivossa, niin katsoisitko samalla onko mun elämä tai järki pudonnut sinne?
Luin sen aloitusviestinkin ja tuota näkökulmaa ei täällä ole ainakaan usein ole otettu esille. Joillain työ, harrastukset, ystävät ym. vain on sellaisia että niitä kumppaniehdokkaita ei tule vastaan.
Mulla on miehenä ihan sama tilanne. Olen monta kertaa ihmetellyt, että miten ihmeessä ihmiset tapaa toisensa. En ole itse oikeastaan koskaan ketään etsinyt tai koittanut iskeä. Ei minulla toisaalta mitään seurustelua vastaan olisi, jos vain joskus tapaisi jonkun mukavan naisen. En ole mikään kaikkein sosiaalisin tapaus, mutta kuitenkin kaikissa koulun ja työpaikan riennoissa aina mukana kavereiden kanssa. Tuntemattomien ihmisten kanssa jos tulee joskus juteltua niin se on aina ihan asialinjalla, mutta tuttujen kanssa sitten tulee enemmän heitettyä kaikenlaista muutakin.
Jotenkin tuntuu ettei minulla ole mitään asiaa kenellekkään tuntemattomalle. Yks kaveri joskus baarissa koittaa usuttaa juttelemaan jollekin tytölle, mutta vaikka tuo tyttö olisikin kaunis ja mukavan näköinen niin ei mulla omasta mielestä ole hänelle mitään sanottavaa. En vain osaa kiinnostua tuntemattomista ihmisistä niin paljoa, että niille menisin juttelemaan.
Kavereina on joskus ollut tyttöjä, joiden kanssa olen käynyt luistelemassa tai lenkillä ja viettänyt muutenkin aikaa. Monet heistä ovat lopulta olleet erittäin kiinnostavia tapauksia, mutta olen aina kiinnostunut heistä vasta vuoden tai parin kuluttua kun olen paremmin tutustunut. Siinä vaiheessa on sitten jo tapahtunut niin paljon kaikkea ettei vain kiinnosta alkaa sen enempää säätämään mitään.
Erään kaverin tyttöystävä jotenkin kuvittelee, että minulla on hirveästi kaikkea säätöä eri naisten kanssa, vaikka olen monta kertaa koittanut selittää ettei elämässäni yksinkertaisesti ole sellaisia. Ihmeellistä, ettei kukaan tunnu ymmärtävät tuon olevan edes mahdollista. ;)
Samoja juttuja. Työpaikalla ja muissa yhteisössä voin olla hyvinkin seurallinen kun on tekosyy ja tilanne puhua. Mutta kadulla tai baarissa en vain osaa lähestyä täysin tuntemattomia, kun ei ole mitään oikeaa asiaa tai yhteistä puheenaihetta.
Jonkun tuntemattoman tullessa juttelemaan kadulla saattaa syntyä pitkäkin keskustelu, se ihme vaan on vielä näkemättä että se keskustelun avaaja olisi naispuolinen. Vielä kun on kaveripiirin, koulun ja työpaikkojen suhteen ollut sen verran huonoa tuuria, ettei lähipiirissä ole juurikaan ollut itseni ikäisiä naimattomia tyttöjä, niin katastrofin ainekset ovat jo aika hyvin kasassa.
Juttusi kuulosti aivan kuin minun kirjoittamalta, sillä erotuksella että olen mies. Tilanne on vielä pahempi, jos olet mies. Viimeistään tällöin kaikki sukulaiset, tuttavat ja työkaverit olettavat että sinkkumiehellä niitä säätöjä riittää.
Totuus on kuitenkin aivan toinen. Ei edes ole kiinnostusta hommata mitään säätöjä, eikä kohta kyllä ole enää edes kiinnostusta esittää mitään katu-uskottavaa sinkkuakaan. Helpointa vaan tunnustaa, että vanhapoikia ollaan ja sellaisena pysytään.
Muistan hyvin kuinka vuosi sitten kesällä tätini kyseli taas naisasioistani. Sillä kertaa kuulosti ihan tosissaan olevan huolissaan, kun sitä naisenpuolta ei näy kainalossani. Jotain se kommentoi, että eihän vain vika ole miehessä. Tuohon totesin, että siinäpä hyvinkin, turha sitä on alkaa muita syyttelemään. Eipä ole enää jälkeenpäin mitään kysellyt :) Sen jälkeen olen sukulaistapaamisissa yms. tilaisuuksissa heitellyt vaan reilusti kommenttia, että kukapa tällaisen ressukan huolis, jos joku on alkanut kysellä. Kyllä on kyselijät sen jälkeen vähentyneet ja rauhassa saa olla sitä mitä on.
Muutenkin tuntuu, että tällaiselle erakommalle / yksin pärjäävälle luonteelle paineet parisuhteen muodostamiselle asetetaan jostain ulkoapäin. Onkohan niin, että sukulaiset ja yhteiskunta yleensäkin jotenkin vaistonvaraisesti painostaa "nuoria" ihmisiä pariutumaan ja jopa hankkimaan jälkeläisiä vain sen takia, että yhteisön jatkuvuus olisi turvattu. Tämmöisiä olen viime aikoina miettinyt ja tuohon lopputulokseen tullut.
Kuinka olet itse suhtautunut ympäristön painostukseen? Oletko keksinyt mitään käteviä kikkoja joilla ohittaa kyseinen puheenaihe nopeasti? Vai joko sultakin löytyy vakiovastaukset, joilla saa kyselijän naaman kalpenemaan?
Mielenkiinnolla kuuntelen kommentointia ja/tai vastaväitteitä.
-kolmekymppiärikki-
Sama se on siis täälläkin.
Kyllä minäkin usein sitä ihmettelen että miten ne ihmiset oikein päätyvät yhteen.
Itse olen kerran seurustellut ja sekin pääsi tapahtumaan vain siksi että mies oli niin viimeisen päälle itsevarma että vaan "otti mut" tuosta vaan tyttökaverikseen.
Sellaista miestä tuskin uudelleen osuu kohdalle enkä itse todellakaan osaisi ikipäivänä ketään "iskeä".
Jos joku mies alkaa minua vähänkin katsella sillä silmällä niin pakenen paikalta, se on jotenkin ahdistava tilanne mulle vaikka oliskin ihan kiva saada joku ukkeli..
Kai se vaan vaatii tietynlaiset sosiaaliset taidot että päätyy seurustelemaan, tietyllä tavalla siis kaikki seurustelevat ovat suht saman luonteisia keskenään koska ovat suhteeseen päätyneet. Ja me jotka emme päädy ollaan keskenämme kanssa samanlaisia.
Ei multa ainakaan enää sukulaiset edes kysele mitään.
Noin se on oltava että vain tietynlaisen luonteen omaavat päätyy seurustelemaan.
Kyllähän mullekin sukulaiset aina toitottaa että "sun pitää olla avoimempi, sosiaalisempi, laihempi, käyttää enempi koruja jne jos haluat miehen."
Mun vaan on vaikea käsittää miksen voi saada miestä olemalla oma vaatimaton itseni?
Miksi pitää olla suu vaahdossa papattava ja paljastavasti pukeutuva ja kuin kävelevä avoin kirja? Miksei saa olla hiljaa?
Tuntuis hölmöltä alkaa muuttaan käyttäytymistään vain saadakseen miehen, ei sitä roolia jaksais sitten sen miehen kanssa seurustellessa loputtomiin vetää, josain vaiheessa karu totuus paljastuisi miehelle, etten olekaan mikään räväkkä tyyppi.
Ja missä se on alunperin kuulutettu että on oltava juuri sosiaalinen ja itsevarma, ainahan miehetkin sitä toitottaa että naisen pitää olla itsevarma. MIKSI? Miksei saa olla vähän epävarma, se nyt on aika tyypillinen piirre suomalaisille eikä tee kenestäkään pahaa ihmistä.
Useimmiten ne yltiö-itsevarmat naiset ei ole kauhean mukavia ihmisiä kuitenkaan, komentelevia ja juoruilevia aika usein..
Ite kun koittaa olla aina reilu ja asiallinen kaikkia kohtaan niin ei vaan kelpaa kun on liian tuppisuu.
Saahan mulle juttelemaan tulla jollen itse ole aina äänessä. Mutta ei.
Ei kukaan edes tunnu kiinnostuvan tai yrittävän flirttailla tai mitään, oon ikään kuin näkymätön vain siksi etten tuo itseäni esille.
Ollaanko me naiset kuin kanoja, että meillä on jonkinlainen nokkimisjärjestys kun vain ne kyynärpäätaktiikan omaavat vie kaikki miehet.
Niinhän eläimilläkin ne muita sorsivat ja hienostelevat yksilöt pääsevät pariutumaan, kiltit jää auttamatta yksin.
Ei me tadeta olla ollenkaan erilaisia.
Joku täällä kirjoittikin että kaikenmaailman kusipäillä on aina puolisot, miksei he jää koskaan yksin? Vahvaluontoisilla käy aina flaksi, niin se vaan menee.
..pääset helpolla, kun sukulaiset ei enää tenttaa. Odotas vain jos olisit mies, niin kyllä kyseltäis ja ihmeteltäis.
-kolmekymppiärikki-
Olen juuri täsmälleen samaa mieltä kanssasi. Miksi alkaa näytellä jotain muuta, kuin mitä on? Eihän siitä seuraa mitään muuta kuin ero korkeintaan, sitten kun vastapuolelle se totuus selviää.
Eikä teiltä naisilta nyt niin kauheita odoteta, kunhan vaan olette omia hellyttäviä persoonianne. Meille miehillehän se on kova paikka, jos on hiukan hiljaisempi tarkkailijatyyppi, eikä aina se itsevarma laumanjohtaja joka on koko ajan äänessä. Silloin jäädään usein lehdellä soittelemaan, kun ne puhujamiehet iskee naiset. Niin ja kyllä kait se on perinteisesti niin, että se aloitteenteko tuntuu vaan edelleenkin kuuluvan miessukupuolelle (vielä näin tasa-arvon aikaankin), ja jos aloitteentekijä on sellainen muut ensin, minä vasta sitten -persoona, niin se aloitteen aikaiseksi saaminen voi kestää/olla vaikeaa.
-kolmekymppiärikki-
yhtäkään miestä kiinnosta nainen joka on vaan tuppisuuna sielä jossain taustalla, eikä yritä tehdäkkään tuttavuutta keneenkään.
Tavallaan tuttua asiaa. Nuorena miehenä seurustelu tuntui jotenkin typerältä, en yrittänyt mitään juttua vääntää ja siksi olinkin yksin (siis ilman naista). Aika kului miesten kanssa ja eri juttuja puuhastellessa. Välillä kyllä alkoi kaihertaa tämä tilanne ja ympäristö vähän ihmetteli. Luultiin homoksi ja ties mitä muuta, mutta ei se mua juurikaan haitannut. Mutta sittemmin kolmeakymppiä lähestyessä ajattelin, että kyllä mä haluankin jotain suhdetta tai edes "säätöjä". Olen muuttunut todella paljon sosiaalisemmaksi ja flirttailen paljon. No, "säätöjä" on sitten ollut, mutta suhdetta en kyllä vielääkään oikein halua. Sinällään en tunne itseäni mitenkään kokeneemmaksi ja sivistyneemmäksi, vaikka erityyppisiä naissuhteita on muutamia kertynyt. Mutta sen olen huomannut, että oma seura on aika hyvää ja se ehkä riittää minulle.
Se ehkä just onkin se mitä muut oudoksuu, että jollekin saattaa ihan oikeasti olla ihan sama onko yksin vai löytääkö jonkun.
Mulla ei ole väliä, tavallaan tykkään olla yksin, mutta jos nyt ihan selvästi joku on kuin luotu mulle niin tyhmähän olisi siitä kieltäytyäkään. Lähinnä se on kuitenkin sitten vain positiivinen yllätys, mutta olen ihan varautunut siihen että aina tulen olemaan yksin..
Kun en osaa ketään alkaa iskeskelemäänkään ja miehetkin tuntuu enimmäkseen olevan aika varovaisia nykyään..
Tuskin kukaan mies uskaltaa lähestyä naista joka vaikuttaa etäiseltä.
Jollain tavalla naisenkin pitäisi osata näyttää vihreää valoa, mutta ehkä en siksi osaa kun en oikeastaan ajattele koskaan olevani ns."haku päällä", vaan annan asioiden vaan tapahtua.
Mä ainakin myönnän olevani niin puupää, että vaikka joku nainen "näyttäisi vihreää valoa" niin tuskin edes huomaisin sitä. :)
Omalla kohdallani se vaatisi paljon muutakin, että edes ymmärtäisin tilanteen. Johtunee varmaan juuri siitä ettei ole mitenkään "haku päällä" niin ei tuollaisiin asioihin tule kiinnitettyä huomiota.
Onpa mulle joskus jopa käynyt niinkin, että vasta JÄLKEENPÄIN olen tajunnut että "se mies taisi yrittää meikäläistä."
Niitä tilanteita sattuu aika useinkin että joku töllää ja sillä hetkellä olen vain vihainen siitä ja esitän etten huomaa mitään, sitten kotona vasta välähtää että ainiin...
Jos koko ajan aktiivisesti miettisi näitä pariutumisriittejä niin varmaan tajuaisikin jotain, mutta kun mulle pitää tulla suurinpiirtein päin naamaa sanomaan että "tajuatko että oon kiinnostunu susta."
...kait enää ihmetellä, miksi meidän tyyppiset ihmiset kirjoittelee täällä sinkkupalstalla.
-kolmekymppiärikki-
Tuli tuosta mieleen yksi tapaus kun odottelin bussia pysäkillä ja siinä oli yksi sellainen hieman minua nuorempi tyttö myös seisoskelemassa. Hetken aikaa se siinä pyöri ja tuli sitten kyselemään jotain että mitkä bussit siitä menevät keskustaan. Minä sitten tietysti kohteliaasti vastasin. Hetken se tyttö siinä taas seisoskeli ja tuli sitten kysymään paljonko kello on. Minulla kun ei oikeaa kelloa ole niin katsoin kännykästä ja kerroin kellonajan.
Samana iltana sitten joku 6 tuntia myöhemmin vasta välähti, että mahtoiko hän ehkä haluta tehdä lähempää tuttavuutta. Muistin hänen räplänneen puhelinta ja kyllä hänelläkin varmaan kello siinä puhelimessa oli. Keskustaan menevät bussitkin näkyvät kyltissä pysäkin päällä. En tiedä sitten.
Oli kyllä ihan mukavan tuntuinen tyttö. :)