Olen 32-vuotias nainen enkä ole koskaan elämäni aikana kuulunut mihinkään maailman uskontoon.
Olen vajaat 3 v seurustellut luterilaisen miehen kanssa. Hän ei ole ollenkaan uskonnollinen, päinvastoin: joulun hän menee mieluummin joulukapakkaan kuin joulukirkkoon, eikä mitenkään erityisesti usko kristinuskon oppeihin. silti häne ei aio koskaan erota kirkosta. Hänet on kasvatettu niin, että kun kirkkoon kuulutaan, niin siihen kuulutaan, kuten kuuluvat "kaikki muutkin".
En odottanut, että uskontokysymyksestä koituisi välillemme erityisiä ongelmia. Eilen hän kuitenkin kysyi minulta, että jos saisimme lapsia, niin entä sitten. Sanoin, että jos hän haluaisi kastattaa lapsensa, niin en vastustaisi sitä.
Asia kuitenkin jäi kaivamaan. Minulle ihmisen ajattelunvapaus ja uskonnonvapaus on erittäin tärkeä asia. Jokainen itse muodostaa oman elämänkatsomuksensa ja valitsee aatteelliset järjestötö, joihin liittyy. Olen onnellinen, että minulla on ollut mahdollisuus valita vapaasti, eikä minua ole liitetty johonkin uskontoon silloin, kun en itse vielä asioista mitään tajunnut. eikä ole aivopesty ajattelemaan, että nyt olet loppuelämäsi kristitty/muslimi tms.
Tuntuisi ihan hirveän väärältä riistää omalta lapselta sama vapaus.
Entä muut vastaavat pariskunnat? Millaisia kokemuksia teillä on asiasta? Miltä tuntuu olla periksi antavana osapuolena?
Olen vajaat 3 v seurustellut luterilaisen miehen kanssa. Hän ei ole ollenkaan uskonnollinen, päinvastoin: joulun hän menee mieluummin joulukapakkaan kuin joulukirkkoon, eikä mitenkään erityisesti usko kristinuskon oppeihin. silti häne ei aio koskaan erota kirkosta. Hänet on kasvatettu niin, että kun kirkkoon kuulutaan, niin siihen kuulutaan, kuten kuuluvat "kaikki muutkin".
En odottanut, että uskontokysymyksestä koituisi välillemme erityisiä ongelmia. Eilen hän kuitenkin kysyi minulta, että jos saisimme lapsia, niin entä sitten. Sanoin, että jos hän haluaisi kastattaa lapsensa, niin en vastustaisi sitä.
Asia kuitenkin jäi kaivamaan. Minulle ihmisen ajattelunvapaus ja uskonnonvapaus on erittäin tärkeä asia. Jokainen itse muodostaa oman elämänkatsomuksensa ja valitsee aatteelliset järjestötö, joihin liittyy. Olen onnellinen, että minulla on ollut mahdollisuus valita vapaasti, eikä minua ole liitetty johonkin uskontoon silloin, kun en itse vielä asioista mitään tajunnut. eikä ole aivopesty ajattelemaan, että nyt olet loppuelämäsi kristitty/muslimi tms.
Tuntuisi ihan hirveän väärältä riistää omalta lapselta sama vapaus.
Entä muut vastaavat pariskunnat? Millaisia kokemuksia teillä on asiasta? Miltä tuntuu olla periksi antavana osapuolena?
Vastaukset 3
Vanhimmat
taitaa olla provo. Viimeinen lause haiskahtaa. Ei liity aiempaan kertomukseen.
taitaa olla ihan väärä palsta, piti äsken oikein tarkistaa, että tulinko oikeelle palstalle vai uskonto palstalle.
Mutta ihan vain, että hyvältä tuntuu olla periksi antava osapuoli aina välillä, jos se on kaikkien yhteiseksi eduksi. Näin meillä aina jommankumman pitää antaa periksi tai usein kyllä löydetään se yhteinen tie.
Ei kiitos minulle mitään uskonnottomuususkovaista. Ja tuo ajattelunvapauskin on niissä piireissä vähän niin ja näin.