ystävyys loppuu näin:
aluksi tutustutaan..ollaan kavereita..ystävystytään :) jaetaan elämän iloja ja suruja, etsitään kumppaneita siinä sivussa kun nautitaan elämästä..ystävä alkaa seurustella, olen onnellinen hänen puolestaan! :)..ystävä alkaa tehdä ohareita..saa uusia kamuja kumppaninsa kautta..viettävät pariskuntailtoja joihin sinkkuja ei kutsuta..yritän saada seuraa "ystävästä" baariin..aina on jotain muuta...yritän kutsua itse itseäni pariskuntailtoihin...mutta turhaan..
itse alan väsyä yhteyden pitoon.
sitten joskus, jos elämä tuo "ystävälleni" vaikeita aikoja eteen..jos hän eroaa..jos hän jää yksin..pitäisikö minun silloin olla hänen tukenaan, jos itse seurustelen tai vaikka en seurustelisikaan? Pitääkö minun silloin tukea yksinäistä jos hän minulta apua ja tukea pyytää?
miettiikö kukaan koskaan tämmöistä? Olenko paska ihminen koska ajattelen näin?
aluksi tutustutaan..ollaan kavereita..ystävystytään :) jaetaan elämän iloja ja suruja, etsitään kumppaneita siinä sivussa kun nautitaan elämästä..ystävä alkaa seurustella, olen onnellinen hänen puolestaan! :)..ystävä alkaa tehdä ohareita..saa uusia kamuja kumppaninsa kautta..viettävät pariskuntailtoja joihin sinkkuja ei kutsuta..yritän saada seuraa "ystävästä" baariin..aina on jotain muuta...yritän kutsua itse itseäni pariskuntailtoihin...mutta turhaan..
itse alan väsyä yhteyden pitoon.
sitten joskus, jos elämä tuo "ystävälleni" vaikeita aikoja eteen..jos hän eroaa..jos hän jää yksin..pitäisikö minun silloin olla hänen tukenaan, jos itse seurustelen tai vaikka en seurustelisikaan? Pitääkö minun silloin tukea yksinäistä jos hän minulta apua ja tukea pyytää?
miettiikö kukaan koskaan tämmöistä? Olenko paska ihminen koska ajattelen näin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Miettiihän noita monikin. "Ystäväsi" ei ole oikeasti ystäväsi, annat sen suhteen vaan hiljaa hiipua pois. Etkä ole hälle mitään velkaa.
Mites sattuikaan. Juuri tuossa iltasella pohdin tuossa itsekseni että eipä ole eräästä kaveristani kuulunut mitään vähään aikaan vaikka ennen pidettiin yhteyksiä hyvinkin aktiivisesti. Pari vuotta sitten hän meni naimisiin ja vuosi sitten syntyi lapsi. Ymmärrän toki että aikaa menee nyt sen oman perheen "paimentamiseenkin" mutta hassua sinänsä ettei tunnu nykyään olevan "aikaa" edes kahvikupilliselle poikkeamiseen. Kyllä seurani siinä kohtaa kelpaa kun tarvisi jonkun palveluksen tai hänen emännällään on muita menoja. Tulee mieleen että taidan nykyään olla vain hätävara johon turvaudutaan silloin kun ei ole kertakaikkiaan mitään muuta tekemistä. Niin, näinhän ne ystävät katoaa. Minä en alennu olemaan mikään hätävara.
Minulla hävisi kaikki ystävät kun he alkoivat seukata ja minä en.
Ja kyllä he tosiystäviä olivat, kaikki oli hyvin ennen setä ja kaikki tunsin jo ekaluokalta asti tai jo ennen.
Mutta nyt olen jo ihan tottunut erakkona elämiseen, aina välillä sitä silti pohtii että onko se seurustelu tosiaan niin suuri normaaliuden mittapuu, ettei yksineläjän kanssa kehdata kulkea?
Vai pelkäävätkö kumppanit että yksinelävä kaveri vetää seurustelevan kaverin mukaansa "villiin sinkkuelämään" pah..
Nimittäin ne ystävättärieni miehet tuntuivat suhtautuvan minuun aika nuivasti.
monista syistä; ystävä päästää sammakoita suustaa missä tahansa samalla kun nolaa itsensä ja ystävänsä. Ei muutaman kerran jälkeen enää uskalla liikkua liikoja yhdessä kun pitää pelätä mitä toinen möläyttää..onko liika luottavainen.. rajansa kaikella! Sotkeuttu liikaa toisten asioihin seurusteli tai ei matkii ja apinoi kaikessa. Kertoo kaikki asiat ympäriinsä jne.
joo kuulostaa hyvin tutulta myös tommonen. Ja lisäks jos ihminen ei kato yhtään mitä päälleen vetää kaapista, ni semmosten seura alkaa ainakin mua itseä vähän tökkimään. Ja muutenkin jos ulkonäkö on melkein aina tosi suttuinen, niin en viihdy kyllä seurassa.
Niin, itselläni kävi niin, että rakastuin ja lujaa. Ensimmäiset pari vuotta suhteessa meni henkisesti pelkästään mieheen ja suhteeseen keskittyessä, sama juttu miehellä. Parin vuoden jälkeen molemmat alkoi herätä unestaan ja tajuta, että kaverit olivat etääntyneet eikä viikonloppuisin soittoja kuulunut...
Sen jälkeen aloimme tahoillamme muuttaa asioihin lähestymistä, esim. puhelimeen vastattiin lähestulkoon aina kun kaverit soitti. Yritettiin nähdä, yhdessä ja erikseen. Ja kyllähän ne ystävyyssuhteet siitä tokeni :).
Joten kiitos, kiitos, rakkaat ystäväni (vaikkei niitä monia olekaan)!! Suhde päättyi 4 vuoden jälkeen, ja ilman näitä ihania ihmisiä en olisi jaksanut nousta siitä suosta, mihin eron myötä usein joutuu. Ja tajusin kantapään kautta ystävien merkityksen, ja nyt pidänkin huolta, että olen heidän tukena ja turvana ihan yhtälailla kuin he ovat olleet minulle!