Mä olen kirjoittanut tänne jonnekin kerran aikaisemmin pienenpienen mielipidekirjoituksen sunnuntaista... Moni sen on saattanut lukeakin, ken tietää. No, tänään on sunnuntai. Se on pitkä, ja tuskallinen päivä. Sunnuntaisin kannattaa ajatella. Ja minäpä olen tänään, sunnuntaina, ajatellut miehiä. Enkä kovin hellävaraisesti, tai myötätuntoisilla ajatuksilla, että varokaa vaan. Mua ärsyttää, ja paljon. Ei, mua suoraansanottuna vituttaa. Mä olen vittuuntunut, kyrpiintynyt, raivoissani, hajalla ja palasina, ja haluan nyt purkaa teidän kaikkien iloksi tämän tunnepatoutuman tänne. Olkaa hyvä.
Okei, no siis, mähän haluaisin löytää jonkun. Niinkuin varmaan jokainen kauan sinkkuna pörheltänyt herkkä romantikko. No, ensin sinkkuelämä on hirmuhauskaa, ja jännittävää. Vähäks on kiva vetää hippakuteet päälle, aloitella railakkaasti tyttöporukassa, selata kännykästä numeroita, ja miettiä, että kenelleköhän soittaisi. Voi mennä baariin, ja katsella miehiä silläsilmällä, ja yrittää pokatakin jonkun. Kukaan ei odota kotona, voit siis mennä mihin vaan, lähteä vaikka jonkun jätkän mukaan, ja viettää kivan yön. Uuh, kivaa. Mutta sitten jossain vaiheessa tulee se tunne, että hetkinen, enkö kelpaa sitten kenellekään pidemmäksi aikaa, kuin yhdeksi yöksi? Sitten sitä alkaa laskemaan, koska viimeksi on ollut jotain vakavaa sutinaa, ja huomaa, että siitä on ikuisuus, ja sitten sitä tulee epätoivoiseksi ja pelokkaaksi, että enkö minä löydä mitään, koskaan, ikinä.
No, kun sä sitten esität tän surullisen havaintosi lähipiirissä, kaikki hokevat, "kyllä sä vielä löydät JUST sellaisen kundin, jonka sä haluat, ja joka sopii sulle täydellisesti."
Ai, mitä?
"Just sellaisen, mitä sä etsit. Vielä sä löydät sen, joka on sulle tarkoitettu. Jokaiselle on täällä joku, kyllä se vielä kävelee vastaan se sun unelmiesi mies, odota vain."
Ai, mitä?! Siis, mä olen mielestäni kokenut aika paljon jo pienen elämäni aikana, törmännyt aika moniin ja toinen toistaan ihmeellisempiin ja kummallisempiin kaksilahkeisiin. Mä olen ihastunut, ja tiedän, mitä se on. Mä olen rakastunut muutaman kerran, ja tiedän senkin. Mä myös olen rakastanut, ja rakastan nytkin, ja todellakin tiedän, mitä se oikeasti on. Mutta mä en tiedä, mikä helvetin kirous mun ympärilleni on langetettu. Mä voin kuulostaa angstiteiniltä, tai marttyyrilta. Mutta mä oikeasti kysyn tätä ihan tosissani; mikä mussa ja mun elämässäni voi olla niin pahasti vialla, etten enää edes usko rakkauteen, tai ihastumiseen, tai miehiin yleensä, tai siihen että täällä muka jokainen löytää jonkun? Kaikki hokee, ettei nuorena saa ajatella niin. "Sä olet nuori, liian nuori sitoutumaan, liian nuori ajattelemaan mitään tuollaisia." Mitä se ikä siihen pettymykseen ja katkeruuteen vaikuttaa? Jos mä en usko mihinkään, mä en usko. Ja joku sen uskon on siis multa vienyt.
Nimittäin kyllä mä tiedän, kuka se kundi on, jonka mä haluan. Mä tiedän, millainen se on, ja mitä ominaisuuksia sillä pitää olla. Mä en ole edes kriittinen, mulla on vain tarkat vaatimukset, ja mä tunnistan sen tyypin, josta oikeasti pidän, heti kun sellainen tulee. Ja hei, kyllä niitä on tullut. Mun elämässäni on ollut monta oikeaa. Ja jokaisen kohdalla mä olen joutunut pettymään, ja joutunut toteamaan, että ahaa, tämäkään ei siis ollut se suuri oikea, josta kaikki hokee, vaikka luulin sen olevan, koska kaikki oli täydellistä? Että juuri tämän ihmisen kanssa mä olisin halunnut olla. Mutta ei, game over, hävisit.
Kuka sen päättää? Kuka määrää sen, kuka saa kenet? Jos joku on mulle oikea, se on sitä myös jollekin toiselle. Eihän se ole reilua, kuka sellaisen pelisäännön on edes keksinyt? Jos kaikki hokee sitä, että sä tiedät kun se oikea tulee vastaan, niin... mä olen jumalauta tiennyt sen jo monta kertaa! Se oikea on tullut vastaan, ja mä tiedän kuka se on, ja SILTI mä en saa sitä. Se on jonkun toisen SeOikea. Ja mä jään nuolemaan näppejäni.
Mä yritän etsiä jotain uutta, ja "parempaa", niinkuin kaikki sanoo, ja yritän jatkaa elämää, ja ettiä toista Oikeaa, mutta KAIKKI SAMANLAISIA. Kusipäitä, tai sitten niitä ei voi saada. Niin turhauttavaa, etten jaksa enää uskoa siihen. En mä puhuisi näin, jos mä olisin pettynyt kerran, tai kaksi... Mun koko elämä on ollut yhtä pettymistä. Kaikki miehet mun elämässä, pettymystä. Mä olen jälleen siinä tilanteessa, että olen rakastunut ja nyt todellakin luulen löytäneeni sen oikean... Hei, ei se mene niin. Aivan sama tilanne, joku arpoi parit, ja mä jäin yksin.
Hrrh, mä olen vihainen, ja turhautunut ja pettynyt. Kai sanottavani päättyy tähän. Voisin jatkaa vielä vastakkaisen sukupuolen herjaamista sillä, miten ne eivät osaa käyttää puhelinta, tai miten ne eivät osaa aamuisin olla yhtään samanlaisia kun sillon illalla, kun olet mukaan lähtenyt. Mutta jätän seuraavaan kertaan... Auttamaton viha ei kai auta mitään, ja aina pitäisi muistaa, ettei saa yleistää. Kaikki tämä tunnepurkaus omistettakoon nyt yhdelle ihmiselle, jota rakastan, vaikka pitäisi järjellä ajatellen unohtaa kokonaan. Joku, joka ei sitä rakkautta halua eikä tarvitse. Hajoilen täällä siis hänen takiaan, ja täysin turhaan. Amen.
Seuraavalla kerralla jotain piristävämpää? Sunnuntain syytä kaikki.

Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei kaima, Loistava kirjoitus, aivan kuin omasta elämästäni. Syksy on sitä aikaa kun alkaa kursseille ja jumppiin ilmottautumiset. Kaikki illat alkaa olla jo omasta kalenterista täysi ohjelmoitua ohjelmaa.DVD:n voi taas kesän jälkeen pyyhkiä pölyistään, sillä sille löytyy taas käyttöä viikonloppuisin. Hyvästi miehet, ensi kesänä sitten taas...
Sellaista se on. Joku saa sen ihqun, toiset jää ilman.
Ei mene nallekarkit tasan. Voi voi.
Täh, mikä ihmeen sunnuntai 1.9???
Jollei ihan sunnuntai sentään, niin onhan se aika lähellä ainakin! Kannata takertua pikkuseikkoihin.
Ei se elämä miehille sen reilumpaa ole, itse asiassa vielä epäreilumpaa vaan.
Mutta niin. Sanon tämän ihan ystävällisesti, vaikkei ehkä siltä aluksi vaikkuttaisikaan. Kuuntele neuvoani: ÄLÄ--ANNA--NIIN--HELPOSTI. Voi olla, joku pitää sut pidempäänkin kainalossa. :)