En ole täällä palstalla aiemmin käynyt ja lueskelin kirjotuksianne.. Tää anoppisuhde on siis muillakin ongelmana kun vaan mulla. Mun anoppiongelmat on itseasiassa jo "takanapäin" jos ne ikinä voi olla edes, mutta kuitenkin voisin kertoa mikä mun tilanteeseen on aikoinaan auttanut ja auttaa edelleen.
Ollaan mieheni kanssa oltu naimisissa nyt n.3 vuotta ja seurusteltu n. 7 vuotta. Anoppi oli seurusteluaikanamme todella mukava ihminen. Puhelias ja huumorintajuinen. Näin ainakin luulin, kunnes muutimme mieheni kanssa yhteen. Itse olin jo asunut jonkin aikaa yksin omassa kämpässä ja välini vanhempiini oli "normaalit" jos näin voi sanoa. Eli tulimme toimeen, mutta äitini ei juuri koskaan puuttunut asioihini.
No, muutimme mieheni kanssa lähelle hänen vanhempiaan, kun huomasin, että anoppini soitteli joka päivä miehelleni monta kertaa ja alkoi vaatia häntä yksin luonaan käymään yms. Tapahtui myös kaikkea seläntakana puhumista muille miniöille ja muitakin tapauksia, joita en tässä ala selvittämään erikseen, mutta asenne minua kohtaan oli täysin muuttunut! Olin aivan hämmästynyt tilanteesta, joten en aluksi osannut ajatella siitä oikein mitään.
Myöhemmin kuitenkin aloin aina huomauttaa hänelle äitinsä käytöksestä. Mieheni ei yleensä ymmärtänyt minua ja meille tuli usein iso riita.
Aikaa kului n. vuosi, jonka aikana riitelimme usein juuri anopista, oikeastaan muusta ei riitoja tullutkaan. Kerran tapahtui kuitenkin, että riita muuttui niin suureksi, että minä huusin miehelleni, että nyt en enää kestä. Jos hän ei saa laitettua äitiään järjestykseen ja minua, hänen tulevaa vaimoansa (olimme silloin jo kihloissa) etusijalle, pakkaan tavarani ja lähden. Mieheni näki että todella aion lähteä. Hän lupasi että tästä lähtien minä olen etusijalla ja tämä lupaus on pitänyt kaikki nämä vuodet. Hänellä on ollut nimittäin, "kiltin pojan syndrooma" eli äiti tietää kaiken paremmin ja hänelle ei voi sanoa mitään.
Siitä päivästä lähtien kaikki kuitenkin muuttui. Pikkuhiljaa mieheni sai kuin saikin äitinsä tajuamaan, että me olemme pari ja vaikka uskonkin, että anoppini ei ehkä vieläkään pidä minusta erityisesti, niin ainakaan hän ei enää vaadi meiltä mitään. Saamme elää niinkuin haluamme.
Uskon edelleen siihen, että silloin kun rakkaus on tarpeeksi vahvaa ja suurta, "kiltti poika" pystyy muuttumaan mieheksi, joka seisoo vaimonsa rinnalla. Ja näinhän sen luonnollisesti kuuluu mennäkin, että me olemme nyt perhe. Toki olemme edelleen yhteydessä anoppiin, välit ovat jopa paremmat kuin muilla miniöillä, jotka hampaat irvessä joutuvat mielistelemään anopille siinä aina kuitenkaan onnistumatta (ja siitä tulee riitaa). Toki miellä on vieläkin erimielisyyksiä, mutta mieheni hoitaa asiat nykyään niin hyvin, että minun ei tarvitse enää anopista huolta kantaa.
Jos kuitenkin samanlainen tilanne tulisi nyt eteen tämän ikäisenä (olin aiemmin niin nuori!) niin hoitaisin asian ihmissuhdealan ammattilaisena täysin toisella tavalla. Olen saanut vuosien mittaan niin paljon enemmän itseluottamusta ja kokemusta, että nyt uskaltaisin kohdata anoppini face-to-face ja sanoa hänelle suorat sanat itse. Valitettavasti sitä en ollut aiemmin kypsä tekemään ja asiat pitkittyi senkin vuoksi.
Vinkkinä siis kaikille jotka painitte tämän anoppiasian kanssa: Jos ongelmana on puolison käytös, ottakaa selvää onko puolisonne aidosti teidän puolella! Jos ei niin silloin suhde ei ole terveellä pohjalla ja sitä ei ole vaivan arvoista säilyttääkään! Ja jos vain rohkeutenne riittää, kohdatkaa anoppinne itse ja yrittäkää ratkaista erimielisyydet! Ole aidosti kiinnostunut myös anopin tunteista ja keskittykää tulevaisuuteen ja siihen kuinka suhteenne paranisi. Tsemppiä!
Ollaan mieheni kanssa oltu naimisissa nyt n.3 vuotta ja seurusteltu n. 7 vuotta. Anoppi oli seurusteluaikanamme todella mukava ihminen. Puhelias ja huumorintajuinen. Näin ainakin luulin, kunnes muutimme mieheni kanssa yhteen. Itse olin jo asunut jonkin aikaa yksin omassa kämpässä ja välini vanhempiini oli "normaalit" jos näin voi sanoa. Eli tulimme toimeen, mutta äitini ei juuri koskaan puuttunut asioihini.
No, muutimme mieheni kanssa lähelle hänen vanhempiaan, kun huomasin, että anoppini soitteli joka päivä miehelleni monta kertaa ja alkoi vaatia häntä yksin luonaan käymään yms. Tapahtui myös kaikkea seläntakana puhumista muille miniöille ja muitakin tapauksia, joita en tässä ala selvittämään erikseen, mutta asenne minua kohtaan oli täysin muuttunut! Olin aivan hämmästynyt tilanteesta, joten en aluksi osannut ajatella siitä oikein mitään.
Myöhemmin kuitenkin aloin aina huomauttaa hänelle äitinsä käytöksestä. Mieheni ei yleensä ymmärtänyt minua ja meille tuli usein iso riita.
Aikaa kului n. vuosi, jonka aikana riitelimme usein juuri anopista, oikeastaan muusta ei riitoja tullutkaan. Kerran tapahtui kuitenkin, että riita muuttui niin suureksi, että minä huusin miehelleni, että nyt en enää kestä. Jos hän ei saa laitettua äitiään järjestykseen ja minua, hänen tulevaa vaimoansa (olimme silloin jo kihloissa) etusijalle, pakkaan tavarani ja lähden. Mieheni näki että todella aion lähteä. Hän lupasi että tästä lähtien minä olen etusijalla ja tämä lupaus on pitänyt kaikki nämä vuodet. Hänellä on ollut nimittäin, "kiltin pojan syndrooma" eli äiti tietää kaiken paremmin ja hänelle ei voi sanoa mitään.
Siitä päivästä lähtien kaikki kuitenkin muuttui. Pikkuhiljaa mieheni sai kuin saikin äitinsä tajuamaan, että me olemme pari ja vaikka uskonkin, että anoppini ei ehkä vieläkään pidä minusta erityisesti, niin ainakaan hän ei enää vaadi meiltä mitään. Saamme elää niinkuin haluamme.
Uskon edelleen siihen, että silloin kun rakkaus on tarpeeksi vahvaa ja suurta, "kiltti poika" pystyy muuttumaan mieheksi, joka seisoo vaimonsa rinnalla. Ja näinhän sen luonnollisesti kuuluu mennäkin, että me olemme nyt perhe. Toki olemme edelleen yhteydessä anoppiin, välit ovat jopa paremmat kuin muilla miniöillä, jotka hampaat irvessä joutuvat mielistelemään anopille siinä aina kuitenkaan onnistumatta (ja siitä tulee riitaa). Toki miellä on vieläkin erimielisyyksiä, mutta mieheni hoitaa asiat nykyään niin hyvin, että minun ei tarvitse enää anopista huolta kantaa.
Jos kuitenkin samanlainen tilanne tulisi nyt eteen tämän ikäisenä (olin aiemmin niin nuori!) niin hoitaisin asian ihmissuhdealan ammattilaisena täysin toisella tavalla. Olen saanut vuosien mittaan niin paljon enemmän itseluottamusta ja kokemusta, että nyt uskaltaisin kohdata anoppini face-to-face ja sanoa hänelle suorat sanat itse. Valitettavasti sitä en ollut aiemmin kypsä tekemään ja asiat pitkittyi senkin vuoksi.
Vinkkinä siis kaikille jotka painitte tämän anoppiasian kanssa: Jos ongelmana on puolison käytös, ottakaa selvää onko puolisonne aidosti teidän puolella! Jos ei niin silloin suhde ei ole terveellä pohjalla ja sitä ei ole vaivan arvoista säilyttääkään! Ja jos vain rohkeutenne riittää, kohdatkaa anoppinne itse ja yrittäkää ratkaista erimielisyydet! Ole aidosti kiinnostunut myös anopin tunteista ja keskittykää tulevaisuuteen ja siihen kuinka suhteenne paranisi. Tsemppiä!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.