Ostimme 7 vuotta sitten mieheni kanssa vanhan hirsitalon. Koko ajan on taloa remontoitu ja välttämättömiä tiloja puuttunut. Meillä on kaksi lasta.Remontti on laajuudeltaan suurempi kuin uuden talon rakentaminen. En alunpitäen olisi halunnut ryhtyä moiseen mutta mieheni tätä halusi ja hänen vuokseen tähän lähdin. En osannut silloin edes arvata kuinka kauan tähän menisi.
Talosta tulee kyllä kiva kun se on valmis mutta koko ajan olen elänyt epätietoisuudessa.
Tilanne on muodostunut hel...tilliseksi.
Tuntuu kuin ufo ja muurahainen "keskustelisivat".
Pahin on ollut viimeiset kaksi vuotta.
Asiassa sotii naisen ja miehen näkökulma.
Naiset varmasti ymmärtävät kodin toimivuuden tärkeyden. Mieheni on hyvin jääräpäinen ja vähättelee koko asiaa.Olen yrittänyt keskustella vuosia ja hakea kompromisseja. Rahakaan ei ole ollut ongelma (lainaa saisimme lisää), vaan se ettei hän halua palkata ulkopuolista apua. Kodin piti olla valmis täysin jo kaksi vuotta sitten. Viime kesänä lähdin yksin lasten kanssa etelään kahdeksi viikoksi, jotta hän saisi tehdä, vuosia olen järjestänyt itseäni ja lapsia pois alta jotta hän saisi tehdä...
Meiltä on hävinnyt läheisyys, keskustella emme enää pysty koko aiheesta.
Minusta tuntuu että tulen hulluksi, olen usein miettinyt että pitäiskö syödä psyykelääkkeitä että kestäisi tämän. En ole mikään "prinsessa", tämä on ollut rankkaa ja vienyt mennessään asioita joita mieheni ei näe (sosiaalinen elämä yms.)
3 vuotta hän on riidoissa huutanut minulle että muuta pois jos ei kiinnosta. Nykyään riidat pelkkää v:ttuilua, ala-arvoista touhua.
Roolini on olla hiljaa ja tyytyä tähän. Mies ei ymmärrä kuinka tämä voi rassata ja on tehnyt minusta "huutajan". Enkä todella ole sellainen.
Olen aivan loppu...missä se raja menee...yritän rautalangasta vääntää millaista olisi jos koti olisi kunnossa ja toinen sanoo että onhan elämässä vakavampiakin asioita...niin on...en sitä kiistäkkään mutta....onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta ?
Meillä on ihanat lapset mutta ei enää mitään yhteistä...
Kaipaan niin "normaalia" elämää, siis perheen yhteisiä hetkiä. Luulin että hänelläkin oli tämän kanssa kiire mutta nyt tuntuu että mitä kauemmin tätä siedän sen ilkeämmäksi hän minua kohtaan käyttäytyy.
Talosta tulee kyllä kiva kun se on valmis mutta koko ajan olen elänyt epätietoisuudessa.
Tilanne on muodostunut hel...tilliseksi.
Tuntuu kuin ufo ja muurahainen "keskustelisivat".
Pahin on ollut viimeiset kaksi vuotta.
Asiassa sotii naisen ja miehen näkökulma.
Naiset varmasti ymmärtävät kodin toimivuuden tärkeyden. Mieheni on hyvin jääräpäinen ja vähättelee koko asiaa.Olen yrittänyt keskustella vuosia ja hakea kompromisseja. Rahakaan ei ole ollut ongelma (lainaa saisimme lisää), vaan se ettei hän halua palkata ulkopuolista apua. Kodin piti olla valmis täysin jo kaksi vuotta sitten. Viime kesänä lähdin yksin lasten kanssa etelään kahdeksi viikoksi, jotta hän saisi tehdä, vuosia olen järjestänyt itseäni ja lapsia pois alta jotta hän saisi tehdä...
Meiltä on hävinnyt läheisyys, keskustella emme enää pysty koko aiheesta.
Minusta tuntuu että tulen hulluksi, olen usein miettinyt että pitäiskö syödä psyykelääkkeitä että kestäisi tämän. En ole mikään "prinsessa", tämä on ollut rankkaa ja vienyt mennessään asioita joita mieheni ei näe (sosiaalinen elämä yms.)
3 vuotta hän on riidoissa huutanut minulle että muuta pois jos ei kiinnosta. Nykyään riidat pelkkää v:ttuilua, ala-arvoista touhua.
Roolini on olla hiljaa ja tyytyä tähän. Mies ei ymmärrä kuinka tämä voi rassata ja on tehnyt minusta "huutajan". Enkä todella ole sellainen.
Olen aivan loppu...missä se raja menee...yritän rautalangasta vääntää millaista olisi jos koti olisi kunnossa ja toinen sanoo että onhan elämässä vakavampiakin asioita...niin on...en sitä kiistäkkään mutta....onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta ?
Meillä on ihanat lapset mutta ei enää mitään yhteistä...
Kaipaan niin "normaalia" elämää, siis perheen yhteisiä hetkiä. Luulin että hänelläkin oli tämän kanssa kiire mutta nyt tuntuu että mitä kauemmin tätä siedän sen ilkeämmäksi hän minua kohtaan käyttäytyy.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Tiedän miten rassaavaa.
Uusi projekti toisensa perään, entiset jäi kesken. Remontti vain laajeni ja kun lähdin, oli koko talo rempallaan.
Nyt mulla vuokrayksiö ja hänellä stressaava talo. Olen tyytyväinen. Elämän puitteet selkeet. Oli helppo lähtee, kun lapset jo maailmalla. Niidenkin lapsuus oli pelkkää kaaosta. Häpesivät tuoda kavereitaankin kotiinsa.
..kohtalotovereita.
Tämä on niin hullua, välillä tuntee itsensä sekopääksi. Sinä se kestit kauan...17 - vuotta. Aivan mieletön aika. Sitähän minäkin tässä mietin, että tätäkö elämä on...lapset nyt parhaassa iässä ja tällainen rassaa.
Tilanne on pahentunut, nykyään ei asiasta voi edes puhua koska miheni ei ole valmis minkäänlaiseen ratkaisuus. Uhkaa erolla ja talon myymisellä. Yksinkertaisesti ei ymmärrä minua. Kaikki ystäväni kyllä ymmärtävät.
Olen aivan loppu, venyttänyt jo kaksi vuotta. Viime kesänä kun lähdin reissuun luulin että hän tajuiaisi kuinka kypsä olen...ei mitään muutosta.
Tapasin kevättalvella ihanan miehen...jonka mukaan olisin halunnut lähteä. En uskaltanut.
Hullua, mutta ajattelen kuten sinä elät nyt...että joskus olisin onnellisempi siinä vuokrayksiössä HENKISESTI.
Onnittelut, että vihdoin uskalsit tehdä ratkaisun, itse painin asian kanssa päivittäin.
Ei sitä taloa niin hevillä myytyä saa, kun on kaikki paikat revitty ja kesken. Jos saa niin millä hinnalla ???? Nyt se siellä sitten sen kanssa yksin painiskelee.
Mut mun on hyvä. Uusi miesystävä, jolle muu kuin omaisuus merkkaa jotain.
Koita jaksaa, tai tee oma ratkaisus. En yllytä, ei sinkkunakaan ain niin hääppöst.
...niin, nämä ovat tosi vaikeita asioita.
Totta, että keskeneräisenä ei kannata taloa myydä mutta kuinka kauan sitä keskeneräisyyttä voi jatkua ennen kuin ollaan haudassa.
Tiedän ettei elämä olisi helppoa sinkkunakaan mutta tuntuu että onko tällaisessa suhteessa enää järkeä kun ei tehdä yhdessä, ei läheisyyttä, keskustella ei voi. Ulkoisesti olemme varmasti "onnellinen pari" ja koko kansa ihmettelisi jos eroaisimme. Olen vaan ollut vuosia "yksin parisuhteessa" enkä tallaistakaan jaksa enää kauaa. Hyvinhän meillä menisi jos "pitäisin turpani kiinni" ja kuvittelisin että tämä on normaalia.Talo on tehty uusiksi, esim. keittiö toimii ja sauna pesutilat.
Elämä vaan on yhtä helvetin remonttia !!!
Joku jos tätä lukee niin en oikeasti toivo tällaista kenellekään. Naiset....älkää muuttako keskeneräiseen siinä toivossa että se valmistuu.
27-v ja meillä on vanha omakotitalo jossa ei ole tehty mitään remonttia.
Vessa on sisällä, mutta ei suihkua vaan huono pihasauna.
Mies on sellainen että se ei halua enempää kun muutenkin pärjää.
Itse haluaisin edes sen suihkun ja muutenkin asunnon nykyaikaisen näköiseksi.
Lapset (nyt jo aikuisia) ja itsekin olemme aina hävenneet kotiamme.
Haaveilen rivitaloasunnosta jossa kaikki toimisi, mutta en uskalla toteuttaa haavettani yksinäisyyden pelossa.
Mies lupaa että kyllä me sitten joskus vielä asumme paremminkin, mutta mitään ei tapahdu.
Tuntuu että elämä valuu ohi , vieraitakaan ei kehtaa kutsua kylään.
Miehet ei kaikki ymmärrä näitä juttuja. Munkin mies aina ihmetteli, miks en ketään kavereitani tuo kotiin. Hävetti. En halunnut enää olla yhteydessä yhteisiinkään, kun aina sekasta. Ei huvittanut siinä kaaoksessa enää mitään siivota. Eikä mitään muutakaan tehdä. Nyt pidän tätä yksiötäni siistinä ja joskus oikein istahdan kattelee ympärilleni ja nautin. Sauna ja iso parveke, ne mun luxusta. Muuta en kodiltani enää vaadi.
Hei,
olen se joka aloitti tämän keskustelun.
Itse olen tässä huomannut että miehet todella ajattelevat misten aivoilla eivätkä osaa ikinä nähdä tai kuvitella sitä miltä naisista tuntuu.
Meillä ei asuminen ole ihan noin alkeellista. Itseasiassa tällähetkellä rassaa paljon se että on kaksi lasta 4 ja 7 v eikä lasten huonetta lainkaan. Kaverit ramppaa täällä ja kämppä koko ajan sekaisin.
Sinä se voisit kyllä vaatia enemmän, pitäisihän nykyaikana kai suihku edes olla.
Älä alistu liian niukkaan, kerran täällä eletään!
Minkäkin kyllä haaveilen asunnosta joka toimii ja enemmänkin siitä että suhde toimisi ja olisi mukavaa yhdessä eikä aina yksin.
Hitto teitä naisia, itsetunto näyttää puuttuvan kokonaan....? mihin se jäi...?
Mikä Teissä on vikana, kun ette ystäviänne uskalla kotiinne kutsua, vaikka remontti on kesken?
Ei ole minua toi seikka koskaan häirinnyt, JA NAINEN OLEN.
Minulla kyllä ystävät juoksevat mennen tullen, ja jos on jokin "urakka" menossa, jopa auttavat.
(ja jopa lapsetkin auttavat missä pystyvät)
joo...ja on lapset ja kissat ja koirat...
...ja olen ollut pitkään yh.. siinäkös se ero onkin? Olen kahdessa työssä. ensin päivätyössä tehtaassa, iltaisin ja viikonloppuisin omaa pienteollisuus yritystäni pyörittelen.
Ei siinä kaikkia remontteja ja pihoja aina aikataulussa ole kuntoon saanut...
Rakennutin uuden omakotitalon vuonna 2000 (puolet piti rakentaa itse) Ja vieläkin on kaikennäköistä laitettavaa...jo jos ei olekkaan.. keksin kyllä lisää...
...mutta minä olenkin aikaansaava ihminen...
mitäs jos seuraavan kerran kun teillä tekee mieli nalkuttaa miehellenne, katselisittekin jonkin pienen kunnostushomman itsellenne, ei se niin vaikeata ole se rakentaminen, naisellekkaan.
Kysykää neuvoa vaikka siltä mieheltänne, hän yllättyy ihan.,
Kyllä minulla pistää aina vihaks, kuunnella patalaiskojen naisten valitusta. Senkin ajan kun käyttävät negatiivisten asioitden vatvontaan, tekisivät jotain hyödyllistä.....ahaa..? kas sillä lailla tietysti myös ne ongelmatkin selviäisiät, ainakin helpottuisivat. Ja miehenkin kunnioitus mahtaisi herätä....?
Minä olen ollut yh, jona aikana olen taloni rakentanut, minulla on kaksi autoa ja kesämökki.
Oma velaton pienteollisuus yritys.
JA YSTÄVÄ PIIRI JOKA KÄY KYLÄSSÄ, VAIKKEI PAIKAT OLISKAAN AINA TIP TOP. Miehenikin katsoo minuun kun vertaiseensa.
Lapseni ovat onnellisia tähän asumismuotoon vaikka joutuvatkin osallistumaan aika paljon talon töihin. Vastapainoksi ovat saaneet kaiken mitä ovat halunneet, uusimmat tietokoneet, kissat ja koirat, omat isot huoneet,joitka ovat itse levyttäneet, tapetoineet ja maalanneet. (olivat muuten silloin 11 ja 12v ja intoa täynnä.)
Nykyään kolmannen vuoden opiskelijoita, suorittavat kahta koulua samaan aikaan. = lieneekö äidiltä perittyä...???
mutten remppahommia. Ei niitä kukaan muu osannut kun mies yksin. Auta siinä sitten, kun vaan haukut saa päälleen. Kerran sain maalata patterin ja jopa kehuja siitä. Tuntu pitkään tosi kivalta. Muuten kyllä niitä remonttijälkien siivouksia.
Minä siten opiskelin aikani kuluksi ja sain paremmin palkatun työn mitä hänellä. Ompelin lapsille vaatteita ja kehuja sain niistäkin. Ei itsetunto-ongelmii.
Hömpsänen täytyy olla jos koko ikäs jaksaa sotkussa elellä.
osaa sinä elää ja elä tavallas. Mitä enempi sitä enempi pittää saaha. Jääkö aikaa rakkauelle ja sexille ?
..en usko että kukaan meistä on patalaiska.
Nostan sinulle hattua yritteliäisyydestäsi, omia ansioita en lähde tässä mittailemaan.
Vanhoja ja uusia taloja ei oikein voi verrata keskenään. Vanhoissa taloissa on moninkertainen työ uusiin verrattuna.
Esim. meidän kotona muutimme tähän talon ollessa "autiotalo". Taloa ei kuvista uskoisi enää samaksi. Mieheni käy eri kaupungissa töissä. Olen itse opiskellut ja synnyttänyt kaksi lasta samalla. Koko ajan on puuttunut väh. 80 m2 asuintilaa....siis välttämättömiä tiloja.
Ei kai ketään naista häiritse pikkuasiat, mutta yleensä naiset haluavat toimivuutta.
Ja mikä kaikkein olennaisinta..asioista ei ole puhuttu ja asiat eivät ole menneet niinkuin on suunniteltu. Harva nainen kaivaa kaivurilla kellaria tai muuttaa 20-luvun asumattoman tilan 2006 - luvun näköiseksi...vai ?
Ensinkin, Hatun nosto miehesi kunnianhimoiselle kunnostus suunnitelmalle, se kuulostaa ihanalle musiikille korvissani. Ahh..
Toki tiedän että vanhaa taloa ei voi uuteen verrata, Itsekkin olen rakennusalankin ammattilaisena tehnyt (8v arkkitehtitstossa) perusparannuksia rakennuksiin, ihan leipätyökseni, ennen kun teolliseen buisnekseen antauduin....
Enkä olisi varmaan tohtinut ruveta rakennnuttamaan/rakentamaan (yksin ja naisena) ellen olisi ollut rakennusalan ammattilainen.
siitä velasta, sanoit että sitä lisääkin saisitte, muttakun ei sitä aina ole viisasta ottaa...
...ja omat hankaluutensa se on siinäkin kun on vierasta rakennustyövoimaa "sähläämässä" asioita.
Usko mua, mä olen sen suon rämpinyt, enkä suosittele. Siitä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kirjan.
Rakentaminen on aina rankka juttu. Kirjoitit että lähdit hommaan hiukka vasten tahtoisesti, mutta kuitenkin. Se on tietty ikävää, jos toteutetaan vain toisen haaveita.
Toisaalta seitsemänkin vuotta on pieni pala ihmisen elämästä, silloin kun on saavuttamassa jotain suurta. Ja luulisi että olisit ylpeä miehestäsi, minä ainakin olisin.
Sitten jos ajattelee rakentamista arkipäivän kannalta, se on ihanteellinen olotila opettaa lapsille jotain uutta.
Meillä lapset ovat olleet ihan alku, puunkannosta, risusavotasta lähtien mukana, tehden sen mikä ovat milloinkin osanneet, villasivat, levyttivät,(aikuiset leikkasivat villat ja levyt tietty) maalasivat sisällä ja ulkona.
Olemme nauttineet YHDESSÄ tekemisestä.
Ja siitä on tullut kait perinne, joka jatkuu...
teemme tosin heidänkin juttujaan yhdessä, ja ne arvostetaan tosi tärkeiksi.
Mutta on kiva tehdä yhdessä hyödyllisiä asioita.
Ja on kiva opettaa lapsille, kaikki minkä itsekkin tietää...
Lapseni alkavat jo olla siinä iässä, että opettavat äidilleen, No, tietotekniikka puolta nyt ainakin.
Samoin toimimme myös mieheni kanssa, opetamme toisiamme päivittäin, koen sen todella mielenkiintoiseksi. On ihana oppia jotain uutta, ja se edistää yhdessä tekemisen parhaita puolia.
Koita kääntää asia parhain päin, etsiä siitä valoisat puolet, tarjoudu miehellesi avuksi, ja vaikket heti kelpaisikaan...tarjoudu uudelleen.. onhan projektinne kuitenkin yhteinen.
Rakennusalan tietoutta on myöskin paljon saatavana netistä, ja tarvikkeita myyvät liikkeen opastavat mielellään... jos miehesi ei sinua opeta. Paljon pikkuhommaa on varmasti vain tekemistä vailla.
Katsos tämä nyt vaan on totuus, että jos et voi vihollistasi voittaa...(eli erota miehestäsi)
niin liity siihen. Eli auta häntä. Pääsette nopeammin ja miellyttävämmin maaliin.
Ymmärrän että tämä ajatusmalli vaatii sinulta enemmän, (kun kahden viikon loma, jonka aikanakin olisi saanut vaikka mitä hyödyllistä tehdyksi...)
Ja ne muut ajat jotka olet vain vetäytynyt tieltä että mies olisi saanut rakennettua.
Se on pitkälti asenne kysymys, ja tietenkään siinä ei voi kukaan Sinua auttaa, ainoastaan Sinä itse.
Meillä osallistuu koko perhe, ja olen ylen onnellinen, ja kiitollinen heille tästä.
sun omakehu haisee tänne asti, hyh.
17 V U O T T A kaaoksen keskellä elämisen saa todellakin kokea ongelmaksi, sinulta lupaa kysymättä.
minä olen sitä ja tätä, minulla on sitä ja tätä pälä pälä pälä... hyh sua.
17 vuotta on TODELLA PITKÄ AIKA, minulle on
7 vuottakin pitkä aika. Toisille on vuosikin liikaa uutta taloa rakentaessa.
Tämä on asia jota todella ei ymmärrä kukaan joka ei itse ole kokenut, joten jätä narsistit oman onnensa nojaan :-). Nytkin on ukko ylhäällä paukuttamassa ja minä se laitoin lapsille iltapalaa ja nukkumaan ja nyt särkee päätä niin että taidan mennä sänkyyn, yksin.
Olisi kiva jos joskus ees kysyisi että olisiko mulla jotain tehtävää...
tv. alkuperäinen kirjoittaja
Sä et sitten ite voi tarjota itteäs sille avuksi, tarttis sitten vielä sieltä töitten seasta ukkos tulla sulta kyseleen että mitähän suostuisit autteleen???
Ei ihme että on sulla hommat hukassa.
Sun saamattomuutes haisee tänne asti....
Kun tarttuu hommiin, niin saa aikaiseksi.
Ei tarttis valittaa.
Toki Onnen avaimet on jokaisellla Omassa taskussaan.= mä en tule tekemään sun hommias, sää joudut tekemään ne aivan itse, tai olemaan ilman.
niin yksinkertaista se on. Ja OIKEUDENMUKAISTA.
kyllä lapsiperheessä (pienet lapset) on ihan riittämiin tekemistä naiselle muutenkin. Varsinkin kun puuttuu 80m2 tilaa ja kämppää pitää koko ajan järjestää. En kai voi luonteelleni mitään jos haluan SIISTIN kodin ??
Teen myös ruoan aina alusta asti, jotta lapseni saavat kunnon ruokaa, käyn töissä, opiskelen ja vien lapsia harrastuksiin olen viikonloppusin yksin koska mieheni käy eri kaupungissa töissä.
Onhan ruoan laittaminenkin "auttamista". Remontti on sen luonteista että en naisena siellä osaa mitään tehdä. Ja kuten sanoin, tätä on kestänyt jo 7 vuotta.
Minkäslaisia neuvoja antaisit siihen että mieheni ei puhu kanssani koko aiheesta :-) !
että sinä se asuit uudessa talossa , jossa tilat ovat suht valmiina heti...ehkä listoja y´ms. pikkujuttuja puuttuu ja risujahan on kauniilla säällä kiva kannella ulkona.
luehan uudelleen, juu uuden rakennutin, puolet rakensin ITSE, lapsien kanssa.
Koko ajan olen ehdottanut myös naisille rakennushommaa, tosin se on ohitettu tosi hiljaa, ilman kommentteja, nyrpistellen.
On se vaan tosi, että jos ei mitään tee ei mitään saa.
ensiksikin.
Halusit tai et/ olisitpa tosi viisas. kun: teet Selkeän päätöksen siitä haluatko pitää perheesi kasassa vai et? Joko pidät tai sitten et=?
kuinka on,???
Sen jälkeen vaan toimit päätöksesi hyväksi.
ei sinulla muita mahdollisuuksia ole.
jos päätät lähteä, niin laukkuja pakkaamaan siitä!!!
Ja jos perhe-elämä maistuu sittenkin paremmalta, niin auta hyvä ihminen sitä miestäsi.
Huomaan että Sinulla on todellakin korkea kynnys käsiäsi remonttiin laittaa...joten Kysy siltä mieheltäsi, mitä hän suostuisi Sinulle opettamaan, jotain pientä tekemistä.
Älä odota että hän heti riemuiten suostuu, kun yllättyy niin todenteolla... anna vähän miettimis aikaa..
Usko minua että siinä yhdessä tehdessä se puhumis-yhteyskin löytyy.
Mutta tää ei onnistu jos et todella ole päätöstäsi tehnyt. ja siinä tapauksessa, siis good bye.
....että laiskoilla on ongelmia enemmän...ihan valitettavaksi asti?
Onko rakentaminen miehesi tapa elää? Lopputulos ei ole pääasia vaan että hän saa tehdä, vetäytyä rakentamisen varjolla muusta vastuusta perheessä. Rakentaminen on hänen tapansa päteä, olla ahkera? Luulee toimivansa perheen hyväksi, mutta tosiasiassa rakentaa pienen pojan haavetta, omaa taloa, lopun ikänsä? Jos miehesi ajattelisi perhettä, hän tekisi yhden asian valmiiksi ennen kuin aloittaa seuraavaa.
Voisiko repiminen kuvata miehesi psyykettä? Siellä on selvittämätöntä, salaista, epärehellisyyttä?
Tämä on vain yksi eletty tulkinta vastaavasta tilanteesta.
Hei!
Kiitos viestistäsi! Mukava, että joku näkee asian tältäkin kannalta. Arvasin, että aihe tuo myös kritiikkiä mukanaan johtuen paljolti eri tilanteista ja ihmisten erilaisuudesta.
Luulen, että pohdinnassasi on perää. Mieheni on luonteeltaan puuhastelija ja koko perhe (hänen perheensä) rakentanut hirsi hirreltä, elämänsä.
Toisille se kai on hienoa jos ei elämältä tahdo muuta. Tuntuu että tämä on ainoa vaihtoehto.
Olen yrittänyt lukuisia kertoja keskustella ja aina päätyy riitaan. Sanoin jopa viimeksi että jos muuttaisin vähäksi aikaa lasten kanssa muualle niin hän voisi tehdä tämän loppuun. Sekään ei käynyt vaan uhkasi erolla...
Olisin aikoinaan ollut valmis rivi -, tai kerrostaloon mutta hänelle se ei käynyt.
Hyväähän tässä kai on alunperin tarkoitettu ja toisin kuin edellinen kirjoittaja luulee arvostan kyllä miestäni. Ja itken krokotiilin kyyneleitä jos tästä lähden keskeneräisenä. Jokuhan se saa tästä hienon talon. Totuus vain on että olen YKSIN, ja minulle 7 vuotta sitä on pitkä aika.Mies myös alkaa tätämyötä pitää monia asioita itsestäänselvyytenä (kuten varmasti muistat). Vasta nyt olen tajunnut, että toisen ajatusmaailma on erilainen ja se kai tässä vaikeinta on. Keskustelu olisi monesti ollut kohdallaan, mutta minkäs teet kun toisella ei sitä taitoa ole. Kyllä tämä arki pienten lasten kanssa vie niin paljon aikaa (ruoat, siivoukset,pyykit) ja jos jotain omaa pientä vielä tekee kuten käy lenkillä, ei jaksa enää tehdä remonttia (olisikin vain pikkuremonttia)
Tätä on vaikea monen ymmärtää, mutta välillä tuntuu että pitäisi olla skitsofreenikko jotta jaksaisi. Vuosi toisensa jälkeen psyykkaa itsensä että tämä on viimeinen vuosi...
Tuntee ihan syntiseksi itsensä kun kaipaa keskustelua, läheisyyttä, perheen yhteisiä hetkiä (muutakin kuin risujen kantamista).
Mitä muuten tarkoitit repimisellä ?
t. alkuperäinen kirjoittaja
Ei voi kuin ihmetellä, kuinka jotkut jaksavat sitkistellä älyttömissä olosuhteissa. 7v. on minusta aivan mielipuolinen aika elää remontin keskellä. Ensinnäkin lapset kaipaavat tasaista ja rauhallista elämää, eivätkä jatkuvaa kaaosta.
Lisäksi eläminen, ilman että edes perustilat ovat kunnossa , on sietämätöntä. Itse teen remonttia aina pienissä osissa,esim. viikko kesälomalla,jolloin vaimo ja lapsi on mökillä, ja painan sen väkisin valmiiksi ja sitten pidetään lomaa yhdessä. Ei se lapsuus kestä ikuisuutta. Lisäksi nuo "vanhat hirsitalot" eivät tule koskaan valmiiksi. Jos seitsemässä vuodessa ei tule valmista, talo hajoaa jo toisesta päästä. Tässä minun ajatuksiani, päätöksen voit tehdä vain itse.
Olipa mukava kuulla miehen kommentti asiasta!
Sinulla tuntuu olevan organisointikykyä...
Vaimosi saa olla iloinen että hoidat remonttia noin viisaasti. Välillä ajattelen että olenko hullu kun pidän seitsemää vuotta pitkänä aikana. Jokuhan tuossa tokaisi että ei se ole aika eikä mikään. Sitten miettii että mitä järkeä tässä on kun olisi tilaa mutta sitä ei voi käyttää.
Olen vielä sellainen tyyppi että haluan tehdä muitakin asioita elämässä...en mikään pelkästään kotona nyhvertäjä.
Minulla on jo tuo "muuta pois" niin takaraivossa että enpä tiedä koska se päivä tulee.
Harmittaa vaan kun täällä on tehty paljon...
Rakentaminen on aikaa, mikä monesti koettelee parisuhdetta rajusti. Mutta mielestäni siinä on kuitenkin kaksi mahdollista suuntaa: Joko suhde lujittuu tai sitten se väljähtyy/loppuu.
Me olemme rakentaneet 'vanhaa' hirsitaloa (siis muualta siirretty vanha hirsikehikko) jo neljä vuotta. Välillä homma on väsyttänyt, kun pieniä lapsiakin on monta, mutta suhdettamme se ei ole tärvellyt. Olen kanssa tehnyt kutakuinkin kaiken itse, joten työtä on piisannut, mutta olen välillä pitänyt myös reiluja taukoja, jolloin on mahdollista omistautua perheelle. On tehty yhdessä sitten kesälomamatkoja ja pidetty ihan vaan koti-iltoja, jolloin olen ihan vaan perhettä varten.
Minä olen tehnyt taloa siten, että ensin tehtiin alakerta keittiöineen, jolloin päästiin asumaan, sitten saunatilat ja lopuksi makuuhuoneet. On tuntunut juhlavalta aina kun saa uuden tilan käyttöön, ja sitä on 'juhlittu' joka kerta koko perheen voimin mehun ja keksien voimalla ;)
Alkuperäistä kirjoittajaa paremmin tuntematta epäilen, että teillä on suhteessa jotain muutakin kitkaa kuin pelkkä rakentaminen. Yritä sopia niin, että rakentaja pitäisi muutaman viikon tauon hommassa ja pysähtyisitte miettimään, mikä teille on elämässä tärkeää. Luulen, että miehellesi on tullut pakkomielteeksi talon teko. Jos hän miettisi asiaa rauhassa, hän ehkä havahtuisi siihen, että ei ole mitään mieltä tehdä projektia hinnalla millä hyvänsä, jos se voi johtaa perheen menettämiseen. Hän voi olla kuitenkin niin lukkiutunut ajatukseen talon tekemisestä, että ei pääse siitä irti vaikka haluaisikin. Jonkun pitäisi 'avata' vähän uusia näkökulmia asiaan.
Miehellä on yleensä tosiaan rakentamiseenkin hieman erilainen suhtautuminen kuin naisella. Naista rasittaa huomattavasti enemmän keskeneräisyys ja paikkojen sekaisuus. Oma eukkoni ei varmaan ole vaativimmasta päästä, mutta olen yrittänyt silti hoitaa rakennushommaa niin, että tiettyjä valmiita osia talosta olisi 'rauhoittamassa mieltä'. Ja näistä valmiista osista on nautiskeltu rakentamisen tauoilla sitten täysimääräisesti. Se luo uskoa homman etenemiseen. Tätä naisen näkökulmaa voisit ehkä yrittää edelleen miehellesi selvittää, mutta ei riitelemällä.
Hei!
Olen se alkuperäinen kirjoittaja. Viestisi oli asiallinen. Teillä varmaankin on oikea lähtökohta remonttiinne ja sinä miehenä myös pystyt keskustelemaan asioista vaimosi kanssa.
Meillä on ongelmana se ettei mieheni puhu mitään. Aina kun olen yrittänyt puhua ja tuoda esiin näitä "naisen näkökulmia" syntyy riita.
Taloa ostaessamme olin tätä vastaan, koska näin tämän jos silloin raskaana. Hän suuttui minulle silloin sanoen että sinä se et edes tiedä mitä haluat. Itseäni kai tässä pitäisi syyttää, silloin jo olisi pitänyt tajuta ettei hän koskaan tule minua kuuntelemaan.
Hän sanoo minulle aina että muuta pois jos ei kiinnosta. Pakkomielle on varmasti olemassa.
Sovimme alussa myös tietyistä asioista yhdessä, toki sen ymmärrän ettei kaikki aina mene niinkuin on sovittu...hän kuittaa kaikki aina sanomalla että lupasin liikoja, jos olisi edes kerran istunut alas ja kertonut rehellisesti missä mennään, tai kysynyt että jaksanko vielä...
Ehkä olen luullut että tehdään vaikka ei tehdäkään. Puhuminen on kyllä tärkeää.
Olen kyllä monesti yrittänyt jutella, enää en edes uskalla. Riidat vain pahenevat. Riita tulee siis siitä jos yritän keskustella. Hän ei koskaan tee aloitetta.
Meilläkin remontti on ollut aika raskas. Muutimme tähän 7 vuotta sitten jolloin talo näytti aivan autiolta, maalaamaton, piha täynnä
lautoja, ei eteistä, terassia, parveketta eikä kellaria. Kaupustelijat kiersivät kaukaa luulleen ettei täällä asu kukaan.
Alku ei ollut näin vaikeaa henkisesti vaikka tiloja oli vähemmän-
Itse ehkä olenkin odottanut selkeämpää organisointia. Kyllä mekin olemme lomailleet,
ja olen kyllä yrittänyt ymmärtää. Mutta nyt pelkkä yläkerta on ollut kesken jo 3 vuotta...
Toivotan teille onnea ja olen iloinen että jotkut selviävät tällaisesta kunnialla.
...minä kai en
Hmmm, puhuuko miehesi muuten paitsi ei remonttiasioista? Jos ei, ei parisuhteella ole kovin hyviä edellytyksiä onnistua. Onneksi puhumaankin voi kuitenkin oppia, mutta omaa tahtoahan siihen opetteluun pitää olla. Jonkinsortin ammattiapu voisi olla tässä paikallaan.
Tuo, että et itse ollut innostunut projektista alussakaan, on ollut huono lähtökohta. Silloin on varmasti paljon vaikeampaa sietää jatkuvaa keskeneräisyyttäkin. Näin isoihin hankkeisiin pitäisi olla ehdottomasti molempien hyväksyntä. No, tämä on tässä tapauksessa tietysti jälkiviisautta.
Työtähän tuollaisessa kohteessa on hirveästi, ja itse kaiken tekevälle voi välillä iskeä epätoivo. Jos näkee, että puoliso vielä kärsii keskeneräisyydestä, voi ahdistus kasvaa sietämättömäksi ja se lamaannuttaa myös remontin tekemistä. Tiedän tämän kokemuksesta. Kun on ajatus, että haluaisi tarjota perheelleen valmiit itse tekemänsä tilat, mutta toisaalta tajuaa, että tässä menee vielä monta vuotta. Siinä menee herkästi suunnitelmallisuus kaikesta tekemisestä ja sitten ei saa juuri mitään aikaan, vaikka yrittääkin.
Mulla on tuohon ollut lääkkeenä se, että on pysähtynyt miettimään asiaa, ja lopulta tajunnut, että kun ei lakkaa tekemästä niin tuleehan se valmiiksi. Eli pitää vain jatkuvasti nakertaa jotain nurkkaa, niin vähitellen homma valmistuu, näytti tilanne sillä hetkellä miten epätoivoiselta tahansa.
Meilläkin oli alku myös melko vaatimaton: Asuttiin pienessä hiiriä kuhisevassa pihamökissä pienten lasten kanssa. Vettä ei tullut kuin katon läpi tai kaivosta kantamalla, eikä viemäreitä ollut. Mutta kun lähtökohta on vaatimaton, osaa arvostaa esim juoksevaa vettä tai lämmintä lattiaa ihan erilailla.
Tuo kaupustelijajuttu on tuttu meillekin :) Jehovantodistajat sentään änkesivät käymään...
Tällaisia hankkeita ei kannata vertailla pakettitalojen kasaamiseen. Siitä ei tule kuin paha mieli. Siinä ajassa kun tällaisen saa valmiiksi, on pakettitalossa tehty jo ensimmäinen peruskorjauskierroskin.
En silti usko että ongelmasi ovat ylitsepääsemättömiä. Tuo ympäröivä keskeneräisyys menettää merkityksensä jos saatte parisuhteenne kuntoon. Yritä unohtaa koko taloasia ja keskity kaikin voimin parisuhteeseen. Olettehan te kuitenkin vapaaehtoisesti yhteen menneet? Kait puolisossa on jotain johon olet aikoinaan ihastunut? Luulen, että kun saatte sen puolen kuntoon, se taloremonttikin lähtee uuteen vauhtiin kuin itsestään!
Onnea yritykseen!
Hei!
Sinulla on kiva tapa kirjoittaa ja puhut ihan asiaa. Nyt vasta lapsien hieman kasvettua olen havahtunut siihen että mieheni ei puhu/osaa puhua vaikeista asioista. Hän ei koskaan tee aloitetta keskustelusta kanssani esim. kun lapset ovat nukkumassa. Eikä siis ymmärrä että minua häiritsee juuri se kun asioista ei puhuta.
Hän on myös todella mustavalkoinen luonne.
Ehdotin taannoin, että jos muutaisin vähäksi aikaa lasten kanssa eri osoitteeseen, ei mitään eroa, mutta vähän etäisyyttä (eihän tämäkään helppoa olisi ollut). Tämä ei tullut kuuloonkaan vaan hän sanoi että sitten saat lähteä lopullisesti.
Kaipaan kontaktia, keskustelua monessa muussakin tilanteessa enemmän. Luulen, että tietyillä ihmisillä riidat syntyvät juuri siitä kun ei osata keskustella, ja sitten aletaan haukkumaan ja syyttämään toista. Ikävää on myös kun jutut menvät asiattomuuksiin. Minäkin, jos olisin kaikki ottanut itseeni niin en oikeastaan olisi mikään, edes en ruokaa osaisi laittaa (missä olen oikeasti hyvä ja pidän siitä)
Tottahan häntä arvostan monissa asioissa ja hän on hyvä isä lapsille. En kai olisi mennyt naimisiin ja elänyt näitä 12 vuotta kenen tahansa kanssa.
Olemme myös erilaisia...jotkut sanovat että erilaisuus täydentää liittoa. Itse en ole tästä niinkään varma. Näin, koin nuoruuteni. Asuin ja työskentelin eri kaupungissa ja myös ulkomailla, seurustelin kahden ulkomaalaisen miehen kanssa. Olin aika loppu tätä menemistä kun tapasimme, rakastuimme, ja
halusin asettua, perheen, lapsia ym.
Olen luonteeltani tempperamenttinen, pidän kotona olemisesta mutta haluan tehdä muitakin asioita. En kuvittele, että
ruoho on vihreämpää aidan tuolla puolen, koska tiedän että jokaisen ihmisen kanssa on omat ongelmansa. Arvostan suomalaisissa miehissä monia asioita.
On minulla syyllisyyskin omasta luonteestani kaiken tämän keskellä.
On vaan tullut tunne, että olen yksin, varmasti johtuu juuri siitä että asioista ei puhuta. Samat ongelmat /puhumattomuus toistuu.Siitä seuraa se ettei ole myöskään fyysistä kontaktia toiseen. Olen varannut ajan jo parisuhdeterapiaan ja toivon että siitä on jotain apua.
Kiva tietää että jollakin on samanlainen tilanne asumisen suhteen. Luulen, että teillä se on ollut vieläkin vaikeampi projektia ajatellen.
Juu, eipä näitä voi uusiin taloihin verrata. Se vaan lisää tuskaa kun eteen ja taakse nousee vuodessa uusia taloja ja sitten naiset valittavat ulkona että kyllä on rankkaa kun mies rakentaa vuoden...
Teillä varmasti asioista keskustellaan, et kai muuten kirjoittelisi tännekään :-)
Nostan hattua teille, etenkin vaimollesi !
t. jutun aloittaja