Nyt sen taas huomasin. Miksi anopilla käydessäni jälkeenpäin on usein ahdistava olo ja tunnen itseni entistäkin huonommaksi?
Ensin saatamme jutella mukavasti niitä näitä, mutta sitten huomaan taas sen peittelemättömän ivallisen katseen, jos tulee kyse vanhemmistani tai jostakin tietystä asiasta minussa. Tuo muutamakin ivallinen hymy tai sana hämää valtavasti ja saa jotenkin puolustuskannalle, vaikkei pitäisi olla edes mitään puolustettavaa.
Hän saattaa takanapäin puhua tosi rumasti toisista ihmisistä. Edessäpäin taas vihjailee suoraan ilkeästi.
Olen huono sanomaan/antamaan tilanteessa takaisin samalla mitalla. Vasta usein myöhemmin sitä keksii, miten olisi tuossakin tilanteessa pitänyt sanoa.
Anoppi on alusta asti pitänyt vanhempiani ilmeisesti uhkana, kun he tienaavat paremmin (ovat koulutetumpia kuin hän ja miehensä (ei koulutusta). Tuota en ymmärrä, onko hän todella kateellinen vai mitä?! Hänellä on vanhanaikainen kieroutunut asenne "ne herrat ja duunarit."
Vanhempani ovat mukavia, nuorekkaita, puheliaita reiluja ihmisiä, joten ei siinäkään pitäisi olla mitään. Eivät hekään katso toisia ihmisiä nenänvarttaan alaspäin. Miksi anoppi sitten niin tekee?! Edessäpäin kyllä näyttelee heille mukavaa, mutta takanapäin jokin tuntuu kalvavan.
Jos taas minä teen hänen mielestään ihan tavallista duunarin työtä, (hyvä koulutus on) sekin on väärin ja hän suhtautuu siihen ivallisesti! ...Mikään ei riitä?!
Alemmuuskompleksiaan hän yrittää pönkittää kehumalla omien sukulaistensa (minulle täysin vieraita) lapsia, miten hyvin he ovat elämässä pärjänneet koulutuksen, ammatinvalinnan ja työpaikkojensa suhteen. (Hänenhän piti arvostella hyvinkoulutettuja) ...mikä logiikka?
Poikansa on myös tavallinen tallaaja, eikä ole paljon koulunpenkkiä aikanaan kuluttanut. Hänellä anoppi ei kykene kehumaan. Itse taas (ja vanhempani) arvostan kovasti sitä mitä mieheni tekee työkseen.
No, en oikein tiedä miten aina jaksan jatkuvasti tuota anopin ivallista asennetta ja outoa juoruilunhaluaan muille sukulaisilleen... Ihan kuin hänellä ei olisi ollenkaan omaa elämää.
Taidan nyt taas harventaa entisestään näitä vierailuja.
Ensin saatamme jutella mukavasti niitä näitä, mutta sitten huomaan taas sen peittelemättömän ivallisen katseen, jos tulee kyse vanhemmistani tai jostakin tietystä asiasta minussa. Tuo muutamakin ivallinen hymy tai sana hämää valtavasti ja saa jotenkin puolustuskannalle, vaikkei pitäisi olla edes mitään puolustettavaa.
Hän saattaa takanapäin puhua tosi rumasti toisista ihmisistä. Edessäpäin taas vihjailee suoraan ilkeästi.
Olen huono sanomaan/antamaan tilanteessa takaisin samalla mitalla. Vasta usein myöhemmin sitä keksii, miten olisi tuossakin tilanteessa pitänyt sanoa.
Anoppi on alusta asti pitänyt vanhempiani ilmeisesti uhkana, kun he tienaavat paremmin (ovat koulutetumpia kuin hän ja miehensä (ei koulutusta). Tuota en ymmärrä, onko hän todella kateellinen vai mitä?! Hänellä on vanhanaikainen kieroutunut asenne "ne herrat ja duunarit."
Vanhempani ovat mukavia, nuorekkaita, puheliaita reiluja ihmisiä, joten ei siinäkään pitäisi olla mitään. Eivät hekään katso toisia ihmisiä nenänvarttaan alaspäin. Miksi anoppi sitten niin tekee?! Edessäpäin kyllä näyttelee heille mukavaa, mutta takanapäin jokin tuntuu kalvavan.
Jos taas minä teen hänen mielestään ihan tavallista duunarin työtä, (hyvä koulutus on) sekin on väärin ja hän suhtautuu siihen ivallisesti! ...Mikään ei riitä?!
Alemmuuskompleksiaan hän yrittää pönkittää kehumalla omien sukulaistensa (minulle täysin vieraita) lapsia, miten hyvin he ovat elämässä pärjänneet koulutuksen, ammatinvalinnan ja työpaikkojensa suhteen. (Hänenhän piti arvostella hyvinkoulutettuja) ...mikä logiikka?
Poikansa on myös tavallinen tallaaja, eikä ole paljon koulunpenkkiä aikanaan kuluttanut. Hänellä anoppi ei kykene kehumaan. Itse taas (ja vanhempani) arvostan kovasti sitä mitä mieheni tekee työkseen.
No, en oikein tiedä miten aina jaksan jatkuvasti tuota anopin ivallista asennetta ja outoa juoruilunhaluaan muille sukulaisilleen... Ihan kuin hänellä ei olisi ollenkaan omaa elämää.
Taidan nyt taas harventaa entisestään näitä vierailuja.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Epävakaa itsetunto anopin oudon käytöksen takana puhuu.
Se ilmenee ihmisellä alemmuuden -ja ylemmyydentuntojen heilahteluna. Sitä voisi verrata vuoristoradalla ajamiseen.
Kohdalleen se ei mene koskaan. Anoppisi ei kykene olemaa tasavertainen. Hän on joko yläpuolella tai sitten mielistelee alempiarvoisena. Samalla kaavalla hän mittaa koko ihmispopulaa. Se on traagista etenkin hänelle.
Sinä herkkänä ihmisenä imet anopin ahdistuksen itseesi. Sinun kokemasi huonommuus on todellisuudessa anopin kätkettyä huonommuutta.
Näin merkillistä on elämä!
Oikeastaan on hyvä, että et ole antanut hänelle sanasta samalla mitalla takaisin. Älä lähdekään siihen peliin! Päinvastoin, yritä välttää kaikenlaista kilpailua ja näyttämistä.
Ota oikein TIETOINEN asenne, ettet välitä hänen ivailustaan. Sinun ei tarvitse puolustaa mitään, ei selittää, ei yrittään olla sen ihmeellisempi kuin olet.
Yritä suhtautua anoppiin kuin ihmiseen, jolla on paha vamma. Hänellä nimittäin sellainen on sielussaan. Siitä tulevat nämä jatkuvat arvostelut, arvottamiset, ivailut, hierarkiat, ristiriitaisuudet.
Paras mitä voit tehdä, on että arvostat itseäsi ja pidät omat mielipiteesi sekä persoonasi rajat selkeinä. Anoppisi varmaan pyrkii niitä häivyttämään ja haluaa sinun tuntevan epävarmuutta.
Olemalla reilusti oma itsesi tulet auttaneeksi anoppiasikin.
Ja vierailujen harventaminen on ihan hyvä keino saada suhteeseen enemmän neutraalia väriä.
Meillä on ihan sama tilanne.
Mieheni on juuri tällä hetkellä ensimmäistä kertaa kotonaan perhejuhlissa ilman minua.
Mikä helpotuksen tunne!
Anoppini on täsmälleen samanlainen kuin sinun.
Vaikka aina etukäteen ajattelen, että tällä kertaa sanon niin ja toimin näin, niin jotenkin aina yllätyn anoppini sanomisista ja tekemisistä niin, etten osaa sanoa itse mitään. Lisäksi hän osaa esiintyä niin, ettei kukaan usko todeksi mitä kaikkea hän on minulle sanonut.
Kuulisin mielelläni lisää esimerkkejä anoppisi käytöksestä.
Luulin anoppini olevan täysin omaa luokkaansa, mutta näin ei valittettavasti taidakaan olla.
Kiitos tekstistäsi. Se meni kyllä todella nappiin ja antoi ajattelemisen aihetta. Ainoastaan tuo on vaikea ajatus sulattaa, ettei saisi antaa samalla mitalla takaisin? Siinähän murenee omakin (ei niin hyvä) itsetunto, jos aina nielee kaiken. Sitä ei edes aina hoksaisi tai ehdi vastata napakasti takaisin, kun jo aihe vaihtuu. Myöhemmin se sitten voi masentaa.
Kerran olin kai tarpeeksi ärtynyt ja sopivan aggressiivisella tuulella. Jotakin hän taas huomautti, yrittäen saada minut epävarmaksi. Silloin paukautin takaisin samalla mitalla ja siitä tuli pitkäksi aikaa hyvä olo. Putosi anoppi edes kerran maanpinnalle ja hänen ilmeensä ja pettymyksensä oli näkemisen arvoinen.
Mutta paras neuvo on kai silti tuo: Olla tietoisesti välittämättä. Jospa se ärsyttäisi eniten.
Ikävää, jos sinulla samanlainen tilanne. Luulen että kerroin anopista jo ihan riittävästi esimerkkejä aloituksessani... ja ainakaan nyt en halua enää setviä asiaa.. Kerrottakoon nyt että välillä hän osaa olla ihan mukavakin, kunnes taas tilanne (tai hänen mielialansa) muuttuu...
Jaksamisia...!
Uskon, että ärsyttämään pyrkivää anoppia kiukuttaa enemmän se, että et piittaa hänen ivailuistaan.
Lyhyellä tähtäimellä tietysti tunteittesi purkaminen anoppiin helpottaa.
Toisaalta sen yhteydessä tulet anopille paljastaneeksi ne puolet itsestäsi, millä hän pystyy haavoittamaan seuraavalla kerralla entistä paremmin.
Omalta puoleltasi asiallinen käytös silti vetää aina pitemmän korren. Anoppi ei pääse niin hyvin kertomaan, kuinka "pahasti" olet käyttäytynyt tai sanonut. Jos hän valehtelee sinusta, se rasittaa häntä itseään ja syö hänen elämänvoimaansa.
Kun sukulaiset joutuvat kerta toisensa jälkeen todistamaan sinun fiksun ja itsehillintään pystyvän käyttäytymisesi, on heidän ajan myötä myönnettävä, että olet henkisesti paljon korkeammalla tasolla kuin anoppi.
Siis mikään ei ole "häijympää" kuin se, että puhut anopin sukulaisille anopistasi pelkkää hyvää! Oikein kiittelet ja käännät metkasti kaikki parhain päin.
Sehän katkaisee anopin terän tykkänään!
Itse aikoinaan tein omalle ilkmiysanopilleni näin.
Kehuskelin muorin maasta taivaaseen hänen sukulaisilleen. Kun muori tapansa mukaan haukkui minua heille, niin sukulaisten myötätunto kääntyi anopin kauhuksi minuun päin.
Neuvosi toimii varmasti...
Niinhän se on että "siunaamalla" tietyt ihmiset, kumoaa heidän aiheuttamansa pahan. Vaatii tietysti voimaa ja rohkeutta, ennenkaikkea lujan päätöksen.
Täytyypä koettaa pystyisikö vaihtaa suuntaa tuohon ja katsotaan, miten sitten pidemmällä tähtäimellä käy...
Ajattele niin, että anoppi elää vielä tietyn ajan. Ajattele sitten niin, että sinun täytyy anopin elinaikana käydä vielä x kertaa anopin luona, ja jokainen kerta on siis yksi käynti vähemmän.
Harvenna vierailuja ensin niin, ettei x-luku ole ihan mahdoton.
Mitäs miehesi muuten sanoo anopin asenteeseen?
Olethan tietoinen siitä, että mikään ei sido sinua anoppiin, joten voit hyvin harventaa vierailuja tai jättää kokonaan menemättä.
Toinen tapa ajatella anopin vierailuista on se, että kun sinä istut anoppisi vieressä, teet samalla palveluksen jollekin toiselle. Eipä ole kiusaamassa muita sinä aikana kun sinä häntä vartioit.
Ei tuollaiseen ilkeään ihmiseen ole mitään oikeita tai vääriä suhtautumistapoja. On vain sietokykyä.
Tottakai sinä pahoitat mielesi, kun toinen on tahallaan ilkeä. Jokainen terve ihminen pahoittaisi. Voisiko siinä olla miehellesi hyvä syy estää sinua vierailemasta anoppisi luona? Meinaan, että ratkaisevaa koko asiassa on se, onko miehellesi tärkeämpää pitää äitinsä olo onnellisena vai sinun? Sitä sietää kysyä!
Mies on kai siinä mielessä perinteinen ja niin peruspositiivinen, ettei hän aina huomaa näitä tilanteita. Uskoo joskus myös minun "luulevan vaan turhia" mikä tietysti harmittaa. Hän ei ehkä halua huomata, kun yleensä uskoo vaan hyvää ihmisistä. Vähättelee asiaa tietysti siinä mielessä.
Siinä on kyllä ollut hänkin täysin samaa mieltä, ettei äitiinsä voi luottaa ja ettei hänelle kannata kertoa aina kaikkea. (Tuon olen jo oppinut kantapään kautta)! Ikävä katsoa, kun ei poikakaan voi omalle äidilleen kertoa asioita luottamuksella. On myöntänyt myös äitinsä olevan vanhanaikainen ja alemmuudentuntoinen.
Muutamaan otteeseen on mies sanonut omasta tahdostaan puhelimessa suoraan valittuja sanoja, ja anoppi on ollut sitten kauan niin loukkaantunut ...minulle!
Mutta... Onhan anoppi kuitenkin hänen oma äitinsä ja ymmärrän, että kiintymystä on (ja pitääkin olla) puolin ja toisin.
Ei muutakuin minulta sietokykyä ja ylempää ymmärrystä.
Niin ja vielä... tottakai mies pitää ja on pitänyt puoliani, jos hän huomaa tarpeeksi rumaa käyttäytymistä äitinsä puolelta.
niin paljon kuin te miniät "joudutte sulattelemaan" anopiltanne noita katseita ja ilkeitä (?) lauseita niin sanottakoon että uskokaa pois niin anoppina ollessanne joudutte kärsimään samanlaista tuskaa paljon enemmän miniöiden tahoilta..., eli summa summarum: ei se siitä helpotu vaan vaikeutuu, mitä enemmän elämää oppii...
No itse ajattelin olla toisenlainen. Reilu ja luottamuksen arvoinen anoppi, jos ehkä joskus anoppi olen.
Omassa perheessäni olen oppinut luottamaan, koska lähimpien asioita on aina arvostettu ja on uskaltanut puhua melkein mitä vaan, ilman että tarvitsee pelätä jonkun juoruavan tai pettävän luottamuksen. Myös yhteisistä sopimuksista on pidetty aina kiinni. Olen oppinut vasta nyt huomaamaan, miten tärkeää se on. Tuleville lapsilleni opetan saman.
Mutta nyt kuitenkin eletään tätä päivää, eikä ajatella ihan vielä vuosikymmenien taa :)
ajattelin, olla reilu ja inhimillinen anoppi, joka ei puuttuisi lastensa elämään. Eipä tullut mieleenkään, ettei se toimisi. Osat vain vaihtuivat, se olikin miniä, joka loi niitä pahoja katseita ja vääristeli asioita.
Todellakin, se oli kuin isku päin kasvoja ja toipumiseen meni kieltämättä paljon aikaa. Ikävä tunne, kun inhotaan vain siitä syystä että on olemassa.
että se mitä itse päättää olla niin kas kummaa, se ei enää toimikaan sen mukaan vaan ihan uusissa uomissa...,
ken ymmärtää tämän - hän ymmärtää !