Kun on selkeä syy miksi, kun on yrittänyt kaikkensa ja vuosia enemmän, ei ole vaikea tehdä lopullista ratkaisua.
En vihaa miestäni, olen surullinen, mutta nyt kun ymmärrän ettei mahdollisuutta mihinkään ole. Eroan.
Tuntuu oudolta ettei eroon liity ulkopuolisia, ei rakastumisia, ei suhteita, emme edes riidelleet koskaan kunnolla.
Tuo ei johtunut siitä ettei aiheita olisi ollut, vaan siitä etteivät riidat vieneet mihinkään, kerta toisensa jälkeen tuijotin silmiin, jotka eivät ymmärtäneet sanojani.
Luulin että joskus ymmärtäisimme toisiamme, mutta emme ymmärrä. Olemme kuin savolainen ja kiinalainen, puhumme eri kieltä, mutta edes elekielemme ei kohtaa.
Mieheni on narsisti.
Surullinen totuus, joka ei loppujen lopuksi jättänyt mitään vaihtoehtoja jäljelle.
Elämäni/lasteni elämä ei tässä koskaan tule paremmaksi, se tulee huonommaksi. Ei vähitellen vaan viikko viikolta.
Vuoden vaihteessa lakkasin juomasta (olen raitistunut holisti) Kun lakkasin juomasta, elämä ei parantunutkaan kuten toivoin. Viikko viikolta elämä valuu kummallisemmaksi.
Kun mieheni kävi käsiksi esikoiseeni, tuijotin näkyä ja hoin mielessäni, miten minä saatoin antaa tilanteen kehittyä näin pitkälle? Miten minä annoin vahingoittaa lastani?
MINÄ
Mieheni ei ymmärrä, hän näkee vain oman totuutensa. En voi edes vihata miestä, ei hän ymmärrä.
Joskus totuus on tarua ihmeellisempi. Minä en ollutkaan "hullu" joksi mies minua nimitteli kun oloni synkkeni. Minä elin keskellä hulluutta.
Ihan kuten aina, kestin vuosia kauemmin kuin olisi pitänyt. Olisin kestänyt ehkä edelleen, mutta kun lapseeni kajottiin, nousi leijona minusta esiin, tonki esille syyn
syyn siihen että koin jonkin olevan hullusti
syyn siihen että "pelkäsin" eroa
syyn siihen ettei mieheni ymmärrä
syyn siihen että annan itseni luopua toivosta.
Täten julistan elinkautiseni armahdetuksi, minä en ollut syyllinen, olin uhri.
Huomenna on päivä 1. kirjoitan nimeni sen kaavakkeen alle joka irrottaa minut tästä.
Kiitos tuesta, kiitos kritiikistä, mielipiteenne saatte tähänkin esittää, mutta enää en usko kuin itseäni. (Olenko narsisti?) En :) Narsisti ei koskaan edes epäile olevansa sairas, koska narsistin maailma perustuu VAIN hänen omaan maailmankuvaansa.
En vihaa miestäni, olen surullinen, mutta nyt kun ymmärrän ettei mahdollisuutta mihinkään ole. Eroan.
Tuntuu oudolta ettei eroon liity ulkopuolisia, ei rakastumisia, ei suhteita, emme edes riidelleet koskaan kunnolla.
Tuo ei johtunut siitä ettei aiheita olisi ollut, vaan siitä etteivät riidat vieneet mihinkään, kerta toisensa jälkeen tuijotin silmiin, jotka eivät ymmärtäneet sanojani.
Luulin että joskus ymmärtäisimme toisiamme, mutta emme ymmärrä. Olemme kuin savolainen ja kiinalainen, puhumme eri kieltä, mutta edes elekielemme ei kohtaa.
Mieheni on narsisti.
Surullinen totuus, joka ei loppujen lopuksi jättänyt mitään vaihtoehtoja jäljelle.
Elämäni/lasteni elämä ei tässä koskaan tule paremmaksi, se tulee huonommaksi. Ei vähitellen vaan viikko viikolta.
Vuoden vaihteessa lakkasin juomasta (olen raitistunut holisti) Kun lakkasin juomasta, elämä ei parantunutkaan kuten toivoin. Viikko viikolta elämä valuu kummallisemmaksi.
Kun mieheni kävi käsiksi esikoiseeni, tuijotin näkyä ja hoin mielessäni, miten minä saatoin antaa tilanteen kehittyä näin pitkälle? Miten minä annoin vahingoittaa lastani?
MINÄ
Mieheni ei ymmärrä, hän näkee vain oman totuutensa. En voi edes vihata miestä, ei hän ymmärrä.
Joskus totuus on tarua ihmeellisempi. Minä en ollutkaan "hullu" joksi mies minua nimitteli kun oloni synkkeni. Minä elin keskellä hulluutta.
Ihan kuten aina, kestin vuosia kauemmin kuin olisi pitänyt. Olisin kestänyt ehkä edelleen, mutta kun lapseeni kajottiin, nousi leijona minusta esiin, tonki esille syyn
syyn siihen että koin jonkin olevan hullusti
syyn siihen että "pelkäsin" eroa
syyn siihen ettei mieheni ymmärrä
syyn siihen että annan itseni luopua toivosta.
Täten julistan elinkautiseni armahdetuksi, minä en ollut syyllinen, olin uhri.
Huomenna on päivä 1. kirjoitan nimeni sen kaavakkeen alle joka irrottaa minut tästä.
Kiitos tuesta, kiitos kritiikistä, mielipiteenne saatte tähänkin esittää, mutta enää en usko kuin itseäni. (Olenko narsisti?) En :) Narsisti ei koskaan edes epäile olevansa sairas, koska narsistin maailma perustuu VAIN hänen omaan maailmankuvaansa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ex-räyhänhenki! Tarinasi kuulostaa kovin surulliselta, mutta saatan kyllä aistia päättäväisyytesi ja uskonpa, että teet hyvän päätöksen. Helppoa se ei toki tule olemaan, mutta kadehdin kuitenkin tuota saavuttamaasi selkeyttä. Itse odotan samanlaista "valaistumista" ja toivon, ettei siihen mene kovin montaa vuotta.
Voin vain onnitella sinua tekemässäsi päätöksessä. Itsellä menossa harkinta-aika ja taistelu omiin tunteisiin vetoamista vastaan.
Tiedän, että voitan tämän taistelun. Mutta rauhaa en tule mieheltäni saamaan.
Kuten tiedetään ei narsista eroaminen ole helppoa ja voi viedä vuosiakin, että siinä onnistuu. Toivon siis itseltäni, että pystyn nyt tähän ja jätän omaan arvoon kaiken yhteydenoton ja lupaukset paremmasta huomisesta. Valitettavasti se on nähty jo useaan kertaan.
Voimaa sinulle aloittaja :)
Siis minullahan tilanne on se, että neljän vuoden jälkeen viimein löysin syyn, miksi yrittäminen ei vie minnekkään.
En usko että koskaan ottaisin ainutta miehen hempeää sanaa todesta. En usko että mikään saisi luulemaan että jossain on uusi alku.
Nyt ymmärrän ettei mieheni koskaan parane. Vertaan häntä dementikkoon, on nanosekunteja että mies näkee maailman kuten minä, ahdistus omien tekojen johdosta häivähtää silmissä ja katoaa. Jälkeen jää vain viha, murjotus, nauru?
Minä en uhannut erolla, lasten kysellessä sanoin etten tiedä. Nyt kun tiedän sanoin lapsille lopulta sanat, me eroamme.
Säästin noita sanoja siihen kun tiedän varmuudella ettei mitään ole tehtävissä.
Paperit ovat tuossa, mietin vain hoidanko juttua salaa ensimmäiset pari viikkoa, vai alanko sotatilan tästä päivästä.
Mitään ei enää ole tehtävissä. Koskaan ei tule uutta alkua.
Minä aina toivoin että mies tulisi kun viimein saisin itseni irti, tulisi ja katuisi.
nyt ymmärrän että mies kyllä tulee, mutta jo katumuslauseen loppuun raukka livauttaa jotain, jolla palauttaa minut totuuden ääreen. Hän ei tule koskaan parantumaan.
Koska mies siirtyy fyysiseen väkivaltaan, enkä minä edes ole kohde?? vaan lapseni, ei ainuttakaan epäilyn häivää jäänyt.
Itse kestin mitä tahansa, miten pitkään tahansa, ja miten törkeää kohtelua tahansa, mutta kun raitistuin ja vahvistuin, mies otti kohteeksi lapseni, esikoisemme, minun muruni???
Ei ole vaihtoehtoja, ei harkinta aikaa, ei epäröintiä.
Eikä koskaan paluuta mihinkään.
Kiitos tuesta,