Heippa kaikille, kaiken ikäisille sinkuille ja parisuhteissa oleville.
Olen 18 vuotias tyttö ja seurustelen 18 vuotiaan pojan kanssa. Olemme seurustelleet tasan 2 vuotta. Alkuhuuma on mennyt ohi, sen tiedän. On ollu näitä mietteitä että rakastanko/mitä tunnen/mitä mä haluan tunteita. Välillä on tehny mieli pistää poikki, mutta en pysty sitä tehdä, eikä oo edes mitään syytä! Ja toiseks, tällä hetkellä en edes pystyis pistää poikki. Meillä menee hyvin ja mulla on tulevaisuuden suunnitelmia, valmistun ammattiin 08, muutan kotoa, toivon että poikaystäväni muuttaa mukanani armeijan jälkeen. Kihloista ollaan puhuttu mutta ollaan sovittu että katsotaan päivä kerrallaan ja jos 20 vuotiaina ollaan vielä yhdessä, voidaan harkita sitä kihlautumista ja naimisiin menoa ja lapsien hankkimista pikku hiljaa.. Pahempia riitoja meillä ei oo ollu, mun osalta aika usein näitä mökötyksiä, ja pahimmat "riidat" on syntyny siitä kun poikaystävä on lähtenyt viikonloppuna pitämään hauskaa kavereittensa kanssa. Se on teoriassa ok mutta mun osalta se on paha juttu, ollaan oltu siitä asti kun seurusteltiin niin joka viikonloppu yhdessä eikä kaveri piiriä oo ollu mukana kuvioissa, mutta nyt ne on vasta tullu ja siihen on vaikea sopeutua 2 vuoden seurustelun jälkeen että ei olekaan ehkä enään 1 sijalla. Tiedän että toiselle täytyy antaa tilaa ja omaa aikaa mutta olen kai vaan hänestä niin riippuvainen enkä halua menettää häntä, ja sisimmästäni tiedän ettei hän mitään tekisi. On tullu tää itsenäistyminen, itselläni on vähän kavereita joitten kanssa voisin samanaikaisesti viettää aikaa. Tällä hetkellä meillä todellakin on nää suunnitelmat, (kaikkihan voi muuttua) seurustellaan vakavasti, molempien eka suhde. TAHDON seurustella tän miehen kanssa jatkossakin, mutta kirjoitukseni pointti on se .. että olen saanut aivan liian paljon vaikutteita näistä keskustelu palstoilta ja lehdistä, tvstä jne eli medialta. Luen lukuisia kirjoituksia että erosivat 15 vuoden seurustelusuhteen jälkeen, kyllästyivät, löysivät uuden, jne jne jne .. tuntuu kun mikään suhde ei enään kestä nykyään. Tiedän ettei niitä kannata ottaa tosissaan mutta kyllä se vaikuttaa, eli siis tahdon toivoa että saisin elää tämän pojan/miehen? kanssa loppuelämäni, vai tuleeko lisää kommentteja että olette liian nuoria, kaikki voi muuttua, kasvatte erilleen, eroatte, jne .. niitä on tosi masentavaa lukea, mutta onko kelläään mitään omia kokemuksia nuorena aloitetusta suhteesta? Suhde alkoi siis ystävä pohjalta ja ollaan parhaita ystäviä ja avoimia. Voihan olla että eroamme jossain vaiheessa, sydän on murskana vuosia, suremme/suren toisen perään, tuntuu epätoivoiselta ettei ketään muuta vastaavaa enään löytyisi. Mutta jossain vaiheessa kuitenkin uusi mies astuisi kuvioon. MUTTA kun ei sitä tällä hetkellä halua tai pysty uskoa että niin kävisi. Suhteessamme ei ole suurempia puutteita ja olen poikaystävääni tyytyväinen sellaisena kun hän on, enkä pystyisi kuvitella olevani jonkun toisen kanssa tällä hetkellä.
Tästä tuli hieman sekava mutta näkikö kukaan pointtiani ?
Olen 18 vuotias tyttö ja seurustelen 18 vuotiaan pojan kanssa. Olemme seurustelleet tasan 2 vuotta. Alkuhuuma on mennyt ohi, sen tiedän. On ollu näitä mietteitä että rakastanko/mitä tunnen/mitä mä haluan tunteita. Välillä on tehny mieli pistää poikki, mutta en pysty sitä tehdä, eikä oo edes mitään syytä! Ja toiseks, tällä hetkellä en edes pystyis pistää poikki. Meillä menee hyvin ja mulla on tulevaisuuden suunnitelmia, valmistun ammattiin 08, muutan kotoa, toivon että poikaystäväni muuttaa mukanani armeijan jälkeen. Kihloista ollaan puhuttu mutta ollaan sovittu että katsotaan päivä kerrallaan ja jos 20 vuotiaina ollaan vielä yhdessä, voidaan harkita sitä kihlautumista ja naimisiin menoa ja lapsien hankkimista pikku hiljaa.. Pahempia riitoja meillä ei oo ollu, mun osalta aika usein näitä mökötyksiä, ja pahimmat "riidat" on syntyny siitä kun poikaystävä on lähtenyt viikonloppuna pitämään hauskaa kavereittensa kanssa. Se on teoriassa ok mutta mun osalta se on paha juttu, ollaan oltu siitä asti kun seurusteltiin niin joka viikonloppu yhdessä eikä kaveri piiriä oo ollu mukana kuvioissa, mutta nyt ne on vasta tullu ja siihen on vaikea sopeutua 2 vuoden seurustelun jälkeen että ei olekaan ehkä enään 1 sijalla. Tiedän että toiselle täytyy antaa tilaa ja omaa aikaa mutta olen kai vaan hänestä niin riippuvainen enkä halua menettää häntä, ja sisimmästäni tiedän ettei hän mitään tekisi. On tullu tää itsenäistyminen, itselläni on vähän kavereita joitten kanssa voisin samanaikaisesti viettää aikaa. Tällä hetkellä meillä todellakin on nää suunnitelmat, (kaikkihan voi muuttua) seurustellaan vakavasti, molempien eka suhde. TAHDON seurustella tän miehen kanssa jatkossakin, mutta kirjoitukseni pointti on se .. että olen saanut aivan liian paljon vaikutteita näistä keskustelu palstoilta ja lehdistä, tvstä jne eli medialta. Luen lukuisia kirjoituksia että erosivat 15 vuoden seurustelusuhteen jälkeen, kyllästyivät, löysivät uuden, jne jne jne .. tuntuu kun mikään suhde ei enään kestä nykyään. Tiedän ettei niitä kannata ottaa tosissaan mutta kyllä se vaikuttaa, eli siis tahdon toivoa että saisin elää tämän pojan/miehen? kanssa loppuelämäni, vai tuleeko lisää kommentteja että olette liian nuoria, kaikki voi muuttua, kasvatte erilleen, eroatte, jne .. niitä on tosi masentavaa lukea, mutta onko kelläään mitään omia kokemuksia nuorena aloitetusta suhteesta? Suhde alkoi siis ystävä pohjalta ja ollaan parhaita ystäviä ja avoimia. Voihan olla että eroamme jossain vaiheessa, sydän on murskana vuosia, suremme/suren toisen perään, tuntuu epätoivoiselta ettei ketään muuta vastaavaa enään löytyisi. Mutta jossain vaiheessa kuitenkin uusi mies astuisi kuvioon. MUTTA kun ei sitä tällä hetkellä halua tai pysty uskoa että niin kävisi. Suhteessamme ei ole suurempia puutteita ja olen poikaystävääni tyytyväinen sellaisena kun hän on, enkä pystyisi kuvitella olevani jonkun toisen kanssa tällä hetkellä.
Tästä tuli hieman sekava mutta näkikö kukaan pointtiani ?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Elin "nuoruuttani" 14-16 vuotiaana, join ja juhlin niinkuin moni muukin kaverini. Kun aloin seurustella nämä jäivät ja aloin viettää viikonloppuja poikaystäväni kanssa, enään se ei haittaa että nuo jäivät, ei edes enään tuntuisi luontevalta juosta pippaloissa. Toisaalta nyt astuu tää baarikuvio, en tiedä miten se vaikuttaa suhteessa ? Poikaystäväni siis ei juonut ennen ollenkaan alkoholia, siksi pysyimmekin poissa pippaloista, mutta nyt tulee otettua sauna kaljaa silloin tällöin muttei mitään ryypiskelyä. Sukulaisistani ja tuttavista on moni aloittanut nykyisen seurustelun nuorena (mun ikäisenä) ja ovat edelleenkin naimisissa, siitä saan voimaa ja toivoa että niin kävisi munkin puolesta. Tahdon siis uskoa.. Saadaan paljon tukea perheeltäni, kannustavat ja ovat hyvissä väleissä poikaystäväni ja hänen perheensä kanssa myös.
Mitä mutka kiviä voi tulla elämän varrella vastaan mikä vaikuttaa suhteeseen ja voi johtaa eroon ? Pettämisestä meillä on yhteiset säännöt että toisten kanssa ei mennä. Jos toinen muuttaa toiselle paikkakunnalle toinen muutta mukana jne.. Ja yritämme aina silloin tällöin lähteä yhteiselle matkalle (2 etelän matkaa takana) ja kaikkea virikkeitä että suhde pysyis vireillä.
Ei noita parisuhdeasioita varmaankaan voi ikinä terveellä järjellä analysoida ainakaan vuosikymmeniksi eteenpän: tokihan tähän hetkeen ja taaksepäinkin jotakin näkee, vaan että vielä eteenpäin...
Mikään ei lie ollut ikinä niin vaikiata kuin tulevaisuuden ennustaminen.
Totuuden nimissä on sanottava, että ihmisistä noin 26 prosenttia lienee sen sorttista, että sen kanssa kukin omasta lähtökohdastaan saattaa ihan helposti elää onnellisen elämän parisuhteessa. Mikä tarkoittaa kullekin vähintäänkin noin XXX miljoonaa ihmistä, joista tietysti puolet on väärää sukupuolta. Okei, siis sata kolmekymmentä miljoonaa riittävän sopivaa parisuhdekandidaattia.
Kyllä se lopullinen onnistuminen on enemmänkin halusta kiinni, kuin mahdollisuudesta. Eikä siis todellakaan mistään seksihalusta, vaan onnistumisen halusta. Ei saunakaljasta. Ei tiskivuorosta. Ei siitä, onko toisella luonnonkiharat hiukset. Ei koulutuksesta.
Vaan halusta tehdä liitosta kestävä ja pysyvä. Siinä ei auta antaa kivien ja kantojen olla esteenä. Ne on kaikki jyrättävä maanrakoon. Niitä tulee, se on varmaakin varmempaa.
Kaikki riippuuu teidän halustanne onnistua.
Olen samaa mieltä edellisen kijoittajan kanssa.
Kummitätini ja setäni ovat olleet nyt jo viidestätoista ikävuodesta lähtien yhdessä. molemmat ovat nyt 52 vuotiaita. suhde on pelannut kokoajan. toivon sinulle myös samaa :)