Ikinä ei voi yleistää ja sanoa että miehet
on sellaisia ja sellaisia sillä silloinhan
he myös voivat sanoa naisista että olemme
sellaisia ja sellaisia. Ja jotkut jopa
"semmosia".
Olen elämäni varrella elänyt pitkän avioliiton
ja elän edelleen, miehen kanssa joka taatusti
on suomalainen; ei paljon puhu tunteistaan mutta
näyttää ne toisella tavalla; hän huolehtii
kodin toimivuudesta mitä tulee remppoihin,
vaihtaa sulakkeet, katsoo että aina on kotona
mitä tarvitaan; eli huolehtii autojen
huollosta, aina on kotona tuulilasinestettä yms.
Sen lisäksi hän olemuksellaan kyllä kertoo
että rakastaa, vaikka ei toden totta usein
sitä sanokaan. Hän ei koskaan korota ääntään,
hän tekee minkä voi, hän välittää lapsistaan,
on aina huolehtinut että heillä on toimivat
urheiluvälineet; sukset, monot, siteet yms.
Keittiötöihin hän ei osallistu muuten kuin
viemällä roskista, mutta minä olen kotona
päätoimisesti joten en tee siitä minkäänlaista
valtataistelua; hän hoitaa oman lohkonsa ja
minä omani.
Minä olen hitaampi aamulla lähtemään käyntiin;
siispä hän vie koiran pissalle, minä taas
olen illanvirkku joten vien iltapissalle koiran.
Kyllä hän monen naisen mielestä voi olla
a pain in the ass, mutta eivät miehet ole
eivätkä voi olla mitään yliluonnollisia
ihmeitä, mahtavia rakastajia, kaikkeen
osallistuva kodin ihmeitä; he ovat vain
saateri soikoon IHMISIÄ. Hänellä on vikansa,
minulla omani, minä tulistun helposti,
ärähdän ja asia on sillä kuitattu.
Yhdessä on kuljettu 35 vuotta. On ollut ylä
ja alamäkeä, mutta yhdessä on selvitty
syövästäkin. Jokainen päivä on ihmeellinen -
kun sen oikein oivaltaa.
Minä ihmettelen nykyajan tyyliä, mennään
naimisiin 250 vieraan läsnäollessa ja heti
kohta erotaankin, ei sopinut eikä mahtunut..
Me menimme vaatimattomasti naimisiin
maistraatissa, mutta onnea(lue arkipäivää)
on riittänyt sopuisasti toinen toistaan
tukien. Ei tarvitse kilpailla siitä kuka
voi ilkeämmin sanoa. Kun tulee avioero
tilanne, puoliso nykyään tuntuu olevan
Belsebubin ja Frankenstein risteytys eli
missä ovat olleet naisten silmät kun on
rakastuttu, menty naimisiin, hankittu
lapsia???
Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa.
Suomalaiset miehet ovat ihan ok kunhan heitä
myös kohtelee ennenkaikkea i h m i s i n ä.
Vikoineen puutteineen hyvine ja huonoine
puolineen,herrajee sentään, kyllä naisissa on
paljon toivomisen varaa, me haluamme kaiken
ja kun emme ehkä sitä saa, haemme uutta
hidalgoa joka MUKA korjaa kaiken??
Tsemppiä suomalaiselle kunnon, rehdille
miehelle joka jaksaa silloinkin kun ehkä
pitäisi lyödä rukkaset santaan!
on sellaisia ja sellaisia sillä silloinhan
he myös voivat sanoa naisista että olemme
sellaisia ja sellaisia. Ja jotkut jopa
"semmosia".
Olen elämäni varrella elänyt pitkän avioliiton
ja elän edelleen, miehen kanssa joka taatusti
on suomalainen; ei paljon puhu tunteistaan mutta
näyttää ne toisella tavalla; hän huolehtii
kodin toimivuudesta mitä tulee remppoihin,
vaihtaa sulakkeet, katsoo että aina on kotona
mitä tarvitaan; eli huolehtii autojen
huollosta, aina on kotona tuulilasinestettä yms.
Sen lisäksi hän olemuksellaan kyllä kertoo
että rakastaa, vaikka ei toden totta usein
sitä sanokaan. Hän ei koskaan korota ääntään,
hän tekee minkä voi, hän välittää lapsistaan,
on aina huolehtinut että heillä on toimivat
urheiluvälineet; sukset, monot, siteet yms.
Keittiötöihin hän ei osallistu muuten kuin
viemällä roskista, mutta minä olen kotona
päätoimisesti joten en tee siitä minkäänlaista
valtataistelua; hän hoitaa oman lohkonsa ja
minä omani.
Minä olen hitaampi aamulla lähtemään käyntiin;
siispä hän vie koiran pissalle, minä taas
olen illanvirkku joten vien iltapissalle koiran.
Kyllä hän monen naisen mielestä voi olla
a pain in the ass, mutta eivät miehet ole
eivätkä voi olla mitään yliluonnollisia
ihmeitä, mahtavia rakastajia, kaikkeen
osallistuva kodin ihmeitä; he ovat vain
saateri soikoon IHMISIÄ. Hänellä on vikansa,
minulla omani, minä tulistun helposti,
ärähdän ja asia on sillä kuitattu.
Yhdessä on kuljettu 35 vuotta. On ollut ylä
ja alamäkeä, mutta yhdessä on selvitty
syövästäkin. Jokainen päivä on ihmeellinen -
kun sen oikein oivaltaa.
Minä ihmettelen nykyajan tyyliä, mennään
naimisiin 250 vieraan läsnäollessa ja heti
kohta erotaankin, ei sopinut eikä mahtunut..
Me menimme vaatimattomasti naimisiin
maistraatissa, mutta onnea(lue arkipäivää)
on riittänyt sopuisasti toinen toistaan
tukien. Ei tarvitse kilpailla siitä kuka
voi ilkeämmin sanoa. Kun tulee avioero
tilanne, puoliso nykyään tuntuu olevan
Belsebubin ja Frankenstein risteytys eli
missä ovat olleet naisten silmät kun on
rakastuttu, menty naimisiin, hankittu
lapsia???
Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa.
Suomalaiset miehet ovat ihan ok kunhan heitä
myös kohtelee ennenkaikkea i h m i s i n ä.
Vikoineen puutteineen hyvine ja huonoine
puolineen,herrajee sentään, kyllä naisissa on
paljon toivomisen varaa, me haluamme kaiken
ja kun emme ehkä sitä saa, haemme uutta
hidalgoa joka MUKA korjaa kaiken??
Tsemppiä suomalaiselle kunnon, rehdille
miehelle joka jaksaa silloinkin kun ehkä
pitäisi lyödä rukkaset santaan!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiitos todella asiallisesta näkökulmasta nähdystä postituksesta.
Sitä tulee vaan niin riittämätön olo. Tekee noi asiat, näyttää ne tunteensa ja pitää orgasmiluvut tasapainossa. Ei riitä vieläkään. Unohtaako naiset (ne ketä minä tunnen) sen, että tässä ollaan parisuhteessa? Ei missään minäolennainenjaparisuhdeonsitäettäMINÄolen tyytyväinen-suhteessa.
Hienoa että joku ainakin tajuaa, että mieskin on vaan ihminen. Joskus kyllä tuntuu, että nainen se vasta ihminen onkin :)
homma toimii aivan kuten tuossa kauniissa viestissä edellä. Kyllä meilläkin rakkautta osoitetaan puiden hakemisella ja sen semmoisella. Idea onkin siinä, että ymmärtääkö nainen sen. Myönnän kyllä olevani varsin vaativa etenkin muutaman maagisen päivän kuusta kun ärsytyskynnys on aivan olematon, mutta muuten ollaan ja elellään ihmisiksi. Kyllä teitä suomalaisia miehiä arvostetaan. Huono kello kauas kantaa, sanottiin jo kauan sitten. Taitaa välillä se kehuminen unohtua kummaltakin.Itse tykkään juurikin tuollaisesta suhteesta. Kumpikin toimii oman roolinsa mukaisesti. Kun pyykin lajittelu nyt käy minulta paremmin ja mies taas ei pelkää hakea puita pimeällä niin mikä vika siinä on. olisiko se sitten tasa-arvoa, että mies hämmästelisi hienopyykin ja sukkapyykin kanssa ja minä sydän syrjällään painaisin fikkarin kanssa puita hakemaan? Sitten ei ole kummallakaan kivaa. Oma mieheni ei näytä tunteitaan sanallisesti ja välillä se kyllä jurppii niin vietävästi, mutta ei sitä pakottakaan voi. Joten otan vastaan sen teekupin rakkaudenosoituksena jota se varmasti onkin ja jatkan pyykkiurakkaa :)