Ulkomaille/ulkomailta

Olin lähdössä vaihtoon yliopistosta. Pari kuukautta ennen aloin seurustella Suomessa olevan ulkomaalaisen kanssa. Hänen piti palata kotimaahansa, joten meninkin sinne vaihtoon. Olihan se vähän erilaista, kuin muiden vaihtarien elämä, he lähinnä rellestivät, mutta minun piti käydä "velvollisuuskäynneillä" sukulaisissa useina viikonloppuina. En oikeastaan kuitenkaan kadu, olin sitä opiskelijarellestystä jo päässyt ihan riittävästi muutenkin kokeilemaan. Paikallinen kulttuuri tuli myös paljon tutummaksi kuin muilla vaihtareilla, yleensä kuin tuppaa käymään niin, että vaihdossa ei sitä tavallista elämää kuitenkaan niin helposti nää, jos ei asu perheessä.

Sitten tulin takaisin Suomeen, mies tuli tällä kertaa perässä. Kun valmistuin, halusimme molemmat johonkin uuteen maahan. Täällä sitä ollaan oltu nyt kohta pari vuotta. Ihan hyvin on mennyt, tosin mustasukkaisuus iskee helposti, kun molemmat yrittävät saada uusia ystäviä, eikä tiedä, mitä näillä "ystäväehdokkailla" onkaan mielessä.

Olin vahto-oppilaana kaukana pohjoisesta Suomesta,
tapasin reissulla miehen, rakastuimme. Palasin Suomeen kuukausi sitten ja mies tulee Suomeen joulukuussa kaukaisesta maasta:) Ikävä on kova, mutta odotus on vaivan arvoinen. Puhumme englantia keskenämme, vaikka osaan hänen äidinkieltään puhua sujuvasti, kolmas kieli:) tulevaisuudessa tulemme asumaan suomessa, luultavasti. Suomi oli hänelle ennestään tuttu maa, koska hän on matkustellut paljon.

Ukko tuli usasta mun luokse suomee ja nyt meillä on 2 lasta ja juts täyttelin avioerohakemusta, miehellä ei oo intoa opiskella suomen kieltä eikä mennä töihin ja kun olen itekin opiskelija ni en pysty sillä kahensadan euron opintotuella maksamaa vuokraa ja elättää aikuista miestä ja kahta lasta. Muutenkaan ukolla ei ole kiinnostusta harrastuksiin tai mihinkään sosiaaliseen elämään täällä (on ollu nyt 2 vuotta suomessa), mulle on käyny liian raskaaksi hoitaa yksin lapset, laittaa ruokaa, tehä kotihommat ja opiskella siinä sivussa, elämä olis helpompaa ilman tota lorttia tossa taakkana. Tää nyt oli tällänen tarina, en suinkaan tuomitse kaikkia monikulttuurisia suhteita, siinä vaan voi käydä niin ettei se toinen sopeudu uuteen kotimaahan ja siitä ne hankaluudet sitten alkaa.

tulin tanne englantiin opiskelemaan vuodeksi ja jain kun tapasin avopuolisoni. yhdessa ollaan oltu kuusi vuotta. elama on ollut yla- ja alamakea. eniten ehka suhteeseen vaikuttaa etta minulla valilla on ollut mieleton koti-ikava sinne suomeen (iskee noin kerran vuodessa). mieheni on ollut hyvin karsivallinen koska silloin pakkailen matkalaukkujani. aina ollaan selvitty puhumalla. enganti on minulle kuitenkin kotini ja viihdyn taalla. suunittelemme suomeen muuttoa mutta tiedan etta se ei ole loppu elamaksi. asetumme tanne tai muualle suomessa olelun jalkeen. rakastamme toisiamme ja suunittelemme tulevaisuuden niin etta se sopii kummallekkin.

Heippa! Minä olen muuttanut ulkomaille (ulkomaalaisen)poikaystäväni luokse. Hän on todella kunnianhimoinen, joten tämän vuoksi emme voi edes harkita Suomeen muuttoa. Olen sopeutunut hyvin ja elän lähes samanlaista elämää kuin Suomessakin. Mielestäni tärkeintä on hankkia "omat jutut", eikä jäädä kumppanin armoille. Onnea sinulle jos itse harkitset samaa!