Masentaa, vi****aa, kaduttaa..
Olen seurustellut mieheni kanssa reilut 2,5vuotta ja koko ajan vaan huonompaan suuntaan menee.. minun takiani!
Haluaisin siis jotain neuvoja mitä voisin ITSELLENI tehdä.. Siis.. Jos suutun joskus jostain, aika useastikin, vaikka jostain ihan pienestä asiasta, menetän "kontrollin" ihan kokonaan. En pysty enää hillitsemään itseäni ja latelen kaikki mahdolliset loukkaukset miehelleni että hänelle tulisi mahdollisimman paha mieli.
Sillä hetkellää kun suutun, tuntuu etten voi lopettaa sitä mitenkään vaikka samalla tajuan kuitenkin sen että ei minun näin pitäisi sanoa ja loukata, huutaa ja riehua.. Silti jatkan ja jatkan ja se vaan pahenee jos hän vaikenee ja on ihan hiljaa, ei vastaa mihinkään mitä kysyn ja varsinkin jos hän vastaa MUTTA vaikuttaa välinpitämättömältä.
En enää tiedä mitä tehdä.. Tämä on ensimmäinen pitkä suhteeni(no en nyt tiedä onko 2,5vuotta niin kovin paljon mutta kuitenkin), rakastan miestäni todella paljon mutta joskus tuntuu että jos eroaisin hänestä, hänelläkin olisi sata kertaa parempi olla mutta en kestäisi sitä ajatusta jos hän saisikin jonkun uuden heti! Mutta en kuitenkaan tahdo erota vaan haluaisin selvittää kaikki asiat mutta se tuntuu ihan mahdottomalta..
Puhun myös todella ristiriitaisesti kun riitelen mieheni kanssa. Esim. olen monta kertaa pyytänyt häntä lähtemään vaikka baariin omien kavereiden kanssa ja sanonut että ei se minua haittaa. Kuitenkin, sitten kun hän lähtee, aluksi se ei haittaa mutta viimeistään silloin kun hän tulee kotiin, alan huutamaan että "et ikinä tahdo lähteä minun kansssani mihinkään" jnejne. Mikä itseasiassa on tottakin että hän ei koskaan lähde minun kanssani mihinkään.
Aivan kuin olisin jotenkin päästäni sekaisin.. En todellakaan haluaisi olla tälläinen enkä pysty enää lupaamaan edes että lopetan turhan valittamisen ja päänaukomisen, huutamisen, lyömisen ja riehumisen, en vaan voi koska pelkään itsekin että mitä taas seuraavan kerran tapahtuu kun suutun, jostain PIENESTÄ asiasta. Ja varsinkin näin tapahtuu, jos otan parikin kaljaa. Välillä taas ei mitään kamalaa tapahdu vaikka olisin ottanut enemminkin.
Ennen en ole ollut tälläinen, en suhteemme alussa enkä ennen tätä suhdetta. Nyt ihmettelen itsekin miksi minusta on tälläinen tullut, kusipää suoraan sanottuna. En omasta mielestäni saa mieheltäni tarpeeksi huomiota ja välillä sekin ärsyttää niin kovin etten voi olla huutamatta, silti huomiota ei tule vaikka en olisi pitkään aikaan ollut sellainen idiootti.. ihan ymmärrettäväähän se on, kuka nyt tälläistä ihmistä haluaisi koko ajan olla huomioimassa kuka ei osaa muuta tehdä kun huutaa ja valittaa.
En oikeasti osaa "rauhoittua", se pelottaa! En tiedä mitä pitäisi tehdä, enkä tiedä onko tässä suhteessa oikeasti mitään järkeä, koska niin paljon on loukattu ja niin moni riita on jäänyt selvittämättä, sitten nekin alkavat vaivaamaan aina joskus, varsinkin uuden riidan yhteydessä. Yleensä vaan kaikki riidat unohtuu jotenkin eikä selvitetä siis niitä, sitten joskus ne taas tulevat esille ja taas on piru irti..
Kertokaa vanhemmat ja kokeneemmat mitä ihmettä voisin oikeasti tehdä. Menenkö johonkin psykiatrille vähän "selvittämään päätä" vai mitä oikeasti teen?? Olen ihan pihalla ja ulalla kaikesta tällä hetkellä, kaduttaa kaikki mitä olen sanonut miehelleni riidellessä koska en voi perua sanojani eikä anteeksi pyyntökään nyt enää kamalasti auta..
Toisaalta en taas ikinä haluaisi erota hänestä, eikä halua hänkään, edes ajatella eroamista. Joten.. apua..
Olen seurustellut mieheni kanssa reilut 2,5vuotta ja koko ajan vaan huonompaan suuntaan menee.. minun takiani!
Haluaisin siis jotain neuvoja mitä voisin ITSELLENI tehdä.. Siis.. Jos suutun joskus jostain, aika useastikin, vaikka jostain ihan pienestä asiasta, menetän "kontrollin" ihan kokonaan. En pysty enää hillitsemään itseäni ja latelen kaikki mahdolliset loukkaukset miehelleni että hänelle tulisi mahdollisimman paha mieli.
Sillä hetkellää kun suutun, tuntuu etten voi lopettaa sitä mitenkään vaikka samalla tajuan kuitenkin sen että ei minun näin pitäisi sanoa ja loukata, huutaa ja riehua.. Silti jatkan ja jatkan ja se vaan pahenee jos hän vaikenee ja on ihan hiljaa, ei vastaa mihinkään mitä kysyn ja varsinkin jos hän vastaa MUTTA vaikuttaa välinpitämättömältä.
En enää tiedä mitä tehdä.. Tämä on ensimmäinen pitkä suhteeni(no en nyt tiedä onko 2,5vuotta niin kovin paljon mutta kuitenkin), rakastan miestäni todella paljon mutta joskus tuntuu että jos eroaisin hänestä, hänelläkin olisi sata kertaa parempi olla mutta en kestäisi sitä ajatusta jos hän saisikin jonkun uuden heti! Mutta en kuitenkaan tahdo erota vaan haluaisin selvittää kaikki asiat mutta se tuntuu ihan mahdottomalta..
Puhun myös todella ristiriitaisesti kun riitelen mieheni kanssa. Esim. olen monta kertaa pyytänyt häntä lähtemään vaikka baariin omien kavereiden kanssa ja sanonut että ei se minua haittaa. Kuitenkin, sitten kun hän lähtee, aluksi se ei haittaa mutta viimeistään silloin kun hän tulee kotiin, alan huutamaan että "et ikinä tahdo lähteä minun kansssani mihinkään" jnejne. Mikä itseasiassa on tottakin että hän ei koskaan lähde minun kanssani mihinkään.
Aivan kuin olisin jotenkin päästäni sekaisin.. En todellakaan haluaisi olla tälläinen enkä pysty enää lupaamaan edes että lopetan turhan valittamisen ja päänaukomisen, huutamisen, lyömisen ja riehumisen, en vaan voi koska pelkään itsekin että mitä taas seuraavan kerran tapahtuu kun suutun, jostain PIENESTÄ asiasta. Ja varsinkin näin tapahtuu, jos otan parikin kaljaa. Välillä taas ei mitään kamalaa tapahdu vaikka olisin ottanut enemminkin.
Ennen en ole ollut tälläinen, en suhteemme alussa enkä ennen tätä suhdetta. Nyt ihmettelen itsekin miksi minusta on tälläinen tullut, kusipää suoraan sanottuna. En omasta mielestäni saa mieheltäni tarpeeksi huomiota ja välillä sekin ärsyttää niin kovin etten voi olla huutamatta, silti huomiota ei tule vaikka en olisi pitkään aikaan ollut sellainen idiootti.. ihan ymmärrettäväähän se on, kuka nyt tälläistä ihmistä haluaisi koko ajan olla huomioimassa kuka ei osaa muuta tehdä kun huutaa ja valittaa.
En oikeasti osaa "rauhoittua", se pelottaa! En tiedä mitä pitäisi tehdä, enkä tiedä onko tässä suhteessa oikeasti mitään järkeä, koska niin paljon on loukattu ja niin moni riita on jäänyt selvittämättä, sitten nekin alkavat vaivaamaan aina joskus, varsinkin uuden riidan yhteydessä. Yleensä vaan kaikki riidat unohtuu jotenkin eikä selvitetä siis niitä, sitten joskus ne taas tulevat esille ja taas on piru irti..
Kertokaa vanhemmat ja kokeneemmat mitä ihmettä voisin oikeasti tehdä. Menenkö johonkin psykiatrille vähän "selvittämään päätä" vai mitä oikeasti teen?? Olen ihan pihalla ja ulalla kaikesta tällä hetkellä, kaduttaa kaikki mitä olen sanonut miehelleni riidellessä koska en voi perua sanojani eikä anteeksi pyyntökään nyt enää kamalasti auta..
Toisaalta en taas ikinä haluaisi erota hänestä, eikä halua hänkään, edes ajatella eroamista. Joten.. apua..
Vastaukset 12
Vanhimmat
olet todella pahasti epätasapainossa. Tai sitten olet vain niin nuori, ettet itsekään tiedä kuka olet ja mitä haluat.
Sääliksi kyllä käy miestäsi.
mulla on ihan sama juttu, ihan ku oisin omaa tekstiäni lukenu.. mä suutun tosi helposti ja oon mustis kaikesta.. lopetan e-pillereiden syönnin ku jos se helpottais. en tajuu mikä mul on. oon hirvee.
Minäkin olen ihan hirveä silloin kun suutun, ihan kamala ihminen sillä hetkellä. Eniten pelottaa se etten tiedä miten lopettaa tämä, koska tälläkin hetkellä tajuan ihan selvästi mitä olen tehnyt ja sanonut miehelleni, silti joka kerta kun suutun, sillä hetkellä tuntuu että minulla olisi jonkinlainen oikeus olla juuri silloin sellainen.
Mutta aika pian taas riidan jälkeen tajuan että olen oikeasti tyhmä, idiootti eukko joka vaan ei osaa pitää sitä turpaansa tukossa. Ei siinä mitään jos vaikka huutaisin aiheesta mutta kun huudan ja riehun pienistäkin asioista melko usein, mieheni kun ei koskaan mitään kauhean kamalaa ole tehnyt kuitenkaan.
Itse olen kyllä pilannut tämän suhteen ja vaikka äskenkin juttelin mieheni kanssa puhelimessa ihan normaalisti, normaaleista asioista, silti meillä menee kyllä huonosti.. Ja luulen ettei miehenikään edes haluaisi hyväksyä sitä, että huonosti menee, kumpikaan ei tiedä mitä tehdä.
Ja inhottaa se ettei selvitetä mitään riitoja, aika usein käy niin että kumpikin vaan koittaa unohtaa ja sitten ollaankin taas ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sitten on vähän aikaa ihan hyvä olla, sitten se taas alkaa.. Todellakin tämä ahdistaa ja tuntuu että kaikki keinot on jo käytettu suhteen pelastamiseksi eikä se koskaan siitä parane yhtään sen enempää..
Erostakin ollaan puhuttu niin monta kertaa, tai minä olen "uhkaillut" erolla miestäni, monet kerrat olen jo pakannut laukkuja ja ollut muuttamassa yhteisestä kodista pois mutta aina on kärsivällinen, rakas mieheni tullut estämään sen joten en usko että onnistuttaisiin edes eroamisessa..
Ihan kamala umpikuja, jotenkin tästä pitää taas kerran selviytyä. En vaan jaksaisi enää tätä samaa kerta toisensa jälkeen ja haluan vaan muuttaa itseäni, mieheni ei välttämättä tarvitsisi muuttua mihinkään suuntaan, minun täytyy.
Hankalaa..
Kuulostais näin kertalukasulta, että sulla ei ole elämässäsi muuta kuin se parisuhde ja se poikakaveri, johon sä purat ja peilaat kaiken.
Väitän siis, että vaikka hän omistautuisi sulle 24 t vuorokaudessa, siitäkin tulisi sanomista.
Eli ongelma ei ole se mies ja hänen antamansa huomion määrä tms., vaan sinä ja sun epävarmuutesi, itsenäisyytesi puute ja asenteesi omaan elämääsi.
Ehkä sä olet epävarma ja eksyksissä oman elämäsi kanssa. Tulevaisuus ehkä askarruttaa, nykytilanne töissä/opiskelussa ei tyydytä, ei ole todella läheisiä kavereita tms. ja sä olet oppinut purkamaan niistä asioista syntyneen ahdistuksen poikakaveriisi, joka on aina lähellä ja ottaa kaiken kiltisti vastaan.
Oravanpyörä on valmis.
Meille muodostuu mitä ihmeellisempiä tottumuksia ja tapoja ellei joku kyseenalaista ja riko niitä.
Sinä yrität tehdä sitä nyt tässä itsellesi ja se on jo eka askel kohti tiedostamista, pois vanhoista automaattikaavoista.
Mutta mikään ei muutu ellet sinä tee konkreettisestikin töitä itsesi kanssa ja selvitä kunnolla mikä sua pohjimmiltaan vaivaa ja pelottaa. Sun käytöksesihän on vain niiden taustasyiden seurausta.
Kokeile tehdä asioita itseksesi ja löytää itsesi, se kuka sä olet ja mitä sä haluat elämältäsi. Nyt sä yrität ehkä liiankin innokkaasti kiskoa sitä poikakaveriakin mukaan sua kiinnostaviin juttuihin ja jos hän ei haluakaan ottaa osaa, sinä petyt ja syyllistät hänet koska hän valitsi toisin kuin sä toivoit.
Sä yrität ehkä hallita koko elämääsikin liikaa ja raivostut kun kaikki ei menekään niin kuin sä haluaisit. Pettymys leimahtaa raivoamiseksi asti koska se on mahdollista.
Sua ehkä lietsoo siis sekin, että poikakaverisi ei estä sua raivoamasta ja aseta sulle rajoja, vaan hiljenee passiiviseksi kun näkee ettei kykene taltuttamaan sua enää järjen voimalla.
Aina voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä, negatiivisistakin asioista, ja käsitellä sitä itseinhoakin ääneen sen rakkaan ihmisen kuullen. Ehkä se, että sä tunnustat ääneen omat rumat tapasi ja heikkoutesi vähentää sun paineitasi ja ohjaa voimat tasapainottumiseen.
Sussa elää jo tietoinen tarve muuttaa käytöstäsi, joten se lähtee tapahtumaan konkreettisesti kun alat esittää itsellesi rehellisiä kysymyksiä ja tutkimaan nykyisen elämäntilanteesi kokonaisuutta sen pienten yksityiskohtien sijaan.
Siis todella hyvä vastaus.
Puhuit tuossa koulusta ja töistä. Olen käynyt koulussa ja töissä samaan aikaan jo pitkään, jonka takia välillä tuntuu että kummastakaan ei tule yhtään mitään. Tämänhetkinen työnikin on välillä ihan_sanonko_mistä. Sitten kun olen jo melkein stressaantumisen partaalla, puran kiukkua välillä myös mieheeni..
Kyllä uskon myös tuon, että vaikka mieheni olisi minun kanssani IHAN koko ajan, en olisi tyytyväinen, tiedän että joku muu tässä nyt mättää, mutta sitä en tiedä että mikä!
Ensimmäisessä viestissä sanoin etten saa mielestäni mieheltäni tarpeeksi huomiota, mutta vaikka hän alkaisikin antamaan enemmin huomiota, en tiedä auttaisiko sekään koska sitten on kuitenkin muita asioita mitkä vaivaa.
Ja juuri sen takia olen todella sekaisin tällä hetkellä kaikesta koska olen aika nuori. Tämä on ensimmäinen vakava suhteeni ja vaikka olen tämän suhteen aikana kerennyt monta kertaa olla mieheni kanssa tälläisessa tilanteessa, en kuitenkaan tiedä mitä pitäisi tehdä.
On minulla pari hyvää ystävää joiden kanssa pystyn keskustelemaan asioista luottamuksellisesti ja kunnolla, ei se kuitenkaan paranna tätä minun ja mieheni tilannetta yhtään, sillä hetkellä vaan hieman helpottaa kun pääsee purkamaan tuntoja jollekkin..
Haluan muuttua niin kovin, en halua olla mustasukkainen typeristä asioista(ennen en siis ole ollut yhtään mustis yhtään mistään, nyt olen alkanut huomaaamaan itsessäni niitäkin piirteitä), en halua loukata miestäni enää yhtään, enkä halua haukkua, valittaa, riehua, huutaa ja lyödä. Jos joskus olisi edes ihan KUNNON syy, koskaan ei vaan oikein ole ollut sellaista kunnollista syytä olla todella vihainen. Itseasiassa, olen ollut vihainen itselleni hyvin monta kertaa mutta jotenkin koitan heijastaa sen mieheeni, niin, että se_joku_asia olisi hänenkin vikansa, vaikka se oikeasti on vaan minun oma vikani mistä olen itselleni vihainen. Enää en tajua edes itse mistä puhun! :)
Pakko vaan nyt koittaa pitää ajatukset koossa ja yrittää selvittää asiat itseni kanssa. jotenkin tuntuu että se tulee olemaan ihan he****in vaikeaa..
Kiitos positiivisesta palautteesta, olen iloinen, että sain sut kitjottamaan lisää, sillä juuri tämä on sitä elämänsä selvittämistä, kirjoittaminen, puhuminen jne.
Pidä mielessä, että kyse ei pohjimmiltaan ole teidän kahden välisestä suhteesta, vaan sun suhteestasi omaan elämäntilanteeseesi. Eli teidän parisuhteessanne EI ole välttämättä mitään vikaa, sinä vaan olet hiukan tiltissä ja äriset kun sulla on paha olla.
Aloita yhdestä asiasta kerrallaan. Tutki mahiksia vaihtaa duunia, opiskella eteenpäin tms., siis ala suunnitella jotain konkreettista muutosta nykytilaan, johon sä et ole tyytyväinen.
Esim. uusi kiinnostavampi työ, jossa saat päteä ja tuntea itsesi tärkeäksi, muuttaa koko sun elämäntilanteesi ja vähentää tyytymätöntä ärinää.
Tästä kaikesta sun nimenomaan pitäisi puhua sen rakkaasikin kuullen, vaikka monologina, mutta kuitenkin, että hänkin kuulee missä ne sun pahan olosi juuret oikein piilee.
Hän on onnekseen ilmeisen hyvällä itsetunnolla varustettu kundi, jota edes sun (hälle kaikista rakkaimman) kähinä ei lannista eikä aja pois.
Hänestä sä siis saat hyvän tukijan kun alat uudelleenjärkätä elämääsi tyydyttävämpään muotoon. Sen kun vaan panet toimeksi ja pidät miehenkin ajantasalla työnhakuprosessissa jne.
Kyllä hän tulee tueksi kun näkee, miten sä yrität löytää mukavamman olotilan ja pyrit pois tästä nykyisestä ahdingostasi.
vaikka et aikasemmin olekaan ollut noin ärräpää, niin tuli silti mieleen lapsuutesi. Miten teillä on kotona riidelty?Huutaako äitisi tai isäsi kovasti silloin kun riidellään?
Onko sisaruksia?Minkälaisen kasvatuksen olet saanut?
Monestihan sitä on kuin omat vamhemmat, vaikka sitä aina sanoo että minusta ei sellaista tule kuin äitini on!!jne..
Jokatapauksessa olet minunkin mielestäni jo hyvällä alulla, uskalsithan tännekkin kirjoittaa itsestäsi!
Voithan aloittaa päiväkirjan pidon. Siitä saattaisi olla jotain hyötyä.
Kirjoita miehellesi kirje, kerro kuinka pahoillasi oikasti olet. sano tietäväsi että sinussa itsessä on kehittettävää, ja että aiot muuttua ihmisenä. Voi olla helpompaa kirjoittaa aluksi kirje, ja sitten alkaa puhua. Ei ole helppoa tunnustaa rakkaimmalleen, että on itse syypää. ja että tietää käyttäytyvänsä kuin bitch.
Ja muista jos riitaa vielä tulee, niin mieti jos miehesi sanoisi kaikki ikävät asiat sinusta päin naamaa, vain pahoittakseen mielesi!(ei tuntuisi kivalta) Eikä niitä vanhoja riitoja kannata muistella. Menneet on menneitä.Elä tätä päivää!
"se joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään"
Tuota, lapsuus ei ollut mikään ruusuinen. Isäni oli alkoholisti ja äitini rupesi seurustelemaan uuden miehen kanssa joka sitten paljastuikin joksikin "psykopaatiksi", hän löi äitiäni joten voit varmaan kuvitella että riidat olivat aivan kauheita.. Äitini ei huutanut vaan se mies, joka uhkaili vähän väliä veitsillä ja ties millä. Tätä tapahtui varmaan joka viikko.
Ihan hyvä että kysyit lapsuudestani koska se sai miettimään että jos se liittyykin jotenkin siihen, miten minä itse riitelen nyt tämän mieheni kanssa. Jotenkin tuli sellanen kauhea ajatus, että jos olen saanutkin jotain vaikutteita siitä miehestä, joka äidilläni oli silloin. Ja sehän on ihan hyvin mahdollista joka aiheuttaa sen, etten osaa riidellä ns."normaalisti", koska aina huudan ja kilahdan liian usein..
Sisaruksia ei ole ja kasvatuksesta en muuta oikein osaa sanoa kuin että ei minulla mitään kovin tiukkaa kuria ollut, oli tietysti sääntöjä ym. hommeleita:)
Eilen keskustelin mieheni kanssa. Pyysin anteeksi ja sanoin että tiedän, että minussa on paljon vikaa ja yritän muuttua parempaan suuntaan, mutta en uskalla luvata vielä että vaikka seuraavan kerran kun jostain riidellään, en suuttuisi samalla tavalla.
Kyllä tiedän että minullakin on oikeus suuttua, mutta kun suutun aina niin hiton pienistä asioista ja sitten kun haudon niitä päässäni, viha vaan paisuu ja paisuu ja kun päästän sen ulos, ei ole enää kivaa.. Jos olisi joskus edes ihan kunnon syy siihen suuttumiseen ja riitelyyn.
Eilen kun sitten sanoin miehelleni, että mielestäni meillä ei nyt mene kovinkaan hyvin ja se on ihan minun oma vikani, hän sanoi että kuvittelen taas, siis että meillä menisi huonosti enkä enää sen jälkeen tiennyt mitä pitäisi sanoa koska rupesin miettimään, että entäs jos oikeasti kuvittelenkin vaan koko ajan että menee huonosti ja olen jotenkin jo niin tottunut siihen, että mielestäni meillä menee huonosti vähän väliä mutta silti mieheni mielestä kaikki on ihan hyvin ja minä elelen omissa maailmoissani kuvitellen että huonosti menee vaikka ei mene!
Tai ehkä sen takia ajattelen niin, että menee huonosti, kun niin usein kaduttaa kaikki mitä olen sanonut, varsinkin silloin, kun ollaan riidelty ja minä olen taas sanonut kaikkea todella typerää, ainakin viikon verran mietin niitä asioita riidan jälkeen ja sitä, miksi minun pitää aina sanoa kaikkea niin loukkaavaa uudestaan kun tiedän että itsekin kärsin siitä kun kadun koko ajan. Mutta silloin kun suuttuu, en usko että varmaan kukaan pystyy olemaan täysin normaali ja niin ettei sanoisi jotain edes vähän loukkaavaa..? Tämä ei kuitenkaan ole itseni puolustelua, tiedän että on mennyt monta kertaa yli omalla kohdallani, jotenkin se vaan pitää saada loppumaan.
Niin ja siis sitä ihmettelen, aika paljonkin, että miksi mieheni edes sanoi sen, että kuvittelen että meille menee huonosti taas sen takia kun taas vähän aikaa sitten riideltiin(se riitahan minut sai tänne kirjoittamaankin) kun vielä jokunen aika sitten mieheni sanoi siitä riidasta että olin taas todella ajattelematon typerys ja loukkasin taas ihan liikaa. Niin miksi sitten minusta tuntuu nyt että hänen mielestään meillä menee ihan hyvin??
En tajua enää oikeesti mitään. Olen aivan pihalla enkä varmaan enää edes tiedä mistä saan suuttua ja mistä en. Haluan edelleen muuttua ja toivon että se onnistuu hyvällä menestyksellä. En syytä miestäni typeristä pienistä asioista enää, en valita ja huuda turhasta, ja koitan muistaa sillä hetkellä, kun suutun, että nyt en enää loukkaa ja latele suustani kaikkea mahdollista koska se ei todellakaan auta mitään. Yritän vaan pysyä asiassa.
Ja mietin myös sitä että jos mieheni sanoisi minulle juuri kaiken sen, mitä itse olen suuttuessani sanonut hänelle, ei varmasti olisi kiva kuulla sellaista. Sekin täytyy pitää mielessä.
Kiitos tosi paljon vastauksista, ne ovat auttaneet miettimään ja edes jotenkin tajuamaan! :) Näillä mennään, toivottavasti ei tarvitsisi enää tästä samasta aiheesta kirjoittaa tänne..
sun kannattaisi lukea Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa. Ja jatko-osa sille, Elämän lapsi. Auttoi mua tosi paljon näissä asioissa. Sopii erityisen hyvin niille, jotka ovat lapsuutensa eläneet alkoholistiperheessä...tai jonkin muun vaikean asian välittömässä läheisyydessä.
mulle auttoi 2viikon psykitarian hoito, sai olla
omis vaatteis. askasterla mitä halus ,ja kaikkein paras. ihanat hoitajat, kuuntelivat murheet ja itketiin yhes.ja kirkossa käynti,jotenkin helpotti.
oli hoito laitoksen vierssä.auki joka päivä.
Tuo mitä kerroit on aivan kuin minun elämästä muutama vuosi takaperin.
Annoin tilanteen jatkua todella pitkään, kunnes
jouduin turvautumaan psykologin ja psykiatrin apuun.
Puhuimme istunnoissa lapsuudestani..mikä todellakin oli kamala, ja sain lääkityksen.
Psykologini avulla, mieheni ja lääkityksen avulla alan pikkuhiljaa saada elämääni tasapainoon.
Osaan jo riidellä niin sanotusti normaalisti.
Meillä on nyt asiat hyvin.
Olen kuin eri ihminen.
Kauan meni tähän parantumiseen, ja edelleen on parannettavaa, mutta nyt kaikki on todellakin toisin.
Puhu miehellesi ja hae apua.
Yhdessä varmasti selviätte tästä!
Mietin itsekin aika usein nykyään että pitäisikö mennä psykologille ja jutella kaikesta mikä mieltäni painaa koska tiedän että tämä, mitä minä teen, huudan ja haastan riitaa todella helposti, ei ole mieheni vika vaan minun oma vikani joka johtuu nyt jostain ihan muusta.
Minä en halua alkaa ottamaan lääkkeitä vaikka mikä vaivaisi mutta keskustella voisin ja haluaisinkin.
Selvästihän minulla itselläni on jokin vikana, koska n. 9 kertaa kymmenestä en tiedä miksi itseasiassa edes suutuin. Tai tiedän mutta jälkeenpäin en pysty aina ymmärtämään miksi minun piti sitten niin kovin riehua.. Nyt on taas ollut ihan rauhallista, viikonloppunahan sen taas näkee mitä tapahtuu kun juhlimaan olen lähdössä ja "muutaman" drinksun jälkeen suutun helpoiten miehelleni, tarkemmin kun ajattelee niin en kyllä edes muista milloin olisin joskus suuttunut ystävilleni, olin sitten ottanut jotain tai en.
Jostain kumman syystä aina kiukuttelen sille rakkaimmalle ihmiselle.. Mutta yritän ja haluan pitää nämä kaikki neuvot mielessäni, pakkohan tässä on muuttua.
Kiitos kun vastailitte:)