TEIDÄN suhde

Olin 17 vee ja mieheni 24 vee kun tavattiin ja siitä on nyt 32 vuotta. On kriisejä ja rakkautta, lapsia ja lapsenlapsia.
Ei sitä joka riidasta kannata kapsekkiä ottaa esille...Rakkautta riittää vieläkin, vaikka muille jakaa..kuvaannollisesti.

.. minä olin 15 ja mies 17. asumme yhdessä nyt ja menossa naimisiin. yhdessä olemme olleet melkein 3 vuotta. suurin kriisimme on ollut lapsettomuus (ainakin vielä), eli saimme kesällä tietää että saattaa olla meidän vaikea saada lasta :( asia on lähentänyt meitä ja yritämme tietenkin emmekä luovuta noin vain. kun alkuhuuma on laantunut niin rakkaudesta tulee tahtomisasia, ja se on ihan ok. se että suhde on vakiintunut, on vain hyvä asia :) onnellisia olemme tähän asti olleet, riitojakin on ollut niinkuin kaikilla muttei mitään kamalampia. olemme aika rauhallisia (viilipyttyjä) kummatkin. lapsia siis haluamme kovasti ja valmistua ja jossain vaiheessa muuttaa omaan taloon (nyt vuokralla). suhteemme alku oli todella mystinen. olemme samasta pikkukaupunginsta kotoisin, muttemme tunteneet toisiamme. olimme vain ohimennen nähneet toisiamme kaupungilla, emme todellakaan jutelleet tai mitään sellaista. eräänä yönä näin vain unta sulhasestani (ja ihmettelin itsekin miksi näin tuosta vieraasta pojasta unta), mut parin päivän ihmettelyn jälkeen tajusin ihastuneeni häneen ja tein aloitteen. se kannatti :)sen vain tuntee että nyt on tosi kyseessä :) suosittelen ihan kaikille ;)

Meidän suhde alkoi kesäkuussa 2000 eli reilut kuusi vuotta on yhteistä taivalta takana. Olin itse 14-vuotias ja mies 23-vuotias. Tavattiin tuhannen sattuman kautta miehen asuintalon parkkipaikalla, ja kolme päivää ensitapaamisen jälkeen aamuyöllä (vesiselvänä) vaihdettiin ensimmäinen suukko. Mies tuli viereeni sänkyyn istumaan, lupasi odottaa että nukahdan, ja lähteä sitten... mutta hän sattui simahtamaan ensin, ja siinä nukuttiin kaikuttain ensimmäinen yö. Aamupalaksi taisin tarjota kalapuikkoja =)

Onhan tähän mahtunut kriisejä ja riitoja, ja minä olen tietysti joutunut moneen kertaan pohtimaan, mitä oikeasti haluan... kun vertailukohdetta ei ole, se pitää muistaa ajatella =) Mutta kaikesta on yli päästy eikä aitoa epävarmuutta ole ollut oikeastaan koskaan.

Vanhempani mies tapasi samana kesänä. Minä tapasin hänen perheensä muistaakseni vasta jouluna. Kyllähän molemmissa perheissä kummasteltiin, mutta yhtään poikkipuolista sanaa ei ensitapaamisten jälkeen ole kuulunut.

Olemme asuneet nyt yhdessä puolisentoista vuotta, sitä ennen asuin vajaan vuoden yksin. Olemme sopineet menevämme joskus naimisiin (kihlasormuksia ei ole), ja nyt sitten sitä sopivaa ajankohtaa pohdiskellaan.

Molemmat haluavat joskus lapsia, mutta olen varmaankin nyt tammikuussa lähdössä jatkamaan opintoja, ja lasten aika ei vielä ole. Rivitaloasunto on myös kiikarissa "sitten joskus", mutta mihinkäs tässä hoppu on.

Siinäpä jotain... se meidän tapaaminen oli tosiaan niin monen sattuman kimppu, että se vaatisi aika paljon tekstiä selvitäkseen, joten jätetään se arvoitukseksi =)

Oltiin siinä 20 kun tavattiin diskossa. Siitä asti oltu kuin paita ja peppu, kohta täynnä 19 vuotta avoliittoa. Ei penskoja, ei kotielukoita, matkustellaan, paiskitaan töitä, harrastetaan yhdessä ja erikseen ja nautitaan elämästä, toveruudesta ja rakkaudesta. Intohimoakin riittää kuin vastarakastuneilla, sitä ihmettelee ystävätkin. ; )

Tuntui vaan heti, että tämän kanssa on hyvä olla. Ja kun sitä tunnetta itsekin jatkuvasti ruokimme, niin siitä tuli konkreettisestikin totta. Ei juuri riitaa saa aikaan meidän huushollissa, alkaa naurattaa, jos ollaan liian tärkeänä ja tosissaan.
Jutellaan avoimesti ihastumisistamme muihinkin ihmisiin ja säälitään yhdessä ihmisiä, jotka hampaat irvessä yrittää ängetä meidän väliin, tyyliin "ei noin syntisen onnellinen saa kenenkään olla!"
; D

olin siis itse 15 v. ja poikakaveri 16. oltiin varmaan yli vuoden verran nettikavereita, tiedettiin toisemme ennestään (yhteisiä puoli kavereita) käytiin samas kunnas koulua mutta eri kouluissa. minä ruotsinkielistä ja hän suomenkielistä. siinä sitten meseillettäessä jotenkin tuli kiinnostus kuvioihin (oltiin hyviä kavereita meses) ja sovittiin että tavattais, neljännen viikonlopun jälkeen sitten suudeltiin ja seuraavana viikonloppuna oltiin virallisesti yhdessä. nyt olen 17, ihan just 18 ja poikakaveri 18. seurusteltu 2 vuotta. pahempia riitoja ei oo ollu, mökötyksiä mun puolelta kylläkin mut poika ei oo kertaakaan (!) haastanu riitaa tän suhteen aikana. emme asu vielä yhdessä, mutta kyllä sekin päivä vielä koittaa kun valmistun ammattiin 08 ja poika tulee armeijasta kotiin. sitten sitä muuttoa harkitaan ja harkintana on myös ollut yhteinen elukka, sitten lähitulevaisuudessa kihlojakin jos ja kun olemme sitten vielä yhdessä, sekä naimisiin kihlojen jälkeen ja sitten tietysti niitä lapsia ..

Olin 17 kun tapasin mieheni, 21, kun seurustelin hänen veljensä kanssa. Heti tuli tunne et tuon haluan :) Taisi olla syksy -83. Vaistosin et mieskin kiinnostui minusta. Uutena vuotena vaidettiin eka suudelma ja siitä se alkoi. Keväällä -85 kihloihin, muuto yhteen ja samana syksynä naimisiin. Parin vuoden päästä lapset 3 kpl kahden vuoden välein.

Riitoja on ollut mutamia. Yleensä väsymyksestä johtuneita väärinymmärryksiä. Jokunen mökötys vikkokin sekaan mahtuu. Syitä en enää muista, kaipa ne oli niitä nuorenparin kokeiluja kumpi on kovempi.
Mut aina on ollut sellanen yhteenkuuluvaisuuden tunnne. Halu elää yhdessä ja rakentaa sitä tulevaisuutta. Meillä ei ole sun ja mun juttuja vaan meidän juttuja. Eikä se rakkaus sieltä mihkään häviä vaikka joskus asiat riiteleekin.

Puhuminen, ihan kaikista asioista, huumori ja iloinen, avoin asenne kaikkeen on meidän salaisuus. Niin ja tietysti se seksi, upeaa seksiä vieläkin monta kertaa viikossa ;)

alkoi, kun olin 16v ja mieheni 24v. Miehellä oli kv-ilmoitus lehdessä, johon vastasin. Kirjoitin 2 kirjettä ja mieheni yhden. Sitten tapasimme miehen luona ja siitä lähtien ollaan oltu yhdessä.
Muutin virallisesti asumaan mieheni luo vajaa 2 kk ensitapaamisesta ja kuukausi sen jälkeen kihlauduimme. Nyt olemme olleet yhdessä 12 vuotta, josta naimisissa 9,5v. Meillä on yksi lapsi. Asumme omassa talossa.
Kriisejä on ollut ja erokin ehkä lähellä, mutta yhdessä uskomme aikaan parempaa...