Apua! Olen narsistinen

pettäjä kirjoitti:

Katsoiko kukaan eilen ykköseltä kun parisuhteesta puhuttiin viisaita? Kata Kärkkäinen iski naulan kantaan narsistijutuissa ja tajusin viimein mikä minua riivaa (olen tämän asian alkanut huomaamaan nyt vasta, 38 vuotiaana)- olen narsisti! En kyllä pahinta laatua, mutta niin että rakastan itseäni ja sitä että muut rakastuvat minuun. Lapsuus ja äitisuhde on ollut aivan upea (mistä narsismi kuulemma juontaa juurensa) ja osaan kyllä tuntea empatiaa, mm. aivan suurenmoisena, huomioonottavana ja kannustavana äitinä. Mutta miessuhteet ovat pohjautuneet minulla aina siihen että tarvitsen pönkitystä omalle egolleni, minun on pakko olla lähes jumaloitu, eikä kamalasti sureta jos mies jää minua vonkaamaan kun olen hänet jättänyt. Ehkä joku suojamuuri on oltava suojelemassa minun haavoittuvuuttani. Tai sitten se on peili josta ihailen omaa täydellisyyttäni. Olen muiden mielestä kyllä ihana ihminen, hauska, luova, älykäs ja empaattinen. Mutta suuri syy ihanuuteeni on se että aina on pakko saada muut "ihastumaan itseeni", olipa kyseessä sitten mies tai nainen, lapsi tai vanhus, naapuri tai työkaveri. Tietysti asiaa varmasti pahentaa se että olen oikeasti kaunis ja osaava. Onko tämä sitten vaan niin että mitä kauniimpi ja pätevämpi - sitä narsistisempi? Ei minulla ole kusi noussut päähän, ehkä vähän liioittelenkin. Siitähän narsismissa ei edes ole kyse että olisi ylpeä, nenä pystyssä ja itseriittoinen. Sellaiseenhan kukaan ei ihastu, mitä ihastumista ja palvomista narsisti juuri hakee!
Onko kellään parannuskeinoa? Paitsi että pakkopaitaan, hoitoon, jos ei auta pää poikki senkin kana!
Niin, ja naimisissa olen ollut 15 vuotta, rakastan miestäni tolkuttomasti ja olemme kaikin puolin sopivat (hän on narsistille ihannemies - ihaileva, myötäilevä ja selvästi meistä se heikompi osapuoli). Vieraissa kävin joitain kertoja vuosia sitten, siis vain saadakseni omalle egolleni nostetta. Pidempi salasuhdekin oli, jossa sain loistaa, olla jumaloitu ja haluttava nainen! Mutta kun tämä mies alkoi takertua liikaa ja oikeasti rakastui, antoi itsensä minulle täysin, meinasi jättää vaimonsakin vuokseni, tuli minulla kiire oman kullan kainaloon. Ehkä vasta suhteen riipivästi lopettaessani aloin etsimään parannusta tähän tautiin. (Aviomieheni ei kaikista näistä tiedä, joistain kyllä mutta on antanut anteeksi koska narsisti on saanut aina hänet rakastumaan itseensä..) Viime aikoina kun olen ollut itsetutkiskelukriisissä, olen vasta alkanut tajuamaan että oma ylemmyydentuntoni ja tunneköyhyyteni on se, joka leijuu avioliitossamme parisuhteemme yllä niin ettei se anna minun rakastaa oikeasti ilman kulissia tai suojamuureja. En ole yhtään varma, että jos en saa vähään aikaan riittävästi nostetta, retkahdan ja haen sitä taas uudesta "ihastumisesta"...
Apua! Miten parantua tästä? Enkä tahdo kuulla että vieraissa käynti on väärin. Sen tiedän, eikä siinä mitään mieltä olekaan. Narsisti ei haekaan toista rakkautta vaan sitä että joku häneen retkahtaa, jumaloi ja palvoo.
Huh, helpotti jo asian tänne kirjoittaminen. Edessäni on iso kasvun paikka. Kiitos jo etukäteen jos joku asiallisesti viitsii vastata, neuvoa tai kertoa omia kokemuksiaan asiasta. Uskon etten ole ainoa!

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä