Hei kaikki! =)
Mä aattelin kirjoittaa tänne, ku tuntuu et muserrun. Mulla on poikaystini kans 200km´n välimatka, koska mä muutin kauemmaksi opiskelemaan. Me nähdään kyllä viikonloppuisin, mutta mulla on niiiin ikävä että tuntuu etten kestä!! =´(
Sit mä en tajua itteeni, ku vaikka välitän poikaystistäni yli kaiken, niin haluan et se suuttuis mulle jne. Mä tahallani yritän välillä loukata sitä jne. :`(
Musta tuntuu että olen niiiin hajalla. Mun poikaysti jaksaa aina olla mun tukena ja välittää musta, joten en ymmärrä tätä mun käytöstä!
Mulla on niin kova ikävä että pakahdun ja tuntuu et aamulla ei oo mitään syytä herätä, tuntuu ettei ole voimia mihinkään. Tää kaikki voi johtua mun sairaan huonosta itsetunnosta, jonka aiheuttajana pidän lapsuuden kokemuksiani.
Mä olen varmaan henkisesti ihan epätasapainossa ja vaikeutan näin ollen mun ihanan poikaystini elämää. Olen myös kova stressaaja, vaivun ajoittain täydelliseen epätoivoon=( Mä välitän poikaystistäni kyllä niin paljo että sattuu. :`(
Kertokaa, mitä mun kannattaisi tehdä.Tai kommentoikaa muuten vaan, tai jos teil on vaik omakohtasia kokemuksia.
Mä aattelin kirjoittaa tänne, ku tuntuu et muserrun. Mulla on poikaystini kans 200km´n välimatka, koska mä muutin kauemmaksi opiskelemaan. Me nähdään kyllä viikonloppuisin, mutta mulla on niiiin ikävä että tuntuu etten kestä!! =´(
Sit mä en tajua itteeni, ku vaikka välitän poikaystistäni yli kaiken, niin haluan et se suuttuis mulle jne. Mä tahallani yritän välillä loukata sitä jne. :`(
Musta tuntuu että olen niiiin hajalla. Mun poikaysti jaksaa aina olla mun tukena ja välittää musta, joten en ymmärrä tätä mun käytöstä!
Mulla on niin kova ikävä että pakahdun ja tuntuu et aamulla ei oo mitään syytä herätä, tuntuu ettei ole voimia mihinkään. Tää kaikki voi johtua mun sairaan huonosta itsetunnosta, jonka aiheuttajana pidän lapsuuden kokemuksiani.
Mä olen varmaan henkisesti ihan epätasapainossa ja vaikeutan näin ollen mun ihanan poikaystini elämää. Olen myös kova stressaaja, vaivun ajoittain täydelliseen epätoivoon=( Mä välitän poikaystistäni kyllä niin paljo että sattuu. :`(
Kertokaa, mitä mun kannattaisi tehdä.Tai kommentoikaa muuten vaan, tai jos teil on vaik omakohtasia kokemuksia.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Moi!
Itsellä on vähän samanlainen tilanne. Me asutaan kullan kanssa saman katon alla kyllä, mutta hänen työnsä takia näen sitä tosi vähän. Viikonloppuisin vain.Eikä asiaa helpota se että muutin vieraalle paikkakunnalla, eikä mulla ole tääl oikein muuta kuin oma mies. On ollut tosi vaikea tottua siihen, ettei omaa rakasta näe joka päivä eikä voi nukkua toisen vierellä. Joskus tuntuu kans siltä ettei jaksais sängystä nousta. Olis vaan helpompi nukkua koko päivä pois. Ei tarvis tuntea sitä ikävää. Ja sit viel se kun on yksin ilman kunnollista kaveria, on vain kotona miettimäs koko ajan omaa ikäväänsä. Pää siinä hajoaa.
Miehen työ tuntuu painavan meidän suhdetta kaikkein eniten. Aina kova ikävä ja odotus että olis perjantai- ilta. Ja sitten kun se koittaa, puran ikävääni kiukuttelemalla. sit sen jälkeen on paska fiilis, kun aika menee sellaiseen turhaan. Sit sunnuntai menee siihen et masennun, kun tiedän et aamulla rakas lähtee taas viikoks pois. Pitäis oppia nauttimaan yhteisest ajast ja jättää kiukuttelu pois. Helpommin vaan sanottu kuin tehty.
Mulla on kans muuten sama juttu, välil oikein yritän suututtaa mieheni. Kun se ei koskaan kunnolla suutu mulle, se on vaan aina riidoissa se reppana, luovuttava osapuoli. Ja se harmittaa, kun en mä koko aikaa haluais olla se "paha" osapuoli. Ja vaikka mä kuinka kiukuttelen, se jaksaa rakastaa mua ja katsella mun typerää käytöstä. Välillä tuntuu et sen ois helpompi ilman mua. Kun osaan olla välillä niin ilkeä hänelle. Niin kylmän tunteeton. Sit hän välil alkaa häpeään itseään, mikä tuntuu äärettömän pahalta. En mä todellakaan haluais sitä! Oman rakkaan ei pitäis joutua häpeämään itseään rakkaansa edessä.
Toivottavasti sä opit kestämään sun ikävän ja nauttimaan ajasta jonka saatte olla yhdessä. Mäkin koitan oppia samaan. :) Ja pitäis oppia luopuman siitä turhasta riidanhakuisuudesta. Pideään peukkuja! =)
Oli mukava kuulla, että joku muu on vähä samanlaisessa tilanteessa, vaikka en tosiaankaa toivo kellekää tällästä tunnetta, se on niin kamalaa! =(
Mäkin odotan perjantaita kuin kuuta nousevaa ja sit joskus saatan vain kiukutella mein yhteisen ajan. Se on kyllä tosi lapsellista, mut ehkä se on just sitä ku yrittää purkaa ikäväänsä.
Mulla on kans se, että tuntuu välillä kuin ei jaksais nousta aamulla sängystä.
Mut koitetaan jaksaa, ei tää varmaan koko ikää kestä! ;)
Tsemppiä meille molemmille! =)
Teillä on vain 200 kilometriä välimatkaa. Voitte nähdä viikonloppuisin... Ystäväni asuu Kaliforniassa ja hänen poikaystävänsä Kanadassa... Siinä ei paljon ehditä tapailemaan.
Jos et osaa ja tajua muuttua, niin sitten annat poikaystäväs olla. Eiköhän se uuden naisen itselleen löydä, joka on kivampi ja nätti.