Mieheni erosi pitkästä avioliitostaan; vaimo halusi eron. Mies ei omien sanojensa mukaan tiennyt, miksi vaimo halusi erota. Suhteeni mieheeni alkoi välittömästi sen jälkeen, kun mies oli muuttanut pois entisestä kodistaan.
Mies halusi kanssani kaiken, lapsen, kihloihin, naimisiin, HETI. Tosiasiassa hän ei ollut selvinnyt avioerostaan ollenkaan. Minulle hän ei asiasta kuitenkaan koskaan puhunut. Alku meni hyvin, niin kauan kuin alun intohimo kesti. Kun tuli ensimmäinen pieni ristiriita suhteeseemme, mies aloitti 'kaksoiselämänsä'; hän häipyi päiväkausiksi ryyppyreissuilleen, ja näinä aikoina häneen ei saanut mitään yhteyttä. Sieltä palattuaan hän syytti tapahtuneesta kaikkea sitä, mikä liittyi edelliseen liittoon - tai hän näki minussa niitä samoja ikäviä piirteitä kuin ex-vaimossaan. Ymmärsin ja annoin anteeksi - kymmenet kerrat. Kun lopulta huomasin, että ymmärtämisellä ei ollut mitään merkitystä - se vain pahensi asioita - päätin olla olematta suhtessa ollenkaan. Emme enää harrastaneet seksiä.
Tästä tietenkin seurasi se, että mies haki seksin muualta. Sormusta hän piti sormessaan koko ajan, koska ajatteli, että 'annan kuitenkin lopulta anteeksi kaiken'.
Mies puhui erostaan kavereilleen, minulle ei koskaan. En ole 'nalkuttajatyypiä' ollenkaan, pikemminkin yritän aina ymmärtää. Tämä ehkä olikin ongelma; mies ajatteli koko ajan, että MINÄ olen jonkinlainen 'ratkaisija' tässä tilanteessa - eli, hänen ei tarvitse tehdä mitään, kunhan minä annan anteeksi (- sänkyyn meneminen olisi ollut merkki siitä), ja jatkamme kuin mitään ei ongelmaa ei olisi ollutkaan...kunnes tulee taas jokin pieni 'ryppy rakkauteemme'...
Olin koko ajan itse tosissani tässä suhteessa; en voisi edes kuvitella muuta tapaa olla suhteessa.
Naiset, oletteko kokeneet vastaavaa; joutuneet ikäänkuin 'laastariksi' eronneen miehen pahimpaan ahdinkoon, ja mies ei ole ollut rehellinen suhteessaan teihin, vaan elänyt erokriisiään täysin erillään suhteesta odottaen, että olette kuitenkin siinä, aina kun tarvitaan?
Myös miesten kommentit ovat tervetulleita.
Mies halusi kanssani kaiken, lapsen, kihloihin, naimisiin, HETI. Tosiasiassa hän ei ollut selvinnyt avioerostaan ollenkaan. Minulle hän ei asiasta kuitenkaan koskaan puhunut. Alku meni hyvin, niin kauan kuin alun intohimo kesti. Kun tuli ensimmäinen pieni ristiriita suhteeseemme, mies aloitti 'kaksoiselämänsä'; hän häipyi päiväkausiksi ryyppyreissuilleen, ja näinä aikoina häneen ei saanut mitään yhteyttä. Sieltä palattuaan hän syytti tapahtuneesta kaikkea sitä, mikä liittyi edelliseen liittoon - tai hän näki minussa niitä samoja ikäviä piirteitä kuin ex-vaimossaan. Ymmärsin ja annoin anteeksi - kymmenet kerrat. Kun lopulta huomasin, että ymmärtämisellä ei ollut mitään merkitystä - se vain pahensi asioita - päätin olla olematta suhtessa ollenkaan. Emme enää harrastaneet seksiä.
Tästä tietenkin seurasi se, että mies haki seksin muualta. Sormusta hän piti sormessaan koko ajan, koska ajatteli, että 'annan kuitenkin lopulta anteeksi kaiken'.
Mies puhui erostaan kavereilleen, minulle ei koskaan. En ole 'nalkuttajatyypiä' ollenkaan, pikemminkin yritän aina ymmärtää. Tämä ehkä olikin ongelma; mies ajatteli koko ajan, että MINÄ olen jonkinlainen 'ratkaisija' tässä tilanteessa - eli, hänen ei tarvitse tehdä mitään, kunhan minä annan anteeksi (- sänkyyn meneminen olisi ollut merkki siitä), ja jatkamme kuin mitään ei ongelmaa ei olisi ollutkaan...kunnes tulee taas jokin pieni 'ryppy rakkauteemme'...
Olin koko ajan itse tosissani tässä suhteessa; en voisi edes kuvitella muuta tapaa olla suhteessa.
Naiset, oletteko kokeneet vastaavaa; joutuneet ikäänkuin 'laastariksi' eronneen miehen pahimpaan ahdinkoon, ja mies ei ole ollut rehellinen suhteessaan teihin, vaan elänyt erokriisiään täysin erillään suhteesta odottaen, että olette kuitenkin siinä, aina kun tarvitaan?
Myös miesten kommentit ovat tervetulleita.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Takuuvarmasti olet laastari ja paljon muutakin, jos alat suhteeseen samantien kun edellinen loppuu.
Ei kukaan ole niin valmis, että ei jäisi mitään pohdittavaa erosta.
Käytäntökin vasta osoittaa, mitä se oikein tuo tullessaan.
Toinen osapuoli harvoin käyttytyy täysin odotetusti, eikä yksinolokaan välttämättä ole niin ihanaa ja rauhallista kuin olisi luullut.
Hylätylle voi tulla näyttämisen tarve. Jättäjä voi huomata, että olikin varsin riippuvainen jätetystä.
Lapsistakin on huoli. Eli eronneella on aina ongelmia. Niinkuin kaikilla muillakin. Siihen päälle täytyy se uusi suhde vain kutoa. En voi sanoa, että se olisi helppoa.
Uusi nainen on usein myös 'peili', jonka kautta mies testaa tilannettaan. Uudessa naisessa näkyvät helposti samat piirteet kuin entisessä (jättäjässä siis), heti kun tulee ongelmia. Miehestä voi siksi tuntua, että hänellä on ikäänkuin lupa reagoida kaikkiin pikku ongelmiin, miten itse parhaaksi katsoo. Kaikki on kuitenkin aina pieleen menneen avioliiton syy (eli jättäjän).
Jättäjällä on omat ongelmansa, ja suhde jätettyyn voi olla niin huono, että vain puheyhteys toimii, sekin lasten takia. Miehellä voi olla huono omatunto lasten takia.
Uusi nainen voi tässä kuviossa jäädä melko ulkopuoliseksi, ja koko kuvion tajuaminen kokonaisuudessaan vie aikaa ja enrgiaa.
Näin se on, tilanne on paljon monimutkaisempi kuin miltä 'näyttää'.
Itselläni ei ole ollut ongelmia suhteessa miehen entiseen elämään; tulen hyvin toimeen hänen lastensa kanssa jne. Jotenkin kuvittelin, että kun kaikki on meillä näin hyvin, niin sen täytyy riittää.
Mieheni käytös on ollut täysin odottamatonta minulle; suurin syy tähän on se, että en ole kokenut vastaavaa tilannetta ennen - en ole koskaan seurustellut miehen kanssa, joka on juuri eronnut pitkästä avioliitosta (- ja vielä jätettynä osapuolena).
On vaikea hyväksyä, että joku toimii näin; elää erokriisiä tällä tavalla. Voin ymmärtää tilannetta, mutta miehen itsekkyyttä en voi hyväksyä.
Miks miehellä pitää aina, joka tilanteessa olla nainen?
Toi mitä kerrot on miehen tapa toimia. En voi kuvitella et joku nainen tekis samoin (- koska ykskään mies ei odottais kotona ymmärtäväisenä).
Voi siis sanoa et miehellä on miehen 'oikeudet' - ne vaan otetaan.
Vaikka mies väittää ja vakuuttaa selvinneen erosta, ei sellaiseen pitäisi uskoa ennen kuin väh. 2-3 vuotta erosta on kulunut ja eron jälkeiset uudet rutiinit muodostuneet.
En usko mihinkään "laastarisuhteisiin". Ihminen se on mieskin, ja tarvitsee tukea ja ymmärrystä, ja ihmisenä myös saattaa sekoittaa tuon tarpeen rakkauteen. Ihminen on myös nainen, tunteineen. Siksi rakkaus onkin helppo "tunnistaa" vaikka erosta olisi hyvinkin lyhyt aika.
Olen itse mieheni uusi nainen heti eron jälkeen, tunsimme toki jo aiemminkin, mutta se ei ollut suhde. Kaikenlaista helvettiä on käyty läpi. Katkera exä (vaikka en ollut eron syy), äitinsä puolesta isää vastaan kiukuttelevat lapset, miehen sukulaiset... yllättävintä tässä on, että ex-vaimon sukulaiset ovat olleet eniten tukenamme. He kun ovat ymmärtäneet mieheni ja exänsä eron todelliset syyt. Mutta kaikki muut työntävät päätä puskaan kuin strutsit ja kieltäytyvät näkemästä todellisuutta. Mies on ahdistunut kun ei tapaa lapsiaan jne.
Tällä hetkellä asumme väliaikaisesti (tai lopullisesti - jää nähtäväksi) erossa. En kestänyt sitä valheellisuuden ja paskan rumbaa, etenkin kun kaikesta syytettiin minua. Toisin sanoen, eivät nähneet todellisia syitä, ja kun uusi ihminen ilmestyy niin hänen niskaan on helppo työntää kaikki. Olen kuitenkin aika kovapintainen ja valitettavasti myös ymmärtäväinen, mutta rajansa se on minunkin sietokyvylläni. Meillä oli miehen kanssa kolme ihanaa vuotta ja kaksi sotavuotta perään. En tiedä tuleeko jatkoa.
Mutta, näen asian niin, että mies saattoi oikeasti rakastua, kuten minäkin. Hän ei kuitenkaan ollut käsitellyt edellistä liittoaa ja eroaan, eikä kyennyt kahdenlaiseen prosessiin samaan aikaan. Minussa hän näki onnen ja unelmaelämän. Elämämme todellakin on ollut muutoin ihanaa. nautimme samoista asioista, ymmärrämme toisiamme, tuemme toisiamme, teimme toisemme vahvoiksi. Yhteiselämämme oli luontevaa. Mutta sitten exä pitkällä väsytystaistelullaan vei miehen voimat. Mies ei siedä exää, mutta ei myöskään ole keksinyt keinoja miten saisi kaikki loputtomat sossun luona juoksemiset, asiattomat puhelut, kirjeet, levitellyt valheet ym. loppumaan. Mies ahdistui ja lopulta alkoi purkaa ahdistustaan minuun. Tietysti. Tiesin aina, kun hän alkoi tiuskia tai juoda itseään perjantai-iltana humalaan, että nyt on exä taas keksinyt jotain. Ja niin olikin. Minun syy se ei ollut, mutta avuton mies olisi toivonut, että olisin voinut taikoa exän pois hänen elämästään. Siihen minusta ei ollut. Ja lopulta miehen ahdistuksen syy olinkin minä. Anoppini valitti kun en ole riittävästi miehen tukena... luoja ja mies yksin tietävät miten paljon tukea hän on saanut, mutta kun en voi taikoa yhtä ihmistä pois planeetalta, niin olen huono.
En tiedä miten miehellä nyt menee. kaksi kuukautta asuttu erossa. Minä olen voinut paremmin. Ei tarvitse ajatella heidän klaaninsa murheita, surra lasten puolesta kun eivät ole isäänsä halunneet tavata, koska äiti kielsi. Tiedän, ettei tarvitse pelätä mitä perjantai-ilta tuo tullessaan. Ei tarvitse pelätä että yhtäkkiä aletaan syyttää aivan pienistä asioista milloin tahansa. Ei nouse nyrkki.
Toivon, että mies ymmärtää hakea ammattiapua, kuten kehotin. Maallikot eivät osaa auttaa, ja apua hän tarvitsee. Perheestään ei ole apua, sillä he vain tukevat tuossa valheellisuudessa. Miehen pitäisi päästä jaloilleen, ja vasta sitten miettiä muita parisuhteita. Välitän hänestä, mutta näissä oloissa en tiedä enää onko tämä rakkautta. Kaikkea hyvää toivon kuitenkin. Ja kaiken takana toivon, että voisimme jatkaa sitä ihanaa elämää, jonka alkuun pääsimme.
Kiitos ajtuksia herättävästä viestistäsi; minun oli helppo samastua tarinaasi.
Olen kanssasi aivan samaa mieltä siitä, että tämä meidänkin suhteemme on muuta(kin) kuin 'laastari', eli kyllä se on ihan 'oikea' rakkaussuhde. Tämä mieheni oireilu on kuitenkin sekoittanut elämäämme niin pahasti, että en, sinun laillasi, ole enää itsekään tiennyt, mitä ajatella tästä kaikesta.
Meillä on ollut todella hyvin asiat silloin kun on ollut, ja olen nähnyt myös miehestäni sen, että hän voi hyvin. Mutta jossain sisimmissään hän on kuitenkin koko ajan elänyt elämätöntä erokriisiään, joka on sitten pahimmillaan ilmennyt kuten on ilmennyt.
Olen ollut oikeasti onnellinen hänen kanssaan, ja uskon että hänkin minun, mutta nyt tällä hetkellä kaikki on epäselvää. Suuttumuksen tunteeni hänen itsekkäästä ja epäreilusta käytöksestä nousevat välillä piripintaan, ja silloin olen mieluummin jossain muualla kuin hänen kanssaan. Hänenkin pitäisi hakea ongelmiinsa ulkopuolista apua, koska 'maallikkoapu' - minä, sukulaiset - ei ole auttanut mitään. Kaverit ymmärtävät, mikä on hyvä, mutta se apu ei ole sellaista, joka saisi miehen elämän tasapainoon.
Olen ollut onnekas siinä suhteessa, että minulla ei ole ollut ongelmia miehen sukulaisten kanssa, pikemminkin päinvastoin. Mutta 'yhteistyömme' ei kuitenkaan ole edistänyt asioita millään tavalla.
Toivon, että olosuhteet ovat jonakin päivänä sellaiset, että sinä ja miehesi saatte mahdollisuuden löytää toisenne uudelleen.
En haluaisi yleistää tätä koskemaan ainoastaan miehiä, mutta enpä tunne tai en ole kuullut yhdestäkään naisesta joks käyttäytyisi kuten nämä "meidän eronneet miehet".
Miksi mies ei suostu ymmärtämään ja/tai hyväksymään että hänen itsensä on tehtävä JOTAIN, että tilanteesta pääsee eteenpäin. Kun ei auta vaikka koko maailma ympärillä yrittäisi löytää erilaisia keinoja, niin mitäänhän ei tapahdu ennen kuin mies itse tekee jotain. Vaihtoehtoja löytyy niin paljon kuin mielikuvitus keksii:
- ottaa itseään niskasta kiinni, lopettaa tuskan purkamisen alkoholiin ja toisiin ihmisiin
- haluaa olla itsekseen ainakin jonkun aikaa
- tekee selväksi muille ihmisille, että hänellä on oikeus omaan elämään ilman, että jotkut tuputtavat omia näkemyksiään
- sanoo vastaan eikä aina myötäile ja "ymmärrä" muita
- lähtee vaikka käräjille pitämään kiinni laillisista oikeuksistaan
- palaa yhteen "ilkeän exän" kanssa ja hyväksyy että on niin reppana ettei kykene pitämään puoliaan
- muuttaa australiaan
Ihminen toimii itsekkäästi silloin kun tuntee itsenäisyytensä uhatuksi. Valitettavasti. Kokee jotenkin, että muutkin ovat itsekkäitä halutessaan häneltä milloin mitäkin. Miksi ei luopuisi panssaristaan ja lopettaisi hyökkäyksen, ja kuuntelisi oikeasti mitä toinen haluaa sanoa, ja miettisi mitä se tarkoittaa. Miettisi, että ehkä joku haluaa ymmärtää ja auttaa, olla tukena, seistä rinnalla. Että eivät kaikki ole häntä vastaan.
Yritä sinäkin jaksaa ja toivoa parasta. Jokainen ihminen (myös mies) on aika inhimillinen olento loppujen lopuksi.
Näin se juuri on, mies kokee 'oikeuksiaan' poljettavan, ja kenekään muun tunteilla ei sitten ole mitään merkitystä - vain hänen oma 'kärsimyksensä' on tärkeä. Ja seuraukset tällaisesta tavasta ajatella voivat olla ihan mitä tahansa.
Se, että ihminen ei kykene käsittelemään esim. sitä, että toinen ihminen ei haluakaan häntä, kuten nyt tässä mieheni tapauksessa, johtaa helposti aivan vääristyneisiin ajatuksiin siitä, mitkä ovat olleet eron syyt. Mies pitää pakonomaisesti kiinni jostain tietystä 'syystä', joka itse asiassa voikin olla vain jäävuoren huippu. Ajatus siitä, että hänen exänsä on halunnut lopettaa suhteen monenlaisista eri syistä, on aivan sietämätön.
En tunne minäkään yhtään naista, joka olisi toiminut näin. Miehiä tiedän, niitäkin, jotka ovat yhtenä kauniina päivänä lähteneet lätkimään kertomatta mitään syytä - vaikka edellisenä päivänä 'kaikki on ollut hyvin'. Ja tässäkin tuttuni tapauksessa naisen piti ymmärtää miestä ja tämän tunteita; mies siis valitti ja nainen kuunteli. Naisen tunteista viis.
Näistä ajatuksistasi oli minulle paljon apua, kiitos! Kaikkea hyvää myös sinulle!
Niin se taitaa olla, että jos eroaan ei käy läpi, niin samat ongelmat raahataan uuteen suhteeseen. Tiedätkö käyttäytyikö mies samalla tavalla ex-vaimonsa kanssa?
Inhottavaa ja lapsellista kun vertaillaan exään. Taitaa olla vaan yksi kontrollointikeino, jolla saa toisen tekemään kuten haluaa tai kätevästi loukattua riideltäessä. Jos vanha suhde olisi surtu pois päiväjärjestyksestä, niin tuskinta tuollaista vertailua kukaan tekisi. Tai ainakin olisi sen verran kypsä että pitäisi sen tietonaan.
Toisen kontrolloimisesta on varmasti paljolti kyse tässä 'vertailussa' - eli ylipäänsä halusta saada sellainen viesti perille, että "et ole sellainen kuin minä haluan".
En tiedä, miten mieheni on käyttäytynyt exänsä kanssa, koska hän on hyvin vaitonainen näistä asioista. Minulle on kuitenkin muodostunut sellainen käsitys, että exä oli minua 'määräilevämpi' ihminen, ja mieheni on kokenut ehkä joutuneensä alistetuksi tässä suhteessa. Hyvin usein minulla on ollut tunne, että mieheni purkaa exää kohtaan tuntemiaan aggressioita minuun.