Aina sanotaan että rakkadueton äiti tuhoaa lapsensa elämän. Ei pelkästään. Itse kasvoin lapsesta saakka kieroon ylihuolehtivan ja ylipalvovan äidin vuoksi.
Äitini paapoi minua, ainoaa lasta. Sain lapsena kaiken tavaran mitä halusin, tahtoni läpi. Toisaalta äiti halusi koko ajan että minusta tulisi akateemisesti koulutettu, hän vaati minua opiskelemaan myöhemmin joko tuomariksi, arkkitehdiksi tai lääkäriksi. Itse hän on kansakoulun käynyt, kansaneläkeläinen nyt. Elimme pääosin äidin kanssa kaksin, isä eli toisaalla elämäänsä.
Murrosiässä tuli jo uhmaa, koulumenestys heikkeni joksikin aikaa, löin läskiksi. Olisin halunnut jonkun käytännönläheisen ammatin, tuli helvetillinen ristiriita. Luin kuitenkin ylioppilaaksi ja koska ei ollut lahjakkuutta ja kykyjä em. akateemisille aloille, pyrin sinne minne pääsisi, ja lopputuloksena yleisakateeminen tutkinto.
Työelämä oli pettynys, tylsiä mielenkiinnottomia lama-ajan määräaikaisia töitä täysin itselleni vieraalla alalla. Äiti alkoi seuraavaksi kysellä mahdollisen tyttökaverin perään. Hänen vaatimus tulevalle miniälle oli tietenkin akateeminenn koulutus ja tietenkin tummatukkaisuus ja kauneus. Tuokin seikka alkoi hermostuttaa, tuli suorituspaineita naiskaverin etsimiselle, en uskaltanut viedä naisia näytille kun eivät täyttäneet äitini toiveita.
Pian alkoholi alkoi maistua runsaasti, tunsin että elämä on pilalla ennakko-ohjauksen ja vaateiden sekä omien pettymysten takia. Lisäksi paljastui uusia asioita suvusta, isän avioliitto toisaalla ja sisarpuolet. Join lisää, katkeroiduin.
Paras vapautus tapahtui kun muutin työn perässä kauemmalle paikkakunnalle. Rellestämistähän se aluksi oli, onneksi myöhemmin löysin pysyvämmän ihmissuhteen ja raitistuin. Silti, edelleen, olen katkera äidille, hänen yliholhoavuudelleen, ja se jatkuu eri muodossa edelleen; uteluina, jatkuvana soitteluna, kylään pyyntöinä jne. Hän luultavasti elää ainoastaan poikansa kautta, sitä elämää mikä häneltä kenties jäi elämättä (koulutus, vakityö jne). Niin puistattaa, etten pysty käymään enää vanhemmillani kylässä. Aiemmin tuli silloin tällöin käytyä, silloinkin suhteet pinnalliset, kylmät, minun puoleltani em.asioiden takia. Kohta varmaan johtaa siihen etten enää vastaa edes puhelimeen kun äiti soittaa. Kaameinta on ajatus siitä, että enää ei mene kymmeniä vuosia kun hän on lopullisesti poissa.

Vastaukset 16
Vanhimmat
ongelmavanhemmat!
ne vanhemmat ovat tehneet kaiken väärin, varsinkin äidit. Joko ne huolehtii liikaa tai eivät ollenkaan tai liian vähän...On se vaan kummallista että syy löytyy siihen omaan kurjuuteen aina vanhemmista, itsessä ei ole koskaan mitään vikaa. Juomiseenkin löytyy aina JOKIN syy, yleensä se on juuri tämä kasvatus ja lapsuus, jotta alkuun päästään. Myöhemmin tulevat sitten se exä ja omat lapsetkin saavat oman osuutensa. Itse sitä vaan niin syyttömänä kuljetaan elämän läpi, syy on aina "siellä jossain".
Ihmeellinen onpi tämä elämä, ei voi muuta todeta.
Lause ei sitäpaitsi ollut itse keksimäni, vaan erään edesmenneen arvostetun ja tunnustetun psykiatrin lausahdus! Fakta kuitenkin on, vaikkei kaikkea voikaan sysätä vanhempien syyksi, että lapsuuden aikana saadut traumat jättävät jälkensä hyvinkin pitkälle aikuisuuteen ... toisilla ne ovat niin pahoja, etteivät selviydy ikinä normaalielämään.
syyllinen olo. Tekee niin tai näin, tekee aina väärinpäin. Ja jälkeenpäin on niin hyvä ainakin viisas olla. Niitä käyttää kuitenkin vain niitä aivoja(järkeä) mitä on annettu ja opittu. Enempään kukaan ei pysty. Pitäisi aina osata ajatella myöskin niitä vanhempia, että jostakin se heidänkin "kasvatus" juontaa juurensa, ovat itse yrittäneet, saaneet huonon mallin tai muuta, mitä nyt kullakin.
Itsestään on ihmisen vain aikuisena kuitenkin otettava vastuu ja korjattava se mikä korjattavissa on. Ei aina voi nojata siihen että "kun minulla nyt vaan oli niin kamala lapsuus ja kamalat vanhemmat". Kaikki laitetaan aina menneisyyden viaksi, vaikka jokaisella on mahdollisuus korjata elämänsä ihan itse. Niin minäkin tein, turha sitä taakseen on katsella jos eteenpäin on mieli.
elämänsä valinnat. Tietyissä rajoissa. Olen vain nähnyt työni puolesta myös todella surkeita ihmiskohtaloita, jotka ovat johtuneet siitä mitä ovat lapsuudessaan joutuneet kokemaan/näkemään. Aina ei apu pääse ajoissa perille, jotta saisi heille myöhemmin ihmisarvoisen elämän.
Minusta sinun asenteesi on kuitenkin vähintäänkin kiukuttava. Miksi tuomitseh heikot ihmiset, jotka EIVÄT ole selviytyneet voittajina lapsuutensa traumoista?
Meitähän on moneksi. En minä ainakaan uskaltaisi mennä tuomitsemaan ketään.
Mielestäni on säälimätöntä, sydämetöntä ja julmaa tuomita lapsi, jonka mahdollisuudet on pilattu kotona. Aikuinen on valinnut tapansa kohdella lasta huonosti, vaikka olisi voinut valita kohdella lasta hyvin.
Huomaatko, miten ristiriitaista sen lapsen tuomitseminen on, kun mielestäsi niitä huonosti toimineita aikuisia ei kuitenkaan saa syyllistää?
sinä. Luet miten haluat. Ja ihminen kasvaa eikä ole enää lapsi, osaa sitten valita haluaako rypeä siinä lapsuuden traumoissa vai lopettaa koko asian ja jatkaa elämäänsä niin ettei muistele edes koko asiaa enää. Sillä siitä pääsee, ei syyttelemällä vanhempiaan taikka entistä elämäänsä. Tietenkin joltain jää rahat saamatta jos kaikki näin tekisivät että aina löytyy näitä jotka hyväksyvät sen rypemisen siinä "kauheassa Lapsuudessa". Mutta mitä hyötyä siitä asianomaiselle on? Ei muuta kuin että rahat menee ja rypeminen jatkuu siinä asioiden vatvomisessa ja miettimisessä iät ja ajat.
Pitää ottaa järki käteen ja katsoa jos itse osaisi ajatella mielensä terveeksi, ahdistuneisuudesta ja syyttelystä. Anteeksiantokin olisi kova sana. Kokeilkaapa, te mielenne pahoittaneet ja sillä lailla orjuutetut.
anteeksi, ketkä ovat joutuneet kokemaan esimerkiksi kovaa, jatkuvaa väkivaltaa, insestiä mm. Lapsi, joka on pitkään ollut sen seurauksena vakavasti masentunut ja mahdollisesti psykoosissa, eikä häntä olla saatu ajoissa hoitoon, voi seuraukset kestää läpi elämän, eikä mitään ole enää tehtävissä. Seurauksena laitoshoito ja lääkitys, mahdollisesti myös tilanteen mukaan avohoito. Valitettavan usein myös näin.
että tuossa puhuu tietämätön ihminen joka ei tiedä sitä että jokaisella lapsella täytyy olla äiti ja se äiti vaikuttaa läpi elämän, ja ei äitiä voi unohtaa samoin kuin esim vaimoaan avioeron jälkeen. Siksi se on vaikeaa koska koska äiti on ja pysyy läpi elämän, vaikka kuinka vihaisit häntä. Äidin lapsuudessa tuottamat ongelmat näkyvät aikuisiässä. Olet varmaan itse vielä äidin helmoissa pyörivä nysveliini joka ostattaa äidillään kaiken tarvitsemansa ja kuppaat äitiäsi kaikin tavoin.
Et ole itse kokenut mitään , hyvä neuvoa olemaan sitä ja tätä kun ei itse tiedä mitään koko asiasta.
Mutta turhaan tässä mitään selittää ihmiselle joka ei edes halua kuunnella toista näkökulmaa.
Oikea rakkaus ei ole palvovaa ylihuolehtimista. Tuntuu siltä kuin äitisi piti sinua leikkikalunaan, jota "muotoili" itselleen sopivaksi. Hmph.
...www.narsistienuhrientuki.fi
Unohtui vielä sekin, että äitini syötti lihottavia, rasvaisia ruokia ja osti/opetti jo lapsesta sokerisiin makeisiin ja leivonnaisiin, joten lopputulos oli se että murrosiässä painoin liki 90 kiloa. Jo ala-asteen ensiluokilla olin selkeästi ylipainoinen, ja jouduin pahan koulukiusaamisen uhriksi. Lisäksi äitini ei ilmeisimmin halunnut myöskään että käyttäisin oman ikääluokkani pukeutumistyyliä vaan kaameat setämäiset vaatteet jo lapsesta saakka. Kun päälle vielä lisätään alaluokilla saamani voimakkaat rillit, niin eipä kiusaaminen loppunut, päinvastoin. Kerran pari vuotta vanhemmat pojat olivat lähellä tappaa isolla kivellä, se osui maassa maatessani pään viereen. Ei ihme että tuli ujo, arka, sulkeutunut, varauksellinen, ihmisiä karttava pitkäksi aikaa. Tuostakin syöttämisestä ja lihottamisesta kannan edelleen katkeruutta äitiä kohtaan, vaikka olen jo laidhuttautunut ajat sitten ja kuntoilen säännöllisesti. Olen tosiaan miettinyt, miksi hän noin teki. Oliko syynä tosiaan oma aineellisesti kurja lapsuus, eli eläminen toisen (lapsensa) kautta, vai sairaalloinen omistamisen halu. En tiedä, en ole koskaan näistä jutuista halunnut aikuisenakaan hänen kanssaan jutella, suoraan sanoen koko ihminen etoo voimakkaasti. Kyläilyt ovat tosiaan olleet aikuisiästä saakka ainoastaan sellaisia muodon vuoksi-käymisiä, ilman mitään tunteita.
vaikutuspiiristä on perin helppo irtautua, ilman suuria tunteita. On vain kovin valitettavaa, ja traagistakin, että vanhempien omat omassa lapsuudessaan saadut vaikutukset heijastetaan aikuisena omiin lapsiin, ilman itsekritiikkiä ja pohdiskelua, onko se mitä teen, todellakaan hyväksi lapselleni.
Ns. hyvää vanhemmuutta ei kukaan pysty antamaan, eikä saamaan. Olemmehan jokainen ihmisinä keskeneräisiä ja vajavaisia. Jokaisella on oma ajatus-, ja arvomaailmansa ... monilla vain kovin vajavainen. Voihan sitä sanoa niinkin, että jos olisimme olleet enemmän asioista aikanaan tietoisia, olisimme toimineet toisin! :)
Minusta hyvä vanhempi on kuitenkin sellainen, joka yrittää parhaansa juuri sillä hetkellä vallitsevissa olosuhteissa, niillä resursseilla, joita hänellä on sillä hetkellä käytettävissään.
Tärkeintä tilanteessasi on, että opit hyväksymään äitisi sellaisena kuin hän on, vaikka etäisestikin. Se tuo sinulle helpotuksen. Anteeksi antaminen. Sen jälkeen olet vapaa, saat itsellesi sisäisen rauhan ja pystyt suuntaamaan katseesi tulevaan ... et enää menneeseen. Se, että hyväksyt, että menneisyys on osa sinua, kuitenkaan enää sen saamatta sinua epätasapainoon. Sinullahan on itsellä halu katkaista tämä kierre ja haluat antaa tulevaisuudessa ehkä omille lapsillesi (?) parempaa, ja tasapainoisempaa vanhemmuutta kuin olet itse saanut ... niin, että sinä olet sinut menneisyytesi ja itsesi kanssa, antaen lapsillesi tilaisuuden tulla hyväksytyksi sellaisena kuin he ovat, tukien heitä ja olemalla turvallinen, läsnäoleva aikuinen.
samantapainen ongelma on minulla, äiti oli ylihuolehtivainen ja keksi jopa itse ne 'ongelmat' minulle joista hänen täytyisi huolehtia. Kylässä käynnit (harvat)ovat tosiaan vain siksi että niin pitää tehdä ei siksi että haluan käydä, siis vain muodollisia. Äitini vaikutus asioihin leviää kuin syopäkasvain,se levittäytyy huomaamatta ja kun sen viimein huomaat, se on levinnyt laajalle ja joudut taistelemaan saadaksesi sen pienemmäksi.
Äidillä on joku itsemyönnetty oikeus puuttua lapsen elämään ja asioihin ja kun hän on sen itse oikeuttanut itselleen ei hän näe siinä mitään väärää tapahtuvan, hän mielestään 'omistaa' lapsen koska on synnyttänyt hänet.
Nyt kun olet kypsä ja aikuinen mies ja osaat analysoida tilanteen, niin jätä vanhentuvan äitisi syyttäminen rauhaan. Hän on omalla tavallaan yrittänyt kasvattaa ainukaistaan ja antaa ohjeet parempaan elämiseen kuin itsellä oli.Tehnyt virheitä mutta varmaan on myös joissa asioissa onnistunutkin. Monessa perheessä lapset yritetään saada kouluttautumaan akateemiseen ammattiin jotta pääsisivät helpommalla ja paremmalla palkalla elämässään eteenpäin (vanhemmat kuvittelevat ainakin näin). Ei äitisi ole ainoa. Anna äidillesi virheet anteeksi, kaikilla meillä on olemassa vain yksi ja ainoa äiti, jota ei voi korvata. Älä pidä ja lietso vihaa yllä. Älä enää sälytä vastuuta elämäsi kulusta äitisi hartioille. Nyt jos koskaan pystyt itse menemään viitoittamaasi tietä ja tehdä omat ratkaisusi, virheineen ja onnistumisineen.