Pääsin eilen sairaalasta kotiin.
Syöpä. Minulla, 34- vuotiaalla..
Vieläkin shokissa. Ja lääkitys kova. Sekosin kun kuulin.
Ajatukset ovat ihan solmussa..
Paha olla, itkettää, pelottaa ja niin.
Miesystävä ei käynyt kuin kerran katsomassa mua tuoden suklaata jne. Mutta viipyi vain 10min. Ei voinut sietää sairaalan hajua.
Ja nyt kun näyttää siltä, että toinen rinta poistetaan..jään totaalisen yksin. muutenkaan suhde ei ollut kunnossa ja kuka nyt yksirintaisen kanssa haluaisi olla kun en muutenkaan ollut ns. hyvä siinä mielessä..
Lääkärit höpötti jotain, että nyt sulla pitäis olla tukijoita (onhan sulla tuo avomies) että jaksaisin. Aloin itkemään ja sanoin, ettei minulla ole ketään. Ei sisaruksia, ei kertakaikkisen mitään. Huusin, että tämä ei ole kuin "kauniit ja rohkeat" jossa kaikki pitää toisistaan huolen. "-Kai sulla nyt joku on.."
Ajattelin itse jo leikata hiukset kaljuksi ja menettää kaikki. Sehän tässä kuitenkin on edessä.
Katselin muita ja ajattelin vieressä makavaa naista, jonka luona ystävät ja sukulaiset vierailivat alvariinsa.
Olinko näin huono ihminen? Eikö kukaan välitä? Pitikö niille harvoille ns. ystäville soittaa, että olen täällä ja osastolla se ja se?
Kuitenkaan kenenkään käymättä.
Miten jaksan vai jaksanko yleensäkään. Ennusteet on hyvät, mutta en tiedä onko tämä lopunalkua vaan uuden alkua.
Paljon sain esitteitä ja tietoa tukiryhmistä. Siitä kiitos sairaalan henkilökunnalle!
Yksikin pieni, aito hymy esim. siistijältä, teki olon paljon paremmaksi.
Mies todennäköisesti jättää. Se tuli jo selväksi. Nyt en osannut kuin tulla tänne nettiin ja kirjoittaa kun en voi enkä halua vieläkään todeta asiaa todeksi. Pesen pyykkiä, jynssään lattioita, itken ja ajattelen, great..
Ei sanottavaa. Olo on tyhjä. Kuolema pelottaa ja kaikki kauhutarinat rintasyöpään kuolleista.
Olinko tosiaan näin tyhmä, etten huomannut tuota perkeleen pattia? Nyt vaan ajattelen, että kunhan koti on siisti kun lähden täältä taas osastolle.
Mies ei asu samassa taloudessa. Tällä kertaa onneksi.
Saan rauhassa sääliä kaikkea tätä paskaa koko mun elämän ajalta kuunnella Ave Mariaa.
Kun tämä ois ollut mun ensimmäinen vastoinkäyminen..ei niin ei. Piste, valkoinen, tämä on.
Onko ketään muuta samanikäistä, jolle näin on käynyt?
En tiedä, mutta tilastojen perusteella uskoisin. Mutta teillä on puoliso/ystävät/tuttavat..
Syöpä. Minulla, 34- vuotiaalla..
Vieläkin shokissa. Ja lääkitys kova. Sekosin kun kuulin.
Ajatukset ovat ihan solmussa..
Paha olla, itkettää, pelottaa ja niin.
Miesystävä ei käynyt kuin kerran katsomassa mua tuoden suklaata jne. Mutta viipyi vain 10min. Ei voinut sietää sairaalan hajua.
Ja nyt kun näyttää siltä, että toinen rinta poistetaan..jään totaalisen yksin. muutenkaan suhde ei ollut kunnossa ja kuka nyt yksirintaisen kanssa haluaisi olla kun en muutenkaan ollut ns. hyvä siinä mielessä..
Lääkärit höpötti jotain, että nyt sulla pitäis olla tukijoita (onhan sulla tuo avomies) että jaksaisin. Aloin itkemään ja sanoin, ettei minulla ole ketään. Ei sisaruksia, ei kertakaikkisen mitään. Huusin, että tämä ei ole kuin "kauniit ja rohkeat" jossa kaikki pitää toisistaan huolen. "-Kai sulla nyt joku on.."
Ajattelin itse jo leikata hiukset kaljuksi ja menettää kaikki. Sehän tässä kuitenkin on edessä.
Katselin muita ja ajattelin vieressä makavaa naista, jonka luona ystävät ja sukulaiset vierailivat alvariinsa.
Olinko näin huono ihminen? Eikö kukaan välitä? Pitikö niille harvoille ns. ystäville soittaa, että olen täällä ja osastolla se ja se?
Kuitenkaan kenenkään käymättä.
Miten jaksan vai jaksanko yleensäkään. Ennusteet on hyvät, mutta en tiedä onko tämä lopunalkua vaan uuden alkua.
Paljon sain esitteitä ja tietoa tukiryhmistä. Siitä kiitos sairaalan henkilökunnalle!
Yksikin pieni, aito hymy esim. siistijältä, teki olon paljon paremmaksi.
Mies todennäköisesti jättää. Se tuli jo selväksi. Nyt en osannut kuin tulla tänne nettiin ja kirjoittaa kun en voi enkä halua vieläkään todeta asiaa todeksi. Pesen pyykkiä, jynssään lattioita, itken ja ajattelen, great..
Ei sanottavaa. Olo on tyhjä. Kuolema pelottaa ja kaikki kauhutarinat rintasyöpään kuolleista.
Olinko tosiaan näin tyhmä, etten huomannut tuota perkeleen pattia? Nyt vaan ajattelen, että kunhan koti on siisti kun lähden täältä taas osastolle.
Mies ei asu samassa taloudessa. Tällä kertaa onneksi.
Saan rauhassa sääliä kaikkea tätä paskaa koko mun elämän ajalta kuunnella Ave Mariaa.
Kun tämä ois ollut mun ensimmäinen vastoinkäyminen..ei niin ei. Piste, valkoinen, tämä on.
Onko ketään muuta samanikäistä, jolle näin on käynyt?
En tiedä, mutta tilastojen perusteella uskoisin. Mutta teillä on puoliso/ystävät/tuttavat..
Vastaukset 19
Vanhimmat
Elämä ei aina näytä meille ihmisille niitä kauneimpia kasvojaan. Luulisin (edes pienen aavistuksen verran) ymmärtäväni tunteitasi.
Sä tarvitset nyt aikaa ja arvaapa kenelle.;) Itsellesi. Sinä olet nyt elämäsi tärkein prioriteetti. Sinä ja vain sinä. Kukaan ei tarvitse sulta huomiota nyt niin paljoa, kuin se sisäinen "sinä", joka taistelee ymmärtääkseen miksi. Todellisuus auttaa sua nyt kertomalla sulle myös sen, minkälaisten ihmisiin sun ei kannata haaskata energiaasi, jos todella pysähdyt kuuntelemaan mitä sillä on sulle sanottavanaan. Vailla tunnekuohuja. Rauhassa.
Jos miehesi sut tuon vuoksi jättää, niin sitten jättäkööt. Kuulostaa kliseeltä (jolle sä todennäköisesti vain hymähdät), mutta oikeasti: jos miehesi syöpäsi vuoksi lähtee kävelemään, hän EI oikeasti ole ollut alunperinkään arvoisesi. Selkärangankin omaavia miehiä on ihan oikeasti niitäkin. Sulla on vielä kaikki mahdollisuudet elämässäsi törmätä sellaiseen.
Käytä hyväksesi kaikki sairaalasi sulle tarjoamat tukipalvelut. Kerro siellä tuosta, ettei sulla ehkä ole ketään, joka jakaisi raskaat ja haastavat kokemukset kanssasi. Älä kaunistele tilannettasi yhtään sairaalahenkilökunnalle. Heillä on erityiskokemusta siitä, mitä syöpäpotilas käy lävitse.
Voimia sinulle! Muista, että yhä useammin syöpä pystytään täysin parantamaan. Yritä myös olla huolehtimatta liikaa siitä, mitä edessä on. Kokoat siten parhaiten voimasi. Päivä kerrallaan.:)
TOSI TOSI PALJON
Uskon, että elämässä on kaikella tarkoituksensa, vaikka tässä tilanteessa sinun on varmaan vaikea niin ajatella.. Koettelemukset meille joillekkin annetaan aika rankkoina - mutta, mikä ei tapa se vahvistaa.
Uskon kuidenkin sinun käyvän vaikeuksien kautta voittoon !
Lue tältä samalta osastolta pari päivää sitten kirjoitamani juttu "Uusi suhde ja sairaus". Suhtautumiseni syöpään on hyvin erilainen kuin sinulla.
Pelottaa minuakin, mutta en todellakaan kaipaa sääliä, voivottelua ja murhetta kaikille muillekin. Miksi minä haluaisin tämän taakan rakkaideni harteille kaataa? Kyllä minä jaksan kantaa tämän taakan itsekin. Eivät rakkaani ole surua ansainneet. En minäkään tietysti tätä vietävän tautia, mutta kun tämä kerran juuri minulle tuli, niin minun tästä on selvittävä. Ei muiden.
En ole kertonut edes vanhemmilleni tai veljelleni, en parhaille ystävilleni. En halua vaivata heitä. Kerron jos on pakko. Kerron jos en selviä. Mutta tietysti olen päättänyt selvitä. :) Ennusteeni on kuitenkin 50%, niin tietysti selviän! Olen nuori, vain 26. Elämä edessä, ja paljon rakkautta annettavana. Rakkautta minä haluan jakaa! En tätä surua, tuskaa ja tautia.
Unohda itsekkyys ja suo läheisillesi huoleton elämä.
ja kyllä tällä kirjoittajalla on erilainen tilanne kuin sinulla. Sinullahan on niitä ihmisiä ympärilläsi joita et halua kuormittaa. Tällä kirjoittajalla ei niitä edes ilmeisesti ole.
Miten toinen vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen voi toiselle kirjoittaa noin kuten sinä kirjoitit? Anteeksi vain, mutta kuulosti aika kylmältä.. Jokainen tarvitsee joskus tukea, ei se sitä tarkoita että kaikki kaadettaisiin tukiverkon niskaan.
Tämän ketjun aloittajalle toivon voimia, sinä selviät. Ja kuten joku jo edellä kirjoitti, päivä kerrallaan, on sitten millainen kriisi hyvänsä kyseessä. Ajattele, että kun tämän päivän jaksaa, tämän viikon ja tämä kuukausi onkin jo mennyt. Niin kyllä se helpottaa. Se vaatii kuitenkin aikaa.
Kylmää kuvaa en halunnut antaa. Tarkoitukseni oli vain hakea positiivista puolta. Eli sitä, että parempi vain, jos surussa ei ala vellomaan, ja sitä ei ala säälipisteiden hakemisella kasvattamaan myös ympäristöön. Jos aloittajalla ei ole sellaista ihmistä lähipiirissä, joka on hänestä kovin riippuvainen, niin tässä elämäntilanteessahan se on hyvä juttu! Murhetta tulee maailmaan vain yhdelle, ei kahdelle hengelle. Eikös se ole vähemmän paha?
Tiedän tasan tarkkaan, että joskus on vaikeaa. Mutta ihminen jaksaa kyllä vaikeudet kasvaa, kun tahtoa löytyy. Ja tahdon löytyminen on ihmisestä itsestään kiinni. Positiivista asennetta ja hymyä elämään aloittajalle toivon!
Muutamia iloisia asioita:
Kun sytostaatit oksettaa, niin lähteepähän liikakilot. Ja tippuilevat hiukset kasvavat kuulema usein tuuheampina takaisin, jos tauti tulee nujerrettua. Maatessa on hyvin aikaa lukea kaikkia niitä kirjoja, mitä ei koskaan ole tullut luettua, vaikka on ollut kiinnostusta. Ja ennen kaikkea -elämää oppii arvostamaan sellaisenaan, puuteineen päivineen. :)
tajuan olla tietyissä asioissa hyvinkin hiljaa, mutta sinä et näköjään osaa samaa. Osaatko sinä mitään sanoa mikä ei kuulostaisi niin helvetin pahalle, ei syöpä ole mikään askel laihuuteen tai tuuhean tukan kasvattamiseen..?
Okey, propsit sulle yhden kokemuksen rikkaanpana olemisesta, en kadehdi, mutta en tuolla hehkuttaisikaan niin kuin sinä tuolla tunnut tekevän. En tämän enempää asiaan ota kantaa, mutta sanon vaan että kaikilla se ei ole ole noin helppoa, onko se edes helppoa vai uskotteletko vaan niin itsellesi..?
pointti on siinä, ettei ihmisen tarvitse aina jaksaa. Ihmisellä on lupa väsyä, saada tukea ja olla joskus heikko. Kun itseäni kohtasi kriisi (ei sairaus), tajusin vasta kun eräs ystäväni sanoi, ettei minun TARVITSE aina jaksaa. Joskus tuntuu, että on liikaa kannettavanaan, silloin saa väsyä ja pyytää apua. Ystävät ja läheiset ovat sitä varten. Kunnioita sinäkin edellinen kirjoittaja ystäviäsi sen verran, että haet heiltä apua, jos tarvitset. Sinä et voi olla vahva koko sairautesi ajan, et ole supernainen. Hae silloin apua! Se ei ole kaiken kaatamista heidän niskaansa. Kyse on vain siitä, ettei aina tarvitse jaksaa.
Alkuperäisellä on vaikeampaa, hänellä ei ole tätä tukiverkkoa, toivon että hän saa sen terveydenhuollon kautta. Ja anteeksi, että kirjoitus nyt rönsyilee, en halua teidän kenenkään tapaa sairastaa tai toipua kyseenalaistaa tai morkata. Yritän vain sanoa, että kenenkään elämää, ei siis läheisten, kuten ei itsenkään, tee helpommaksi se, ettet kriisissäsi hae apua ja tukeudu läheisiisi, tai muuhun tukiverkkoon joka on tarjolla.
En ymmärrä miksi positiivinen asenne kuulostaa pahalta. En todellakaan. Tutkimusten mukaan positiivisella asenteella olevat ihmiset selviävät paremmin. Esimerkiksi tuuheasta tukasta nauroin sairaalassa toisen syöpäpotilaan kanssa muutama päivä sitten. Hänen tädilleen oli ohuen vaalean tukan tilalle tullut hoitojen jälkeen tumma kihara tolkuttoman paksu tukka! Meistä se oli hyvä juttu. :) Eihän meidän sairaiden elämässä kaikki muutu pahaksi sillä, että meillä on syöpä. Hyviä asioita tapahtuu yhä ympärillämme -ja meillekin! Toivon totisesti että aloittaja tietää ja muistaa tämän!
Ja yleisestihän pidetään tärkeänä sitä, että potilas elää kykyjensä mukaan normaalia elämää, eikä jää vellomaan pelossa ja sairaudessa.
Kyllä tällainen prosessi kysyy voimia, ja melkein loukkaannun kun luulet minun pitävän tätä helppona. Luuletko etten kirjoita tätäkin tippa linssissä? Olen onnellinen silti siitä, että jaksan yhä hymyillä upeille syksyn lehdille, ja muille elämän iloille. Sairaalassa sanoivat, että iloni voimalla tapan tämän taudin varmasti. Niin aion tehdäkin!
En voi kuvitella, että tämä olisi kenellekään helppoa. Minulle tämän tekisi vielä vaikeammaksi se, että tietäisin muidenkin surevan takiani. Sitä vain yritin sanoa.
Aloittajalle tiedoksi, että meissä ihmisissä on yllättävän paljon voimaa, vaikka moni väittää muuta.
Oikein ajattelin kommenttiasi. Soitin jopa pomolleni, vaikka emme todellakaan ole läheisiä. Hän tietää tilanteestani, ja hänen äidillä sattuu olemaan myös parantumaton syöpä. Luin tekstisi hänelle.
Hän nauroi. Hänen äitinsäkin on kuulema naureskellut, kuinka kivaa on kun ei tarvitse ajella kainalokarvoja. :D Ihan ihmisiä me syöpäpotilaatkin ollaan, ja tarvitsemme naurua. Ja mustaakin huumoria.
Pomo sanoi ihailevansa asennettani. Vielä en ole ollut edes sairaslomalla, vaan yritän pysyä arjessa kiinni. Oksennan välillä vessassa, mutta entäs sitten! Jos tämä tauti vie minulta jo kunnon, ulkonäön, luultavasti mahdollisuuden saada lapsia jne, niin en anna tämän viedä minulta elämän muita iloja.:)
Minun rakkain ystäväni joskus sanoi, ettei ihmiselle anneta kannettavaksi enempää kuin hän jaksaa kantaa. (Ne jotka romahtavat, ovat luovuttaneet liian helpolla ja olisivat pystyneet parempaa.) Tämä ystäväni neuvo on monessa elämän käänteessä tuonut hymyn kasvoille ja lämmön sydämeen.:) Joskus kun hänellä oli vaikeaa, muistutin häntä omista sanoistaan. Hän liikuttui ja otti heti positiivisemman asenteen. Ajatuksessa on voimaa!
Kunnioitan ystäviäni suunnattomasti. Niin paljon, että nujerran tämän taudin.
miten voitte nauraa kaikelle tapahtuneelle, mutta eipä tulisi mieleeni uuden päivän valjettua heittää mustaa huumoria juuri vakavan sairauden diaknoosin saaneelle ihmiselle, varsinkin kun hänellä ei ole ihmisiä jonka kanssa asiaa voisi sulatella, sinä taas kerrot jopa pomollesi soittaneesi minun kirjoituksistani ja olette nauraneet kaikki yhteen ääneen..?
Anayways, toivotan kaikille kaikkea hyvää vaikka vittupäiseltä kuulostankin ja sitä suurimmaksi osaksi kaiken katkeruuden jälkeen olenkin, kuitenkin tämänkin keskustelun voiman voisi käyttää aloittajan tukemiseen, ei sinun joka et sitä niinkään tarvitse tai ainakaan sitä pyydä..!!
Toivonkin että aloittaja on kirjoitukseni lukenut, ja niistä voimaa saanut. Ja että hän ymmärtää, miten tärkeää huumori ja nauru on vaikeassa tilanteessa. Saa itkeäkin, ja pitääkin, mutta ei saa jäädä tuleen makaamaan. :)Vaikka sinä et tätä asiaa nyt ymmärrä, niin toivottavasti aloittaja tämän huomaa.
Ymmärrän tai ainakin luulisin jotain ymmärtäväni tuskastasi. Minulla reilu vuosi sitten samanlainen tilanne, todella epätoivoinen. Tuntui, ettei ollut ketään ja mitä minä täällä maan päällä teen ylipäätään.
Ei tukiverkkoa (pari ystävää tiesi, heitä ei halunnut liikaa vaivata, omatkin murheet). Koska "tapaus" sattui kesällä, myöskään viralliset tukiryhmät ei silloin toimineet. Sairaalan porukalle en tuntenut haluavani "purkautua".
Alussa kokee suurta tuen tarvetta ja puhua, aikaa kun vähän kuluu, välillä ei haluaisi ajatella koko asiaa. Jokainen käsittelee näitä juttuja omalla tavallaan, mitään oikeaa tai väärää tapaa ei ole.
Sankareita ei tarvita, eikä näissä asioissa kukaan ole toista "sankarillisempi" ja reippaampi. Jos jotenkin selviytyy tästä hommasta elävien kirjoissa niin se on jo kova juttu. Elämä jatkuu, pakostakin.
Jos mies jättää, niin ei ole arvoisesi. Toisaalta voi olla hänkin järkyttynyt, eikä kykene asiaa käsittelemään, haluaa pakoon ahdistavaa tilannetta. Kelle tahansa meistä voi milloin tahansa sattua sairaus, onnettomuus, kukaan ei ole "turvassa".
Voimia sinulle, niitä tarvitaan ja rutkasti. Ei se tähän lopu, toivoa on aina (vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisikaan). Minäkin elän toivossa ja tätä päivää, kuka sitä huomisesta tietää.
Varmasti sairaalan kautta saat apua, kun sitä pyydät ja vaadit. Kun näin vakava asia on kohdallesi tullut, niin se on heti alusta asti käsiteltävä juurta jaksaen myös psyykkisellä puolella fyysisen ohella. Muuten pian käy niin, että kun fyysinen puoli on hoidettu, sinulle jää siitä henkiset arvet. Eli pyydä ammattiapua, jos et muuten saa läheisiäsi tueksi! Sinun täytyy voida kertoa peloistasi ja purkaa tunteitasi, kaikkea mahdollista... ääneen puhua jonkun kanssa. Asia täytyy käsitellä niin, että kun olet sairaalasta päässyt kotiin, on mielesi kevyempi, eivätkä pelot ja traumat pääse vahingoittamaan sinua henkisesti.
On aivan normaalia, että tuollaisessa tilanteessa tunteet ovat voimakkaita ja välillä saattaa tuntua ettei jaksa. Siksi tarvitset ehdottomasti tukea! Yksin tällaista asiaa sinun ei missään nimessä pidä kestää! Positiivinen mieli on yksi parhaista lääkkeistä paranemiseen.
Oma mieheni sairasti myös syövän ja hänet saatiin hoidettua. Hänellä oli koko ajan valtava määrä tukijoita. Mielestäni hän oli itse kaikkein positiivisin ihminen paranemisprosessissaan, emme me tukijatkaan siihen pystyneet. Ei voinut kuin ihailla!
Tuolla aiemmin jo kommentoitiinkin tuon miehesi käyttäytymisestä. Anna hänen rauhassa miettiä asioita, mutta älä odota mitään. Keskity nyt itseesi, on tärkeintä,että selviät nyt kunnialla hoidosta. Varmasti mikäli miehellä on yhtään inhimillisyyttä, hän kokee syyllisyttä siitä,että ei ole sinua pystynyt tukemaan. Minullakin oli hyvin ristiriitaisia tunteita mieheni sairastuessa. Toisaalta pelkäsin niin menettäväni hänet, että halusin lähteä pois, koska halusin suojata itseäni siltä tuskalta.Mutta onneksi pysyin järjissäni ja olin tukena. Myös itse sain tukea tuona aikana läheisiltä, mikä helpotti oloa.
Kaikkea hyvää sinulle! Varmasti sinä vielä löydät niitä ihmisiä lähellesi, jotka ovat sinun arvoisiasi! Aina tällaisilla hetkillä hyvät ystävät erottuvat huonoista.Mihin me niitä huonoja koskaan tarvitsisimme?
toivottavasti henkistä tukea antavat ajatukset Sinulle ystävä, yritä jaksaa.
Olet ainutkertainen avuinesi ja puutteinesi niinkuin me kaikki.
kuitenkin jo näin monta tuntematonta ihmistä, jotka haluavat sinulle pelkkää hyvää, vaikka eivät sinua tunnekaan. Toivon omalta osaltani sinulle voimia. Jos edes joku ihminen löytyy, puhu hänelle, eihän tämä netti kuitenkaan oikeita ihmisiä korvaa.
Lämpimiä ajatuksia sinulle. Selviät aivan varmasti ja paranet. Elämä on vielä edessä. Sairaalasta voit kysyä tukiryhmistä yms. niistä voi olla apua? LÄhetän sinulle virtuaalisesti paljon empatiaa ja lämpimiä ajatuksia.
Olen jäävi sanomaan mitään, mutta sanonpa kuitenkin, että elämässä on paljon muitakin asioita kuin parisuhde ja sen sellaiset.
Elämässä voi vaikka uppoutua tutkimaan jotain kulttuuria, tiedettä, taidetta, ihan mitä vaan. Vain taivas ja mielikuvitus ovat rajana.
Yleensä elämssä kovia kokeneet ovat niitä kaikkein viisaimpia ja hyväsydämisiä ihmisiä.
Ehkä sinulle on langetettu joku haastava "projekti", johon tarvitaan paljon koulutusta ja ehkä tämä syöpä oli sitten se tarvittava koulutus.
Sen sinulle sanon, että sellaista asiaa kuin kuolema ei ole olemassa. Sitä on ehkä vaikea käsittää, mutta se on vain illuusio, joten sen pelkääminen on aivan turhaa.
Olet tehnyt parhaasi ja se riittää.
Toivon, että osaat ohittaa olankohautuksella sellaiset kirjoitukset, joissa tuentarpeesi käsitettiin itsekkyydeksi. Jos joskus on aika tukeutua toiseen ihmiseen, se on sinulla nyt. Tuki voi tulla yllättävästäkin suunnasta, sairaus tai muu onnettomuus lajittelee läheiset ihmiset tehokkaasti niihin, jotka pelkäävät ja pakenevat ja niihin, jotka ovat oikeasti vahvoja ja oikeasti läsnä. Jako on yllättävä.
Koska minulle ei ole koskaan tapahtunut aivan vastaavaa, en voi sanoa ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu. Tiedän silti, mitä on pelätä henkensä edestä ja mitä on olla yksin, siitä voin jotain aavistaa.
Toivon totisesti, että joku olisi tukenasi. Koko sydämestäni toivon sinulle voimia ja toivon, että paranet. Toivon, että voisin tehdä enemmän.
*Halaus*