Takana kohta seitsemän vuotta parisuhdetta, useampi vuosi jo yhdessä asumistakin.
Yhteinen, ihana lapsi, 1v 3kk.
Viimeinen vuosi on ollut enemmän tai vähemmän "taistelua". Pitkiä pätkiä hiljaiseloa/mykkäkouluja, ilman läheisyyttä, hellyyttä.
Aina silti on vain jaksettu,lähinnä päivä kerrallaan.
Nyt lienee tullut hetki "heittää hanskat tiskiin".
Totesin avopuolisolleni, että voitko sanoa yrittäneesi täysillä? Jos voit, homma taitaa olla sitä myöten selvä. Ei hän, enkä minäkään ole yrittänyt täysillä. Tyhjiä sanoja, vailla ratkaisuja, päätöksiä.
Kysyin, miksi en saa sinulta hellyyttä kun itse sitä sinulle tarjoan. Hän sanoi, "kun ei tunnu siltä".
Se tuntui viimeiseltä iskulta.
Haluanko itse jatkaa? En tiedä. Välillä kyllä. Välillä en. Mutta sen tiedän, että kaikkien näiden vuosien heittäminen hukkaan tuntuu pahalta,kun kumpikaan ei ole yrittänyt taistella sen puolesta. Mutta mitäpä sitä taistelemaan, jos toinen ei ole siihen valmis...
Olen valtavassa tunnemyrskyssä. Ja sitten taas on hetkiä kun ei tunnu yhtään miltään. Ja välillä taas lainehtii rajummin kuin koskaan. Taidan olla kohta psykiatrin tarpeessa. Toivottavasti työpaikkalääkäristä on apua...
Ja mikäkö meillä on? Ei tarpeeksi yhteistä aikaa, itse teen töitä, puoliso kotona lapsen kanssa. Puoliso tuntuu ihan erilaiselta kuin se henkilö, johon aikoinaan rakastuin.
Hän on sanonut minulle, että yksi parisuhteemme "ongelmista" on se, että minä välitän hänestä enemmän kuin hän minusta. Lienee selvä merkki siitä, ettei tätä kannata jatkaa...(?)
Muutto maalle omaan taloon, jossa en avopuolisoni mielestä ole "ottanut minulle kuuluvaa roolia". Lusmuksikin on sanottu, vaikka yritän olla hyvä isä, teen kotitöitä, mutta en nikkaroi taloa uuteen uskoon hetkessä. Toisaalta, en omista talosta yhtään mitään, kaikki on avopuolisoni nimissä. Tuntuu, ettei omilla mielipiteilläni ole merkitystä. hän ajaa omat päätöksensä läpi...
Eniten olen surullinen lapseni puolesta. Hän on parasta mitä olen koskaan saanut aikaiseksi. Enkä tuon parempaa tule saamaankaan.
Sanotaan, että lapsi aistii vanhempien väliset erimielisyydet. Lapselleni en halua milloinkaan mitään pahaa, mutta tämä kaikki saa oloni kovin surulliseksi. Mitä hänelle tapahtuu...? Sysätäänkö minut sivuun...?
Nyt kaikki vain kaatuu päälle...tyhjä, mitäänsanomaton olo.
Ja kun elämänhalukin on täysin mennyt...
Yhteinen, ihana lapsi, 1v 3kk.
Viimeinen vuosi on ollut enemmän tai vähemmän "taistelua". Pitkiä pätkiä hiljaiseloa/mykkäkouluja, ilman läheisyyttä, hellyyttä.
Aina silti on vain jaksettu,lähinnä päivä kerrallaan.
Nyt lienee tullut hetki "heittää hanskat tiskiin".
Totesin avopuolisolleni, että voitko sanoa yrittäneesi täysillä? Jos voit, homma taitaa olla sitä myöten selvä. Ei hän, enkä minäkään ole yrittänyt täysillä. Tyhjiä sanoja, vailla ratkaisuja, päätöksiä.
Kysyin, miksi en saa sinulta hellyyttä kun itse sitä sinulle tarjoan. Hän sanoi, "kun ei tunnu siltä".
Se tuntui viimeiseltä iskulta.
Haluanko itse jatkaa? En tiedä. Välillä kyllä. Välillä en. Mutta sen tiedän, että kaikkien näiden vuosien heittäminen hukkaan tuntuu pahalta,kun kumpikaan ei ole yrittänyt taistella sen puolesta. Mutta mitäpä sitä taistelemaan, jos toinen ei ole siihen valmis...
Olen valtavassa tunnemyrskyssä. Ja sitten taas on hetkiä kun ei tunnu yhtään miltään. Ja välillä taas lainehtii rajummin kuin koskaan. Taidan olla kohta psykiatrin tarpeessa. Toivottavasti työpaikkalääkäristä on apua...
Ja mikäkö meillä on? Ei tarpeeksi yhteistä aikaa, itse teen töitä, puoliso kotona lapsen kanssa. Puoliso tuntuu ihan erilaiselta kuin se henkilö, johon aikoinaan rakastuin.
Hän on sanonut minulle, että yksi parisuhteemme "ongelmista" on se, että minä välitän hänestä enemmän kuin hän minusta. Lienee selvä merkki siitä, ettei tätä kannata jatkaa...(?)
Muutto maalle omaan taloon, jossa en avopuolisoni mielestä ole "ottanut minulle kuuluvaa roolia". Lusmuksikin on sanottu, vaikka yritän olla hyvä isä, teen kotitöitä, mutta en nikkaroi taloa uuteen uskoon hetkessä. Toisaalta, en omista talosta yhtään mitään, kaikki on avopuolisoni nimissä. Tuntuu, ettei omilla mielipiteilläni ole merkitystä. hän ajaa omat päätöksensä läpi...
Eniten olen surullinen lapseni puolesta. Hän on parasta mitä olen koskaan saanut aikaiseksi. Enkä tuon parempaa tule saamaankaan.
Sanotaan, että lapsi aistii vanhempien väliset erimielisyydet. Lapselleni en halua milloinkaan mitään pahaa, mutta tämä kaikki saa oloni kovin surulliseksi. Mitä hänelle tapahtuu...? Sysätäänkö minut sivuun...?
Nyt kaikki vain kaatuu päälle...tyhjä, mitäänsanomaton olo.
Ja kun elämänhalukin on täysin mennyt...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuo kuulostaa niin normaalilta kuin olla voi. Lapsen syntymän jälkeen noin käy useimmille, mutta hyvää ei kannata heittää hukkaan. Se että vaimosi sanoo, että ei tunnu siltä, se ei tosiaankaan tarkoita sitä, ettei siltä tuntuisi joskus tulevaisuudessa. Jos hän sanoo, että sinä välität enemmän kuin hän niin sekin on vain puhetta tilanteessa, jossa on hän ja pieni lapsi, joka on kaikki kaikessa hänelle. Vaimosi varmasti rakastaa sinua, mutta hän ajattelee, että lapsi on tärkein, niinkuin myös sinulle, mutta äidille se voi olla niin suuri asia, että se riittää ja mies unohtuu. Voitte löytää vielä toisenne, mutta ole kärsivällinen. Antakaa itsellenne ja toisillenne aikaa ennenkuin eroon päädytte. Parisuhdeterapiaa suosittelen.
Perheneuvolat tänä päivänä auttavat ihmisiä, jos
perheessä on "pattitilanne" Tietoa saat varmasti omasta neuvolasta mihin ottaa yhteyttä. Sinne voi alussa mennä yksinkin. Suosittelen, saat vähän etäisyyttä asioihin. Puolisosi voi tulla myös mukaan. Itse olen hakenut apua ja olen saanut, koska he ovat puolueettomia, siis eivät asetu kummankaan puolelle vaan auttavat näkemään asioita
monipuolisemmin. Kokeile. Onnea elämääsi.
kaikki loppuu aikanaan. ole onnelinen, että te sentään puhuitte asioita. me emme puhuneet. 15 vuotta vaan heitettiin kankkulain kaivoon..... tai siis hän heitti. Asioita ei koskaan puhuttu läpi, se vaan loppui. Kun millään ei oo enää merkitystä :(
lapsi tulee. Äiti keskittyy lapseensa, seksi ei tule juuri mieleenkään, tulee sitten joskus taas. Älä ihmeessä painosta, anna muunlaista läheisyyttä, hemmottele ilman odotuksia tai vihjauksia makuukammarihommmista. Oikeasti, tiedän kokemuksesta, että näin se menee.
Naisella on niin vahva vietti hoitaa ja suojella sitä lasta, mies jää väkisinkin sivuun. Itse hän kuvittelee olevansa ihan samanlainen kuin ennenkin, eikä ymmärrä mitä sinä kipuilet. MUTTA sinun kuuluu olla myös aivan älyttömän kiinnostunu siitä lapsesta, tee enemmän kotihommia kuin oikesti jaksaisitkaan, hoida sitä lasta, kuuntele kaikki ne äidin huolet ja neuroosit. Ajattelepas vauva-aikana lapsi on äidissään kiinni 24 tuntia vuorokaudessa, vaatimassa ruokaa ja huolenpitoa ja sitten siinä on lemmenkipeä mies odottamassa omaa osaansa. Äiti ei repeä ihan kaikkeen. Ja kas kummaa kun lapsi irtaantuu äidin helmoista pikkuisen, alkaa puhua ja menee välillä isin kanssa, nukkuu yönsä eikä tarvi jatkuvaa hoivaa niin äitikin "tulee taas järkiinsä". Jos ei sitten ole jo toinen vauva tulossa... Näin se menee. Toiset miehet kestää ja toiset ei. Suosittelisin kyllä kestämään sillä uudessa parisuhteessa käy samalla tavalla ja taas uudelleen. Ja arjen kestäminen on kyllä sitä mitä parisuhteessa tarvitaan, olipa lapsia tai ei. Arkea on 99 prosenttia ihmisen elämästä sitä seksiä ja juhlaa sitten se yksi.
joo..ei kait sitä väkisin kannata olla.