Niin, moniko haluaisi olla kumppanilleen vain se, joka on *kelvannut* kun ei täysin odotusten mukaistakaan ole löytynyt (vrt. nimimerkin "Tyttö_" saamat vastaukset alempana)?
Itse en haluaisi vain 'kelvata' jollekin (paremman puutteessa), mieluummin olen yksin kuin jonkun korvike.
Itse en haluaisi vain 'kelvata' jollekin (paremman puutteessa), mieluummin olen yksin kuin jonkun korvike.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ne, jotka kuvittelevat ajan tekevän tehtävänsä, ovat mielestäni väärässä. Ei kenenkään persoonaa voi muuttaa.
Tokihan yhteisellä päätöksellä toisen kanssa voi liittoon mennä, yhteisellä päämäärällä ja toisen kunnioituksella pesän rakentaa. Mutta siihenkin tarvitaan tietyn tyyppiset ihmiset yhteen. Silloinkaan rakkaus ei ole se ensimmäinen kriteeri.
Saahan sitä toivoa itselleen sellaista suhdetta, joka olisi tasa-arvoinen, itsestä pidettäisiin niin kuin itsekin toisesta pitää, niin että on hyvä olla. Jokaisella on omat arvonsa.
En halua suhteeseen kenenkään varaksi.
Väittäisin että aika harva aviopari on heti tuntenut toisen olevan täydellinen kaikkia kriteereitä vastaava. Tutustuttaessa turhat kriteerit unohtuvat ja hyvät jutut korostuvat. Ja naimisiin mennään sen juuri oikean kanssa vaikka aluksi siltä ei tuntunutkaan.
Siksi ne jotka ovat jumittuneet liikaa kriteerilistoihin ovat pulassa koska tiputtavat liian herkästi niiden turhien kriteereiden perusteella. Eivät edes anna itselleen mahdollisuutta tutustua.
"kriteerilistoja". Itselläni ei ollut minkäänlaisia kriteerilistoja, kun viimeisimmän kumppanini tapasin, en ollut edes haku päällä. Hänessä vain oli sitä jotain, johon ihastuin välittömästi. Eli oikeastaan siis kriteerilistallani on vain yksi kriteeri: jos ihastun johonkuhun niin hänen pitää olla sellainen, johon ihastun välittömästi.
Olen yrittänyt ihastua netin kautta tapaamini "kunnollisiin" ihmisiin vain siksi, että heissä ei ole ollut mitään varsinaista vikaa. Se ei vain ole toiminut. He olisivat olleet mukavia ystävinä, mutta en tuntenut heihin vetoa miehinä.
(Ja mitään renttuihin rakastumista ei kannata vetää esiin; tuo exäni, johon ihastuin, oli täysin raitis ja savuton, koulutettu ja työssä eikä taatusti väkivaltainen tai rikollinen. Ihan tavallinen lyhyehkö, pyöreähkö keski-ikäinen suomalainen mies, joita jonkun muun mielestä varmasti mahtuu 13 tusinaan.)
On syytä pitää mielessä sekin, että rakkautta on montaa erimallista ja tuollainen ihastumis/romanttinen rakastuminen jota suuri osa ensi sijassa hakee ja jonka perusteella suuri osa määrittelee suhteen terveyden on vain yksi rakastamisen muoto muiden joukossa. Lisäksi se on usein "epävakaa" muoto joka ei itse asiassa kerro juuri mitään tunteista muutaman vuoden päästä.
Kovin tiukka pakko mielle ihastumisesta voi ajaa suhteisiin ihmisten kanssa joiden kanssa ei olekaan hyvä olla parin vuoden kuluttua. Lisäksi se tukahduttaa suhteita niihin ihmisiin joiden kanssa voi elää hyvässä ja rakastavassa parisuhteessa parin vuoden kuluttua. Joten tuo käsite kelpaaminen vähän riippuu myös siitä kuvasta mikä parisuhteesta on. Jos hakee itse ihastumista, voi sen puutteen mieltää "vain kelpaamisena" vaikka toinen on voinutkin arvioda parisuhdetta ja sen hyvyyttä eri pohjalta....
En toki haluaisi olla vain se joka kelpasi, mutta koska kaikki jossain mielensä sopukoissa kuitenkin puntaroivat ja vertailevat ihmisiä potentiaalisiani kumppaneina ja omaa statustaan parisuhdemarkkinoilla on luultavaa että usein henkilö jolle sinä "kelpaat" pettää itsensä aitoonkin tunteeseen ja sinä petät itsesi uskomaan että olit jotain muuta kuin se joka kelpasi. Milläpä tämän voisi estää? Kaikilla on kuitenkin draivi kumppanin löytymiseen ja jos sitä optimaalista ei tahdo löytyä niin kriteereitä reivataan tiedostomattaankin alaspäin....
muistan lukeneeni tutkimuksen, jossa sanottiin, että ne parit joilla oli voimakas alkuihastus (tai -huuma tai miksi sitä haluaa kutsuakin), selviävät paremmin vastoinkäymisistä kuin muut. Ja tämä nimenomaan siksi, että he ovat kokeneet alussa niin voimakkaita tunteita toisiaan kohtaan.
Siitä on aikaa kun tämän luin, joten lähdetietoa en löydä enää mistään.
Olen itse lukenut asiasta tietoja vähän molempiin suuntiin. Toki tuntuisi luontevalta, että ihastuminen on luonnon tapa sitoa pari voimakkaammin toisiinsa, mutta toisaalta nyky-ympäristössä molella tuntuu olevan addiktio tähän ihastumisvaiheeseen. Koska eroaminen on nykyään helppoa, on kynnys seuraavan ihastumisen hakemiseen alhaisempi. Ts. henkilöt, jotka vahvasti hakevat ihastumista voivat
myös hakea eroa herkemmin kuin muut silloin ihastumisvaihe loppuu.
yhden kommentin tähän haaraan: itse olen siis *yrittänyt* rakentaa suhdetta kahden sellaisen miehen kanssa, jotka olivat sopivia mutta joihin en tuntenut alussa erityistä ihastusta. Kummallakin kerralla jaksoin lähes kaksi vuotta odottaa, että alkaisin tuntea vetoa heitä kohtaan, mutta päinvastoin kävi. Ennen pitkää aloin vältellä kaikkea fyysistä kosketusta, mikä tietysti johti riitoihin, mutta kun en pystynyt nauttimaan heidän läheisyydestään niin en pystynyt. Ja suhde ilman seksiä & hellyyttä (/niistä nauttimista) on aika turha, ainakin minulle.
On, muuten, vaihteeksi mukava käydä asiallista keskustelua, jossa ihmiset voivat olla eri mieltä mutta silti ei mennä henkilökohtaisuuksiin tai haukkumisiin. Kiitos!
Ole hyvä:) Täällä on aivan riittävä määrä puhetaidottomia ja sinä olet positiivinen poikkeus.
Kait se olisi parasta, että pari yhteen mennessään
ennen kaikkea omaa samankäsityksen hyvästä parisuhteesta. Jos toinen kovasti kaipaa ihastumista on ehkä parempi hakeutua yhteen samanlaisen ihmisen kanssa. Tämä oli yksi ongelma omassa avioliitossani...kumppani jäi kovasti kaipaamaan ihastumista ja toisaalta ei osannut nähdä minun hiljaisempien tunteiden arvoa/aitoutta. Jos parilla on kovin erillainen kuva rakkaudesta/hyvästä suhteesta, en ennustaisi pitkää ja onnellista parisuhdetta.
Kyllä mun mielestä 1 1 pitää olla 3, että seurustelemaan lähdetään.
Olkoon nirsoilua tai ei, niin kyllä mun mielestä näissä rakkausasioissa pitää ja saa olla aika kirkasotsainen.
Mulle paras vaihtoehto olis tietysti hyvä suhde, semmosen ihmisen kanssa, jonka kans sovitaan yhteen.
Kakkosena on sitten yksin oleminen, siihen asti, kun edelliseksi mainittu toteutuu (jos toteutuu).
Muut vaihtoehdot ("harjoitussuhteet" tms.viritelmät, joita tällä palstalla on tarjottu ratkaisuksi) onkin sitten jo jossain valovuosien päässä.
JA olen siis tietoinen, että olemalla kriittinen, saatan viettää loppuelämäni yksin.
Mullekin annetiin tällä palstalla alkuviikosta semmosta neuvoa, että ota mies ja jos löydät paremman, niin vaihda.
Mun mielestä sellainen on hyväksikäyttöä ja se jos mikä raa'istaa ja vääristää tätä hommaa..
Kiitos, ei kiitos.
Ehkä käsityskykyni on puutteellinen, mutta mä en voi ymmärtää miksi joku mies haluaisi 43v naisen muuta kuin paremman puutteessa?
Vastaukseni itse asiaan on, että haluaisin tietenkin olla kumppanilleni juuri oikea ja paras kaikista. Haluaisin myös, että maailmassa ei sodittaisi, kaikilla ihmisillä olisi ruokaa ja puhdasta vettä, viinan juomisesta ei tulisi krapulaa ja ensi yönä näkisin unessa oikeat lottonumerot.
ikärasite vain ihastumisvaihetta, vai vaihtaako mies 40 vuotiaan naisen joka tapauksessa nuorempaan?
En, muuten, itsekään ole ajatellut enää ketään edes yrittäväni. Tuon viimeisimmän suhteen alkaessa olin vielä alle nelikymppinen mutta nyt jätän deittailuskenet nuoremmille.
Itse olen eronnut lapseton 30v mies. Voisin kuvitella, että jos olen lapseton 40 mies suosisin
nuorempaa naista, jos mahdollisuus on. Toisaalta jos en lapsia toivo tai niitä on jo tehty, suosisin ikäistäni naista. Ihastumisherkkyyden pienentymisestä iän karttuessa en osaa sanoa...varmaan edellisestä kommentistani tuli jo ilmi, että minusta se ei ole se olennaisin peruste parisuhteen aloittamiseen jos ajatus on olla suhteessa enemmän kuin 1v.
Jumala on ollut kaukaa viisas ja luonut miehen ja naisen sellaisiksi, että lisääntymiskykyiset yksilöt näyttävät vastakkaisen sukupuolen mielestä parhailta. Lisäännytty on ja Jumala lienee nyt tyytyväinen aikaansaannokseensa.
Mies vaihtanee ikääntyneen naisen nuorempaan, jos miehellä tällainen vaihtoehto on. Ja kuten sanoit, tuskin kovin moni nainen edes haluaisi, että hänen kanssaan ollaan vain sen takia että nainen yhä "kelpaa", jos jossain on miehelle parempi:)
eivät halua lisääntyä, jotkut ovat jopa varmistaneet lisääntymättömyytensä pienellä operaatiolla. Jos 50 vuotias mies haluaa nuoren naisen, joka puolestaan *ei* halua lapsia, niin hänellä pitää yleensä olla rahaa ja/tai korkea asema. Tällöin hän saattaa *kelvata* nuorelle naiselle.
Eli suo siellä, vetelä täällä. Turhilta pähkäilyiltä välttyy, kun ei edes aseta itseään niille alttiiksi.
Ei tietenkään kaikki miehet halua lisääntyä, ja nekin jotka haluavat, eivät halua sitä jatkuvasti. Mutta eihän tunteita ja ihastumista voi pakottaa järjellä.:D Sillä luontoäiti on ovela: juuri ne lisääntymisen kannalta hyvät naiset vaikuttaa houkuttelevilta, vaikka niiden kanssa olisi sitten aikomus vaan täytellä sudokuja yhdessä eikä lainkaan lisääntyä.
Norjassa tehty tutkimus kertoo, että miehillä on paljon naisia useammin elämänsä aikana enemmän kuin yksi perhe. Kaipa ne kahden perheen miehet sitten on sellaisia että on asemaa tai rahaa, ja naisille puolestaan riittää, että saavat olla edes osan elämästään tällaisen miehen "ykkönen".
Vastaisin että tuskin kukaan HALUAISI olla kumppanilleen se mikä on valittu paremman puutteessa. Tottakai jokainen meistä haluaa olla ykkönen. Mutta ehkäpä asia ei olekaan noin yksinkertainen. Olen itsekin ollut aina luonteeltani semmoinen että mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Täytyy myöntää että elämäni aikana olenkin viettänyt enemmän vuosia sinkkuna kuin seurustellen. Ihan vaan sen takia etten halua alkaa seurustelemaan vain seurustelun takia, kyllä se pitää kolahtaa molemminpuolisesti että se toimisi. Itselläni on kuitenkin sen verran moraalia että seurustellessa ei vilkuillla vieraisiin pöytiin, sen takia se pitää kolahtaa. Ja jos se ei heti aluksi kolahda niin en usko että sitä tapahtuu myöhemminkään, kyllä sen huomaa melko varhaisessa vaiheessa kiinnostaako toinen lainkaan siinä mielessä. Tosin nyt taas reilun kolmen vuoden sinkkuilun jälkeen alkaa tuntua siltä että pitäisikö vain yrittää seurustelua jonkun kanssa, naisen läheisyyttä kuitenkin kaipaan jossain määrin. Sitäkin olen kyllä yrittänyt kerran eikä se toiminut. Ongelmahan on juuri siinä että ihminen kuitenkin kaipaisi sitä läheisyyttä ja hellyyttä vastakkaiselta sukupuolelta.
Tiedän monia pariskuntia jotka ovat yhdessä vaikka eivät oikeastaan ole edes kiinnostuneita toisistaan, seksiäkään tuskin harrastetaan. Ihmetyttää suuresti että miksi he sitten ovat yhdessä? Sehän on kuitenkin tavallaan semmonen tilanne että siinä ollaan poissa "markkinoilta". Ainakaan minä en ala iskemään varattuja naisia. Ehkä se vain on sellainen tilanne että kyseiset ihmiset eivät vain osaa olla yksin, siksi pitää seurustella vaikkei toinen kiinnostaisikaan.
Tulee myös mieleen että nämä jotka ovat vain "kelpuuttaneet" jonkun niin ovatko he itse koskaan olleet TODELLA rakastuneita. Tietävätkö he edes miten se tuntuu munaskuissa asti silloin kun tunteet on mukana 110%:sti. Se tunne on todella mahtava ja sitä tässä olen taas odotellut.
Minulla ei tosin ole kokemusta siitä, miltä se tuntuu "munaskuissa asti", mutta muuten ajattelen samoin (myös ja varsinkin tuosta vieraisiin pöytiin vilkuilusta) ;-D
Erittäin loukkaavaa, jos vain kelpaisi jollekin. Melkein sama kun sanoisi että heti kun parempi vapautuu/osuu kohdalle, saat kenkää.
Entäs kuinka moni haluaisi jatkaa etsimistä aina hautaan saakka tavoitellen aina sitä vähän parempaa?
Mistä tiedätte olevanne/ettette (
Ei kiitos! Mielummin yksin jos ei tuota todellista rakkauden kohdetta löydy, siis molemmin puolista.