40 v kriisiä/masennusta?
Olemme eläneet yhdessä 16v ja nyt elo on jotenkin "lässähtänyt".Käymme töissä molemmat,ei velkaa ja kaikki puitteet ok.Lapset kouluikäisiä kaikki.Rakastamme toisiamme,ei vieraita suhteita mutta ikäänkuin jotain puuttuu.Tuntuu kuin miehelläni olisi joku ikäkriisi menossa...mikään homma ei kotona edisty,mikään ei kiinnosta,minnekkään reissuun ei haluta (esim tänä kesänä jäi lasten kanssa lomareissu tekemättä)
Kertokaa onko kenelläkään vastaavanlaisia alamäkiä?
En odota mitään ikuista kihelmöivää ensirakastumisen tunnetta ja paijausta mutta haluaisin takaisin läheisyyden ,lämmön ja tunteen että olen tärkeä.
Olemme eläneet yhdessä 16v ja nyt elo on jotenkin "lässähtänyt".Käymme töissä molemmat,ei velkaa ja kaikki puitteet ok.Lapset kouluikäisiä kaikki.Rakastamme toisiamme,ei vieraita suhteita mutta ikäänkuin jotain puuttuu.Tuntuu kuin miehelläni olisi joku ikäkriisi menossa...mikään homma ei kotona edisty,mikään ei kiinnosta,minnekkään reissuun ei haluta (esim tänä kesänä jäi lasten kanssa lomareissu tekemättä)
Kertokaa onko kenelläkään vastaavanlaisia alamäkiä?
En odota mitään ikuista kihelmöivää ensirakastumisen tunnetta ja paijausta mutta haluaisin takaisin läheisyyden ,lämmön ja tunteen että olen tärkeä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Samanlaista oli meillä. Kaikki puitteet kunnossa, ihanat lapset, oma talo, ok tulot ja talous, rakkautta molemminpuolista... Kunnes mies sairastui voimakkaaseen kriisiin 40-kymppisenä, ei myöntänyt itse sairauttaan, ei hakenut apua eikä suostunut ottamaan vastaan mitään tarjottua apua. Siitä alko alamäki, lopetti rakastamisen, välittämisen, töidensä ja hommiensa hoitamisen, talous romahti,fyysinenkin terveys alkoi reistailla, kuvioon tuli mukaan erilaisia riippuvuuksia, muita naisia, tuli ero ja meni perhe. Tulevaisuus nyt pelkkää tyhjää täynnä...
Yritä saada miehesi hakemaan ammattiapua, se on ainoa keinosi. Mutta älä anna miehen viedä itseäsi mukanaan kriisinsä syövereihin, aikuinen mies vastaa loppujen lopuksi itse itsestään.
Minäkin yritin kaikkeni, mutta se ei auttanut. Toivottavasti sinulla on parempi onni. Voimia!
Perfect ! Ihanat lapset, oma talo, tulot ja talous, rakkautta molemminpuolista (?) ????????
Mitä jos tuo sinun haavekuvasi puitteiden kunnossa olosta ei ollutkaan miehesi haavekuva ?!
Sinä yritit kaikkesi ?!
Yritittekö yhdessä ?
Oletko koskaan ajatellut sellaista että kun tarpeeksi rakastaa toista niin voi asua vaikka risumajassa, veneen alla, missä vaan. Yhteinen hyvä elämä ei ole ulkoisista puitteista kiinni. Raha ja hyvä talous ei aina ole ratkaisevia tekijöitä. Joskus miehet tekevät ja tekevät...jotta vaimolla ja lapsilla olisi kaikki hyvin.
Tärkeintä on toisen huomioiminen ja molemminpuolinen sellainen, ongelmat kuuluvat elämään, kriisitkin kuuluvat elämään. Valitettavasti ette selvinneet näistä haasteista.
Ikävää... Mutta ikävintä on se, miten kerrot että SINÄ yritit kaikkesi. Siitä kuultaa läpi sinun erinomaisuus, sinäkö olit se "toimitusjohtaja".
Avioeroja tulee päivittäin, on liiankin helppoa erota tänä päivänä, antaa periksi...mihin unohtuu rakkaus ja yhteinen ponnistaminen.
En tarkoita pahaa, tulipa vain mieleen - taas kerran !
Täydellisyydestä ei kukaan puhunut mitään, mutta kaiken piti olla ihan ok. Siis ne talot, lapset, yms.
Minä yritin kaikkeni. Ex-puolisoni ei. Yritin saada häntä yrittämään yhdessä.... mutta ei.
Mulle ei ole väliä noilla ulkoisilla puitteilla, mä olisin voinut asua vaikka siellä risumajassa, missä vaan.... en koskaan pyytänyt enkä vaatinut mieheltä, että hänen olisi pitänyt tehdä kaikkensa, että minulla ja lapsilla olisi kaikki hyvin. Minulle hän olisi riittnyt ihan sellaisenaan.
Mutta ymmärrän, että et voi ymmärtää asiaa, jos et ole joutunut tekemisiin ihmisen kanssa, joka on henkilökohtaisessa kriisissä. Koskaan en ole itseäni niin voimattomaksi tuntenut. Näet, että toinen tuhoaa elämänsä ja mitään et voi tehdä. Ongelmat kuuluvat elämään ja normaali terve ihminen ne kestää ja kääntää ne voitokseen. Kriisissä oleva ihminen ei siihen pysty.
Minä en todellakaan ole erinomainen, kaukana siitä. ymmärrän puutteeni ja kehityskohteeni ja siksi tajusinkin omalta osaltani hakea ulkopuolista apua tilanteeseen. Valitettavsti vain ex-mieheni ei siihen kyennyt..ei riittänyt rohkeus, ylpeys asettui tielle, ei välittänyt...
Olen samaa mieltä, eroja tulee päivittäin, ja aivan liian helpolla erotaan, annetaan periksi. Minä en antanut, yritin kaikkeni, se toinen vain ei. Sille minä en mahda mitään..... valitettavasti.
Akalle tuli kai ne vaihdosvuodet. Ei sille mikään kelvannut, joka asiasta oli marisemassa.
No ehdotin sille toista asuntoa (jonne menikin) ja otin nuotreman tilalle.
40v ikään kuuluu eräänlainen kriisi, mutta sen ei tarvitse viedä alaspäin. Siitä voi selvitä ja sen tuloksena ihminen saattaa muuttua hyvinkin paljon, voi tosin käydä niinkin että huomaakin että rinnalla kulkee aivan vieras ihminen.
Voi myös käydä niin, että löytää toisensa uudelleen, lapset ovat jo isoja ja parisuhteelle jää enemmän aikaa - ehkä liikaakin aikaa. Paijaus, halailu, hyväilyt kuuluvat asiaan. Yhteinen tekeminen, yhdessä ponnistaminen, etsikää se puuttuva tekijä.
Toivon teidän löytävän sen, löytävän toisenne uudestaan.
Ja hei, yksi tärkeä vinkki: Älä kysele ja ihmettele suhdettanne täällä netin keskustelupalstalla vaan käänny miehesi puoleen, avatkaa vaikka punaviinipullo, sytyttäkää kynttilöitä näin syysillan pimeyteen ja keskustelkaa yhdessä tästä kaikesta. Puhuminen, puhuminen ja taas puhuminen PAIJAAMINEN saattaa alkaa tehota... TSEMPPIÄ !
kyllä on, ja voi olla pahakin kriisi.
itselläni on ilmennyt ihan vuoden sisällä että olen masentunut ja jotenkin poissa pelistä kokoajan. haluan tehdä vain omia asioita ja perhe jäänyt vähemmälle kuin ennen.
johtuneeko siitä että kun kaikki "kulissit" on kuosissaan eli ollaan velattomia,lapset meilläkin maailmalla ja rahallisesti riippumattomia työpaikoista niin tulee ns. "tyhjä" olotila jossa ei tarvitse enää pingottaa näyttääkseen tai muutenkaan?
ainakin itselläni tasi käydä juuri näin......
ei ole mitään mitä tavoitella tai minkä eteen tekee.....vietän vapaitakin vain itseäni varten ja haluan tehdä niitä vapaa-ajan asioita joita en vuosiin ole tehnyt, yksin!.
kuitenkin rakastan perhettäni ja vaimoani todella paljon mutta vuosien saatossa itseensä panostamisen määrä on ollut niin pientä että kun kaikki paukut on käytetty lapsiin ja vaimoon niin nyt vaan haluaa omaa aikaa?
näin sen olen koittanut perustella vaimolleni joka asiaa tiedustelut minulta.....muuta selitystä en keksi.
Noin se varmaankin saattaa mennä.En ole nalkuttanut enkä tunkenut liikaa lähelle..yrittänyt vain hienovaraisesti kysellä mikä mieltä painaa.Ja elänyt
kuten tähänkin saakka.Mutta joskus sitä miettii että kauanko jaksaa olla ymmärtävinään ja sitten salaa itkee pahaa oloaan.Tätä on jatkunut nyt muutaman kuukauden.Minä rakastan häntä ja haluaisin niin auttaa mutta jos toinen on sen luontonen että haluaa miettiä syntyjä syviä itsekseen niin ei siinä auta kuin odotella.Mutta periksi ei prkl anneta.. :-D