Haluan vaan kertoa ihanasta suhteestani ja ihanasta miehestäni. Usein tuntuu siltä, että monille parisuhde on vain kahle tai puoliso vain lapsuuden pehmolelun korvike, eikä häntä jakseta kunnioittaa eikä parisuhdetta vaalia.
Oma suhteeni on melko nuori, vasta noin vuoden ikäinen, eli tiedän eläväni edelleen ns. alkuhuumassa. Kuitenkin minulla on vahva usko ja halu sen säilymiseen. Vaikken ole vielä kovinkaan vanha (28, kuten nimimerkistäni näkyy, mieheni on 30), olen kuitenkin ehtinyt elää ja nähdä edellisissä parisuhteissani kaikenlaista ja voin nyt varmuudella sanoa, etten koskaan voisi löytää itselleni parempaa miestä. Olen kiitollinen itselleni siitä (omasta ja muiden puolesta), että vaikka olen varsin vakavasti seurustellut aiemminkin, en kuitenkaan ole koskaan mennyt naimisiin tai tehnyt lapsia. On kuin olisin alitajuisesti tiennyt, että kyseessä on ennen ollut vain väliaikaiseksi tarkoitettuja suhteita.
Nyt olen siis tavannut sen, jota voin kutsua elämäni mieheksi. Olen korviani myöten häneen rakastunut, hän on kaikkea ja enemmänkin, mitä tulevalta mieheltäni koskaan olisin osannut toivoa: hauska, älykäs, herkkä, luotettava, ystävällinen, empaattinen. Hän myös rakastaa ja kunnioittaa minua täydellisesti. Kaiken lisäksi hän sattuu vielä olemaan maailman komein mies ja hyvällä syyllä voin arvella, että yhteinen elämämme tulee olemaan taloudellisestikin kunnossa.
En ole koskaan tuntenut oloani yhtä hyväksi ainoassakaan aiemmassa suhteessani. Olemme todella onnellisia ja näytämme sen toisillemme, puhumme siitä ja ihmettelemme sitä. Olimme kumpikin jo ehtineet miltei luopua toivosta löytää rinnalle yhtä ihana puoliso. Osoitamme toisillemme hellyyttä päivittäin ja seksielämämme tulee päivä päivältä paremmaksi, koska puhumme siitä ja muistakin suhdettamme koskevista asioista avoimesti ja toisiimme luottaen. Vietämme paljon aikaa yhdessä kahdestaan, mutta toisaalta myös yhdessä muiden ihmisten kanssa. Tapaamme kumpikin myös tahollamme omia ystäviämme ja yöllä olemme onnellisia palatessamme taas toisen kainaloon.
Joskus riitelemme, mutta usein itsekin ymmärrämme, ettei syy riitaan yleensä synny varsinaisesti suhteestamme, vaan kaikesta siitä, mitä kumpikin on siihen kantanut mukanaan. Otamme vastuun sanoistamme riidoissa, pyydämme anteeksi jos katsomme kohdelleemme toista epäoikeudenmukaisesti tai ilkeästi. Yritämme olla kääntämättä omaa pahaa oloamme toisen syyksi ja olla löytämättä vikaa toisesta, kun itsellä on huono olla. Uskallamme silloin olla heikkoja ja puhua niistä peloista, jotka nostavat syyttelyt esiin. Tuemme toisiamme ja vedämme yhtä köyttä.
Asumme kaukana minun perheestäni ja melko lähellä mieheni perhettä, joka onkin hyväksynyt minut siihen kuuluvaksi. Anoppini on hurmaava nainen, ja pidämme toisistamme valtavasti. Olen onnellinen, että voin tuntea oloni niin kotoisaksi, varsinkin kun näen omaa perhettäni kovin harvoin. Mieheni on toki tavannut myös minun sukulaiseni ja he kaikki pitävät hänestä ja hän heistä.
Lyhyesti sanottuna, me olemme täydellisen onnellisia. Tiedän, että elämä tulee tuomaan eteemme paljon vastoinkäymisiä, mutta toivon ja uskon meidän selviävän niistä. Välillämme on jotakin ainutlaatuista, ja me tiedostamme sen, olemme siitä kiitollisia ja haluamme vaalia sitä. Me olemme perhe jo nyt, ja toivomme että pienestä perheen alustamme joskus kasvaa suuri suku.
Oma suhteeni on melko nuori, vasta noin vuoden ikäinen, eli tiedän eläväni edelleen ns. alkuhuumassa. Kuitenkin minulla on vahva usko ja halu sen säilymiseen. Vaikken ole vielä kovinkaan vanha (28, kuten nimimerkistäni näkyy, mieheni on 30), olen kuitenkin ehtinyt elää ja nähdä edellisissä parisuhteissani kaikenlaista ja voin nyt varmuudella sanoa, etten koskaan voisi löytää itselleni parempaa miestä. Olen kiitollinen itselleni siitä (omasta ja muiden puolesta), että vaikka olen varsin vakavasti seurustellut aiemminkin, en kuitenkaan ole koskaan mennyt naimisiin tai tehnyt lapsia. On kuin olisin alitajuisesti tiennyt, että kyseessä on ennen ollut vain väliaikaiseksi tarkoitettuja suhteita.
Nyt olen siis tavannut sen, jota voin kutsua elämäni mieheksi. Olen korviani myöten häneen rakastunut, hän on kaikkea ja enemmänkin, mitä tulevalta mieheltäni koskaan olisin osannut toivoa: hauska, älykäs, herkkä, luotettava, ystävällinen, empaattinen. Hän myös rakastaa ja kunnioittaa minua täydellisesti. Kaiken lisäksi hän sattuu vielä olemaan maailman komein mies ja hyvällä syyllä voin arvella, että yhteinen elämämme tulee olemaan taloudellisestikin kunnossa.
En ole koskaan tuntenut oloani yhtä hyväksi ainoassakaan aiemmassa suhteessani. Olemme todella onnellisia ja näytämme sen toisillemme, puhumme siitä ja ihmettelemme sitä. Olimme kumpikin jo ehtineet miltei luopua toivosta löytää rinnalle yhtä ihana puoliso. Osoitamme toisillemme hellyyttä päivittäin ja seksielämämme tulee päivä päivältä paremmaksi, koska puhumme siitä ja muistakin suhdettamme koskevista asioista avoimesti ja toisiimme luottaen. Vietämme paljon aikaa yhdessä kahdestaan, mutta toisaalta myös yhdessä muiden ihmisten kanssa. Tapaamme kumpikin myös tahollamme omia ystäviämme ja yöllä olemme onnellisia palatessamme taas toisen kainaloon.
Joskus riitelemme, mutta usein itsekin ymmärrämme, ettei syy riitaan yleensä synny varsinaisesti suhteestamme, vaan kaikesta siitä, mitä kumpikin on siihen kantanut mukanaan. Otamme vastuun sanoistamme riidoissa, pyydämme anteeksi jos katsomme kohdelleemme toista epäoikeudenmukaisesti tai ilkeästi. Yritämme olla kääntämättä omaa pahaa oloamme toisen syyksi ja olla löytämättä vikaa toisesta, kun itsellä on huono olla. Uskallamme silloin olla heikkoja ja puhua niistä peloista, jotka nostavat syyttelyt esiin. Tuemme toisiamme ja vedämme yhtä köyttä.
Asumme kaukana minun perheestäni ja melko lähellä mieheni perhettä, joka onkin hyväksynyt minut siihen kuuluvaksi. Anoppini on hurmaava nainen, ja pidämme toisistamme valtavasti. Olen onnellinen, että voin tuntea oloni niin kotoisaksi, varsinkin kun näen omaa perhettäni kovin harvoin. Mieheni on toki tavannut myös minun sukulaiseni ja he kaikki pitävät hänestä ja hän heistä.
Lyhyesti sanottuna, me olemme täydellisen onnellisia. Tiedän, että elämä tulee tuomaan eteemme paljon vastoinkäymisiä, mutta toivon ja uskon meidän selviävän niistä. Välillämme on jotakin ainutlaatuista, ja me tiedostamme sen, olemme siitä kiitollisia ja haluamme vaalia sitä. Me olemme perhe jo nyt, ja toivomme että pienestä perheen alustamme joskus kasvaa suuri suku.
Vastaukset 4
Vanhimmat
tyypillisen perhehelvetin ainekset..
arviolta 1:10000 pareista on tälläsiä ensimmäiset kolme vuotta!
olen vain kateellinen teille mutta tiedämpähän mihin itse pyrkiä.
Ja pointtisi oli? Onhan se tietty hienoa lukea tällaista, kun itsellä ei ole parisuhteen tulevaisuutta ollenkaan. Itse olen tapaillut miestä pari kuukautta. En usko että meillä on mitään tulevaisuutta, mutta parempi tämäkin kainalo helpottamaan hellyydenkipeyttä kuin ei mikään.
Piristit viikonalkuani ihanalla jutullasi! Onnea teille!
Uskon että juuri tuollainen alkuhuuma ja toisen arvostaminen, ja se että toinen tuntuu "kaikinpuolin täydelliseltä" on todella tärkeää suhteen jatkumisen kannalta tulevaisuudessa. Selvästikin olet onnellinen ja tyytyväinen suhteeseesi, vaikka realistisesti osaat nähdäkin jo aiempien suhteiden viisastuttamana sen, että paljon muutakin on vielä tulossa tulevaisuudessa. Mutta elämäähän tämä on ja kumppanin tälle matkalle jos löytää mieluisan niin mikäs sen mukavampaa.
Itse koen myös suuria ymmärryksen hetkiä parisuhteessa, jonka kokoiseksi itse vasta vähitellen kasvan ihmetellen sen voimaa päivittäin. Meillä on takana vuosia 3, ja yksi vakava ero siinä välissä, kun emme nähneet että asiat riitelivät eikä ihmiset. Minusta sanoit hyvin, että "ettei syy riitaan yleensä synny varsinaisesti suhteestamme, vaan kaikesta siitä, mitä kumpikin on siihen kantanut mukanaan". Muistakaa pitää tuosta kiinni, sen takia me erosimme. Emme osanneet pitää kiinni toisistamme, emme osanneet puhua asioita auki silloin kun niiden aika olisi ollut. Siihenkin olemme kasvaneet vähitellen, yhdessä opetellen. Olen siinä mielessä löytänyt ihanan miehen, joka haluaa opetella kanssani ratkaisemaan näitä ongelmakohtia. Siinä mielessä olemme samanlaisia.
Tarvitsimme siinä välissä täydellisen katkon suhteesta ja puoli vuotta happea asumuserossa, jonka jälkeen palasimme yhteen maailman pakottamina. Kaikki tiet vain veivät Roomaan, joka ikinen päivä, joka ikinen asia vei vain meitä yhteen. Tarvitsimme toisiamme, elämä tuntui tyhjältä, mitättömältä, värittömämmältä, kun olimme erossa. Tajusimme molemmat tahoillamme, että elämä on juuri tätä: vajaata oloa, vahvoja tunteita, käsinkosketeltavan voimakkaita muistoja, suunnatonta ikävää ja ennen kaikkea: mahdotonta elää ilman toista.
Nyt uudestaan yrittäessämme, näämme ehkä toisemme selvemmin kokonaisuutena. Myös niine vikoineen, jotka hyväksymme osana toista ihmistä. Jokainen päivä, kuukausi ja vuosi, jotka saamme jakaa, ovat vain matkaa parempaan ja syvempään tuttavuuteen. Enää en edes pelkää, että suhde väljähtyisi tai arki astuisi kuvioihin. Olemme nyt ylittäneet sen vaiheen. Nyt olemme matkalla jonnekkin syvemmälle tasolle, siirtyneet rakkauden huumasta rakastamiseen ja elämän jakamiseen. Siihen pisteeseen, josta alkaa kumppanuus, elämänmittainen ihana ihana ystävyys. Siihen, että alkaa arvostamaan sitä, että tässä maailman kaaoksessa minulla on neljättä vuotta rinnallani toinen joka tuntee minut, tietää minut, nauraa tyhmille jutuilleni ja rakastaa minua kokonaisuutena.."Loves my body, mind and soul" :)
Onnea ja kaikkea hyvää teille rakastuneille ja tsemppiä elämän merille! Pitäkää huolta toisistanne! :)