En voi kuin hämmästellä tätä nykymenoa. Lapsiperheetkin eroavat liian usein ilman mitään oikeaa perustetta. Viina ja väkivalta ovat ihan riittäviä syitä, mutta muissa tapauksessa vanhempien pitäisi ymmärtää vastuunsa.
Tutkimusten mukaan isän kuolema on lapselle helpompi kuin avioero. Sanoohan sen järkikin, hylätyksi tulemisen kokemus jättää arvet. Ja sama pätee myös niihin miehin, jotka haluaisivat jatkaa, mutta jotka heitetään väkisin pihalle.
Älkää ihmiset jumalauta erotko!
Tutkimusten mukaan isän kuolema on lapselle helpompi kuin avioero. Sanoohan sen järkikin, hylätyksi tulemisen kokemus jättää arvet. Ja sama pätee myös niihin miehin, jotka haluaisivat jatkaa, mutta jotka heitetään väkisin pihalle.
Älkää ihmiset jumalauta erotko!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Eroja on niin monenlaisia. Hyvin monet kykenevät eron jälkeen elämään niin, että lapset säilyttävät oikeasti molemmat vanhempansa. Tietysti avioero jättää lapsiin jälkensä, mutta vanhemmistahan pitkälle riippuu, miten hyvin lapset avioerosta selviytyvät. Toisin sanoen on kyse aikuisten kyvystä kantaa vastuunsa ja olla aikuisia. Hyvin hoidettu avioero on miljoona kertaa parempi ratkaisu lasten kannalta kuin pitkät vuodet ilmapiiriltään riitaisassa ja kireässä kodissa.
Sitten siitä kuolemasta. Itse olin 14-vuotias, kun isäni kuoli. Piti olla urhoollinen ja selviytyä, urhoollinen yli voimien, ja nyt vasta, viidenkympin kynnyksellä, alan selviytyä siitä ylivoimaisesta ponnistuksesta, joka säteili elämäni kaikille osa-alueille, erityisesti tietysti ihmissuhteisiin.
Olen usein päivitellyt itsekseni ja ääneen tämänkin palstan ihmisten kaunaisuutta, ilkeyttä, epäkypsyyttä, mutta jos netin keskustelupalstat toimivat varaventtiilinä eroavalle aikuiselle, niin parempi sekin kuin myrkyttää lasten mieltä avioeron yhteydessä. Tänne vaan kaikki kuonat ja kaunat - ehkä sitten jaksaa olla lapsilleen aikuinen.
No vopi peeveli!
Älkää sitten hankkiko niitä kakaroita jos ei suhde sitä kestä. Eriasia on kuolemat ym mutta että erotaan koska "kemiat lopahti" esimerkiksi.
Eläkää kahdestaan jos tuntuu vähänkin että voisitte erota ja odottakaa sitä oikeaa. voi hitto näitä nykyihmisiä!
Eronneen ei juuri kannata hehkuttaa vastuun kantamisella!
Avioliitto on ikuiseksi tarkoitettu keskinäinen sopimus ja samalla urakka, kasvattaa lapset aikuisiksi.
Ero on aina itsekkyyttä!
miksi pirussa on niin kiire naimisiin ja lapsia hankkimaan? Ensin pitäisi kasvaa aikuiseksi, että jotain jostain ymmärtääkin. Ja todellakin, odottaa sitä oikeaa niin liitto kestää. Pennut menevät naimisiin ja hankkivat pentuja.
Parisuhdepalstaakin kun lukee, niin kyllä karvat nousevat pystyyn näistä "rakkaustarinoista".
Ikuinen sopimus, jonka toinen yleensä rikkoo niin, että siitä seuraa ero. Avioliitto ei ole lupaus olla hakattavana, haukuttavana eikä alistettavana. se ei ole lupaus katsoa kun omat lapset kasvavat epätoivoisissa oloissa. Vastuu on sitä, että tekee eropäätöksen jos se on tehtävä. Useimmat erot ovat raskaasti perusteltuja ja niiden avulla voidaan taata lapsille rauhallinen arkipäivä, jossa ei tarvitse herätä humalaisen huutoon ja juosta yöllä naapuriin, pelätä kotiin tullessa onko isä humalassa, onko isä hakannut äidin, kuunnella jokaista poliisiauton ja ambulanssin ääntä koulutunnilla ja pelätä. Ero on rankka vastuu ja se on velvollisuus kun tilanne kotona on kestämätön. Hatun nosto kaikille lapsensa pelastaneille eronneille äideille!
taas yksi narahti siihen, minkä jokainen "hyväksyy" eron perusteeksi...ettekö koskaan opi. Jos on hakkaamista, alkoholismia ym niin ilman muuta ero ainoa vaihtoehto.
Tosin jotkut ovat hakeneet ja saaneet avun noihinkin ja "tervehtyneet" ja ei ole tarvinnut erota. En millään usko, että suurimmalla osalla taustalla on väkivalta, päihteet ym vakava syy.
Ajattele nyt itsekin. Kyllä ne syyt ovat muualla - ja uskonpa sen, että liialliset ja epärealistiset odotukset parisuhteessa.
Jokainen varmasti kuvittelee, että rakkaus pysyy yhtä kiehtovana ja kiihkeänä kuin seurustelun avioliiton alussa.
Eihän se noin mene. Arki tulee ja jos ei ole varautunut siihen,että rakkauden tilalle tulee kumppanuus ja toisesta välittäminen, ruoho alkaa näyttää vihreämmältä. Uskottomuus se on suurin syy eroihin. Kun omassa lähipiirissä on useita eronneita, niin kaikissa eronn syy on ollut vieras suhde.
Kun ulkopuolinen suhde tulee kuvioihin, viimeistään silloin se "aviosiippa" muuttuu "avioriipaksi" josta on päästävä eroon.
Vähintään alkaa "tuntumaan" sisarelta/veljeltä eikä voi seksiäkään sellaisen kanssa harrastaa.
Ei kun ulos ja kokeilemaan uutta ihanuutta ja sitten muutaman vuoden jälkeen havaitaan, että tämäkin tuntuu kuin olisi veljen/sisaren kanssa...Niin se jatkuu...Arkirealismia ja vastuunkaantoa pitää opettaa ja opetella myös parisuhteissa. Niissä erityisesti.
Liian helppoa on eroaminen. Olen itse miettinyt tuota hylkäämisen tunnetta lasten kannalta ja varmasti ikuiset arvet jää. Meillä isä jätti lapset omaehtoisesti ja tosi helposti; uusi upea ja ennen kaikkea hauska elämä odotti... Ei siinä paljon ajateltu miltä omista pojista tuntui. Vanhin poika käy tätä prosessia vieläkin (9 kuukauden jälkeen) läpi kirjoittamalla yo-harjoitusainetta avioeroista ja niiden helppoudesta.
Nykyisin ei syyllistä/syitä etsitä...riittää kun ei enää kiinnosta. Varmasti nykyiset avioerotilastot näkyvät lasten ja nuorten häiriökäyttäytymisinä sekä "irrallisuutena". Nykynuoret eivät sitoudu mihinkään: työhön, suhteeseen etc. Katsokaan peiliin ja pitkään, te jotka vain lähdette avioliitosta kaikenlaisten duuba daaba -juttujen vuoksi. Itsekkyys pois ja vastuuta kehiin, eikö omat vanhemmat ole opettaneet vastuun kantoa! Ei ilmeisesti ainakaan minun ex-kumppanille, hävettää oikein tälläisen isän puolesta.
Höpö höpö!
Ihmisillä on jotenkin hirvittävän epärealistiset odotukset avioliitosta. Jotenkin ihan fiksultakin vaikuttavat ihmiset luulevat, että rakkaus on joku ylhäältä, juuri meidän suhteeseemme, annettu asia. Kuvitellaan, että rakkautta joko on tai ei ole. Ihan älykkäätkin ihmiset kertovat "kuinka rakkaus hävisi.."
Ihan kuin rakkaus olisi joku metafyysinen ilmiö, joka itsestään tulee ja itsestään lentää pois. Kummallista ajattelua. Rakkaus on päätös.
Toinen asia, joka tuntuu olevan vaikea niellä, on elämän kovuus ja tylsyys ylipäätään. Lasten itku hermostuttaa ja hoivaamine väsyttää. Seksi ei olekaan kuin elokuvissa. Kumppani on työstä väsynyt ja rahapulasta ärtynyt.
Jokainen älykäs ihminen ymmärtää yllä sanotun, kun puhutaan toisista ihmisistä. Kun puhutaan omasta parisuhteesta, luotetaan metafyysisen rakkausolion paikallaoloon. Sehän ílmestyi juuri meille silloin, kuin laiturilla pussattiin ja rantalepikossa eka kerran rakasteltiin. Sen jälkeen rakkauden eteen ei juri mitään ole tehtykään. Ihme, että se kahden lapsen, asuntolainan takaisinmaksun ja työuupumuksen talkia karkasi.
Ei elämä ole rakastumisen metsästystä. Se on rakkauspäätöksessä pysymistä.
kiitos.autoit osaltasi tajuamaan että rakastan kuitenkin miestäni ihan kaikkine vikoineen päivineen..vikoja on myös minussa,kenessäpä ei olisi.kuitenkin kahdenkymmenen vuoden jälkeen se toinen on niin tuttu ja siihen on kasvanut kiinni etten millään voi kuvitella loppuelämää ilmankaan.ei muuta kuin taistoon taas ja ajatelkoot muut mitä lystäävät.omapa on elämämme.
Hei!
Ja kiitos hienosta kirjoituksestasi. Tunnistin monta piirrettä siitä. Olen joutunut kokemaan avioeron vajaa vuosi sitten. Ja syynä oli, se että mieheni mielestä liitosta puuttui huuma. Ei väkivaltaa, ei alkoholismia, ei lapsia, molemmilla töitä, yhteisiä harrastuksia ja matkoja, rakkautta, taloudellisesti hyvä tilanne, normaalia arkea, 13 vuotta kimpassa. Mutta kun huuma puuttui puuttui sitten kuulemma kaikki...Ja kun, huuma puuttui asian eteen ei voinut tehdä ITSE mitään. Hänen mielestään ainut ratkaisu oli avioero. Minne hävisi, se päätös rakastaa niin vasta- kuin myötämäessä? Minne katosi yrittäminen? Minne hävisi se, että tekisin itse toisen hyväksi jotain? Nyky-yhteiskunta on kuin kertakäyttötavaraa. Aina voi vaihtaa vanhan ja turhan tutun puolison uuteen ja jännittävään. Ihminen, joka on tottunut saamaan kaiken liian helposti, ei taida nykyään kestää pienintäkään vastoinkäymistä. Ei edes sitä normaalia arkea...
Kyllähän viinaan menevyys ja väkivaltaisuus ovat tiedossa jo ennen sitä lapsen tekoa. Turha niitä yhtäkkiä on käyttää muka hyväksyttävänä perusteena jälkikäteen.
taitaa puhua itse viinaan menevä väkivallan tekijä. Eikö tuttu lause kuulu, että minä nyt olen tällainen, kyllä sinä sen tiedät, etkä sinä voi minua muuttaa. Sillä periaatteella pestään vastuu väkivallasta ja todetaan ilmeisen kirkkain silmin, että akka itse sitä kerjäsi...
kyllä kuule alkoholistikin on puoliso ja sitäkin pitää rakastaa niin ettei jätä. samoin väkivaltainen henkilö. niillä on vain ehkä sairaus joka vaatii hoitoa, mutta ei sairaus saa olla eron syy. esim syöpä. on luvattu tukea myötä- ja vastoinkäymisissä.
sehän on vastuuta kun ei erota. ei kai sairasta lastakaan jätetä heitteille vain siksi että se on sairas???
missäovat niiden alkoholismiin sairastuneiden äidit, joiden ei pitäisi lapsiaan jättää toisten harteille?