Minulle selvisi juuri, että 17-vuotias tyttäreni syö ja oksentaa. Ihmettelin hänen laihtumistaan (on alunperinkin hoikka), mutta hän kielsi kaiken ja sanoi, ettei minulla ole todisteita. Nyt on. Omien sanojensa mukaan hän painaa 48 kg (pituus n.162 cm). Juuri hänen sairastumisensa on minulle yllätys, sillä hänellä on aina ollut hyvä itsetunto (näin olen ainakin luullut), ystäviä on, ihana poikaystävä ja hyvä koulumenestys. kotonakin sujuu hyvin. Yo-kirjoitukset alkavat pian ja jatkuvat keväällä.Miten voin auttaa häntä? Minne ohjaan hänet saamaan apua? Miten etenen tässä asiassa? Miten hän jaksaa lukea, jos ravinnonsaanti ei ole riittävää? Pelottaa ja itkettää... hänen takiaan on oltava vahva, mutta nyt voin hänen poissa ollessaan olla heikko.
Lapsellani on bulimia
pelottaa
81914
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Monissa isoissa terveyskeskuksissa on syömishäiriöihin erikoistuneita lääkäreitä/hoitajia. Kannattaa ottaa yhteyttä ja kysellä sieltä neuvoa. Lääkäri luultavasti ehdottaa lääkitystä. Bulimikko ei osaa käsitellä ahdistavia tunteitaan, joten hän helpottaa oloansa oksentamalla. Kannattaisi saada hänet jonkinlaiseen terapiaan, missä häntä opetetaan käsittelemään ahdistusta tervein konstein. Kannattaa saada oksentelu loppumaan niin pian kuin mahdollista, ennen kuin se kroonistuu. Itselläni on ollut bulimia pian 3 vuotta, enkä enää osaa kuvitella eläväni ilman sitä. Oksentaminen tuo minulle paljon turvaa ja helpottaa oloa. Olen just aloittanut terapian, kaksi kertaa viikossa...
Ei se aina kerro kaikkea, mikä ulospäin näkyy. Itse olen sairastanut bulimiaa jo vuosia ja useasti kuulen sukulaisilta: se pärjää aina, sillä menee hyvin ja se on viisas ja reipas tyttö. Kunpa vain voisi kertoa totuuden...
Äitini huomasi syömishäiriöni, kun olin 17v. Siitä lähtien hän tuputti ruokaa, seurasi koko ajan ja tutki salaa sängynaluseni ja roskakorini, että jätinkö syömättä. Sain uskoteltua kaiken olevan hyvin.
18 vuotiaana olin äitini luona lomalla ja jäin kiinni oksentamis yrityksestä. Keskusteltiin, äiti ei oikein halunnut uskoa sitä todeksi. Lopulta hän tuli siihen tulokseen,että kaikki on hyvin, kun lopetan laihduttamisen. Söin 2 leipää ja asia unohdettiin.
Jossain vaiheessa keskustelua, hän sanoi tarkoittamattaan, että olisi noloa, jos sairastuisin syömishäiriöön. sen jälkeen en ole hänen kanssaan keskustellut asiasta. Häpeän hirveästi koko sairauttani. nyt olen 22v, oksentelen päivittäin useita kertoja, enkä uskalla hakea apua. Olen miettinyt puhumista poikaystävälleni, mutta pelkään että hän alkaa seuraamaan minua liikaa.
Juttele tyttäresi kanssa. Älä missään nimessä syyllistä häntä tai itseäsi (eli, mitä minä olen tehnyt väärin, sillä se ei todellakaan johdu sinusta). Älä myöskään ala seuraamaan häntä liikaa.
Bulimiasta voi koitua pitkäkestoinen ja vaikea sairaus. Apu on todella tarpeen, yksin siitä on vaikea selvitä. Bulimikon ajatuksia voi todella ymmärtää vain toinen samaa sairastava.
Jaksamista ja onnea teille!
Hei,
Olen itsekin lukiolainen ja kirjoitukset ovat parasta aikaa päällä. Ja olen sairastanut bulimiaa reilun vuoden.
Itse sain apua kouluterveydenhuollon lähetteellä. Ehkä tyttäresi voisi mennä kouluterveydenhoitajan juttusille? Myös tavallisesta terveyskeskuksesta voi saada lähetteen syömishäiriöihin erikoistuneelle poliklinikalla. Tyttäresi tarvitsee asiantuntevaa apua.
Tyttäresi oli hyvin rohkea kertoessaan asiasta sinulle. Syömishäiriöstä puhuminen on hyvin vaikeaa.Itse en ole vanhemmilleni uskaltanut puhua. Ole tyttäresi tukena. Hän tarvitsee kaiken tuen läheisiltään. Jätä syömisen ja painon tarkkailu asiantuntijoille. Jos sinä alat niitä vahtia, tyttäresi vain ahdistuu ja ongelmat voivat vain pahentua. Puhu tyttäresi kanssa, osoita, että välität ja ohjaa hänet ammattilaisten juttusille -menkää vaikka yhdessä.
Voimia, molemmille.
Kiitos teille vastanneille. Asiasta on nyt hyvässä hengessä juteltu tytön kanssa puolin ja toisin kyynelehtienkin. Huomenna tilataan aika paikalliseen lasten ja nuorten mielenterveysyksikköön, johon ei tarvita lähetettä. Onneksi tyttö tahtoo myös itse parantua.
On tosi hienoa, että otat tyttäresi sairauden vakavasti. Itse sairastuin saman ikäisenä, eikä asiaa edes kotona huomattu. Tosin silloin ei bulimiasta vielä puhuttu, en itsekään tiennyt mikä minua vaivaa. Olen kärsinut bulimiasta lähes koko aikuisikäni. Se on todella kamalaa.
Onneksi sait tyttäresi ajoissa lääkäriin. Muista osoittaa hänelle rakkauttasi, vaikka se joskus olisikin kuinka vaikeaa. Se on hänelle korvaamaton apu! Jos ei muu auta, niin vie pakolla hoitoon (en tiedä onko se mahdollista). Tyttäresi tulee vielä joskus kiittämään sinua rakkaudestasi.
Kiitos sanoistasi! En nähnyt muuta vaihtoehtoa toimia. Tytön aloitteesta olemme puhuneet asiasta sen verran kun hän on itse halunnut. Me vanhemmat olemme luvanneet hänelle kaiken tukemme. Hän ei enää ole niin ahdistuneen tuntuinen kuin aikaisemmin, tilanne vaivasi myös häntä. Onneksi tilanne ei ollut päässyt vielä pahaksi, ykäilyä ei tapahtunut läheskään joka päivä eikä sitä ollut kestänyt kauan. Syitäkin tähän hän on pystynyt erittelemään. Uskon, että takapakkia tulee jossain vaiheessa, mutta nyt tuntuu paremmalta. Vessasta ei tule enää punasilmäinen tyttö eikä jääkaappi ammota jatkuvasti tyhjyyttään, kärjistetysti sanoen! Tiedän, että edessä on pitkä hoito tai terapia tms, mutta en sure sitä. Lapseni suostui itse menemään ammattilaisen juttusille. Olisin hänet kai jotenkin voinut sinne alaikäisenä pakottaa, toisin on asia sitten, jos 18 v. olisi ehtinyt tulla täyteen.
Suosittelen todellakin, ettet lapsesi aikana ala syyttelemään itseäsi (eikä tietysti muutenkaan). Kun oma äitini sai selville bulimiani, hän alkoi itkeä ja kysellä"mitä olen tehnyt väärin?". Äitini EI OLLUT tehnyt mitään väärin! Mutta se, miten kovasti äitini oli vakuuttunut omasta syyllisyydestään, sai minut ainoastaan peittelemään sairauttani yhä enemmän, salailemaan yhä enemmän, eikä olisi tullut enää kuuloonkaan, että olisin hänelle kertonut syvimpiä ajatuksiani bulimian osalta. En nimittäin missään nimessä olisi halunnut aiheuttaa hänelle lisää mielipahaa ja tuota ansaitsematonta syyllisyyden tunnetta. Muutenkin pistää vihaksi, kun kaiken maailman terapeutit ja epäpätevätkin ihmiset laittavat lapsen syömishäiriön vanhempien piikkiin. Tokikin joskus voi olla näin, mutta minun ja useimpien muiden tuntemieni bulimikkojen kohdalla oirelu on ihan jostakin muusta johtuvaa. Ketään ei saa syyllistää tällaisessa tilanteessa- ei lasta eikä vanhempaa.
Kiitos neuvoistasi. Syyllistämiseen (lapseni tai itseni) en ole onneksi ruvennut. Olen tunnustanut tilanteen itselleni viikkojen kieltämisen jälkeen ja "nostanut kissan pöydälle". Toki olen itsekseni miettinyt syitä tilanteeseen, mutta eipä sitä taida tulla hullua hurskaammaksi, nyt pitää katsoa eteenpäin. On hyvä, että tyttö itse ottaa silloin tällöin asian puheeksi ja pystymme puhumaan asiasta ilman suuria tunnelatauksia. Huomaan joskus laittavani radion kiinni,kun hän menee vessaan, jotta kuulisin, oksentaako hän... sen enempää en ole syyllistynyt kyttäämiseen enkä haluaisi tehdä tuotakaan, mutta minkä äiti huolelleen voi. Yleisesti ottaen tyttö voi nyt hyvin ja on huomattavasti vapautuneempi ja kadoksissa ollut naseva huumori on palannut. Ensi viikolla on edessä eka käynti psyk. sairaanhoitajan luona ja hän päättää, mikä on seuraava askel. Kaunis kiitos kaikille minulle vastanneille! Odotan lisää kommentteja, toivottavasti joku muukin äiti tai isä kertoo kokemuksistaan