On tasan 3 vuotta äitini kuolemasta. Kävin töissä, kaupassa, kahvilla. yritin virnistellä päivän läpi tutuille ja tuntemattomille. Kukaan ei enää muista, kukaan ei tiennyt että aamusta asti olen taistellut tätä tuskaa vastaan. Tää pirun tuska on ihan yhtä raakaa kuin viimeisestä sairaalakeikasta olisi 2 minuuttia. Itkin ensimmäisen vuoden, toisena vuotena skarppasin ja pakotin itseni elämään ja piilottamaan suruni. Nyt kolmantena vuotena tuntuu että maailma on sittenkin loppumassa. Missään ei ole mitään järkeä, olo kuin kuplassa. kauhuleffoja voin taas katsoa kun tuntuu ettei niissä ole mitään sen kauheampaa kuin tämä painajainen josta toivoisin herääväni. "Mutta ajattele niitä kauniita muistoja, ei äitisi haluaisi sinun elävän tällaisessa surun ja masennuksen tilassa".. yritän niin ikovasti mutta tuntuu että sen syvemmälle suohon vajoan. "Tapaat kuitenkin taivaassa"...vaikka Jumalaan uskonkin en pysty millään käsittämään sitä epäreiluutta että niin onnellinen elämäniloinen ihminen ei saa tästä maailmasta nauttia. Miksi minä täällä seison tuhlaamassa elämääni, negatiivisin ajatuksin kun hän on pimeässä mullassa. Äitini olisi ansainnut enemmän elää kuin minä. Ja pelkästään se että kehtaan näin ajatella on hirveää. Ei minua näin kasvatettu. Vihaan itseäni koska en enää pysty skarppaamaan ja ajatukseni ovat näin synkkiä. Tämän tukahdetun surun on ollut pakko kaivautua esiin; iskenyt tänä vuonna paniikkihäiriö ja ahdistus. Ilman sen kummempaa syytä...yritän nyt tsempata pois tästä epärealistisesta sumusta pois ilman mielialalääkkeitä, yritän itkeä enemmän ja kohdata peikkoni. Toivon kaikille jotka samaa läpi käyvät 8ja jotka jaksoivat kahlata läpi) voimia, voimia ja voimia. Ja toivoa siitä että valoa on pakko olla tunnelissa vaikka nyt synkkää ja pimeää..
Vieläkin tukehdun tähän
suruun
122132
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
päälle. Se on valinta. Positiivinen - negatiivinen. Voit olla kiitollinen juuristasi. Joko pidät tummentavia laseja silmilläsi tai vaihdat värillisiin. Älä ainnakaan heitä hukkaan vuosia, jotka äitisi sinulle antoi synnyttämällä Sinut tähän maailmaan.
Ymmärrän sinua,menetin viime elokuussa isäni ja nyt heinäkuussa äitini,eli vanhempieni väli oli ainoastaan 11kk.Juuri kun pääsin isäni kuolemasta jo vähän yli,aina ei ollut surullinen olo eikä koko ajan itkettänyt.Suunnittelimme äitini kanssa että nyt tänä kesänä lähdetään reissuun yhdessä,minä, mummu ja lapseni,esim laivalle.Mutta kohtalolla oli toinen sormi pelissä,äitini joutui yhtäkkiä ohitusleikkaukseen,jonka myötä hän menehtyi.
Olen miettinyt että molemmat vanhempani olivat alle 70v,mielestäni liian nuoria,olisihan heillä voinut olla elinikää 5-15v.Minä onneksi olen ulospäinsuuntautunut ja kova puhumaan,joten olen puhunut vanhemmistani,kuolemasta ja tästä surusta.
Sitä itkua on meinaan tullut ja myös tulee.Annan itkun tulla,ei ole väliä missä tulee ja kuka näkee,annan itkun tulla.
Mun lapseni kyselee jo,8v, että mahtaako meillä olla ensi kesänä taas surua?kun 2 kesää on mennyt surullisen tapahtuman myötä!!En oikein tiedä mitä tohon vastaa.Paljon olemme puhuneet,että nyt mummu ja pappa katselevat meitä taivaasta ja ovat meidän suojeluenkeleitä.En olisi jaksanut olla töissä,en ole paljon enään hymyilyt,sen verran elämä on murjonut.(olen työtön)Mutta ehkä aika tekee tämän ison surun vähän helpommaksi ja taas alkaa elämä maistumaan "mansikalta".Onneksi minulla on lapsi,mies,ihana veli ja rakkaat ystävät ja minulla on myös ihana vara-äiti(hän on tuntenut minut 5-v asti)
Olen ajattelut kun minä olen ollut se perheeni rohkein ja ulospäinsuuntautunut,niin silti tämä iso suru tuntuu pahalta ja veljeni(poikamies)eli yksinäinen,miten hän kestää tämän kaiken.Minulla on ainakin tosi vaikeaa.Puhu ja äläkä pidä sisälläsi.Tsemppiä sinulle ja voimia.
Voi sinua,sullon vielä suru jotenkin "päällä".
Se pitäisi aina "osata" surra läpi ettei masennus tule sitten päälle.
Oletko ajatellut että kävisit puhumassa jollekkin?
Itse olen haudannut äitini,mieheni ja kummityttöni(2ov) että uskon tietäväni surusta jotain. Koen selvinneeni suht hyvin,mutta on minullakin huonoja aikoja asioiden tiimoilla,pakko vaan on mennä etiäpäåin.
Voimia sinulle!!!!
Ennen aikaan uskottiin, ettei ihminen kuole, kunnes hänet unohdetaan. Muistat varmaan yhä äitisi kuin olisit tavannut hänet viimeksi eilen; hänen kasvonsa, äänensä ja tuoksunsa. Eikö hän siis yhä tietyllä tapaa elä?
Suretko todella äitiäsi ja hänen kohtaloaan, vai suretko itseäsi? Suretko sitä ettet enää kykene katsomaan äitiäsi silmiin, koskettamaan hänen kättään tai kuulla hänen ääntänsä?
Kukaan ei valitse tänne syntymistään, mutta syntyy silti, ja mielestäni syntymä antaa jokaiselle yhtäläisen oikeuden elää. Äitisi ansaitsi elää, kuten sinäkin ansaitset elää. Ei ole elämää, joka olisi toista arvokkaampaa, jota voisi luokitella tai punnita. On vain elämää.
Äitisi ei ole pimeässä mullassa. Hän on vapaa. Ehkä sinunkin tulisi yrittää vapautua, päästää irti, sillä kukaan ei tulisi siitä sinua moittimaan. Vähiten äitisi.
Olet vahva, kun olet jaksanut kantaa tuota taakkaasi jo kolme vuotta. Monella surullisella ihmisellä voisi olla käyttöä vahvuudellesi, moni voisi saada sinun jaksamisestasi inspiraation käsitellä omaa murhettaan. Antaisiko se taakalle jonkinlaisen tarkoituksen?
Selviät, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole. Tee valinta selviytyä. Jos se ei heti onnistu, yritä uudestaan. Sellaista taakkaa et kohtaa, jota et jaksaisi kantaa.
Toivon, että hymyilet tänään.
Olipas hienoa,henkeä salpaavaa kirjoitusta...
Ja paljon mietittävää...
hei,
koskaan ei saa lannistua. tiedän että on vaikeaa. sun pitää ajatella niin että elämä jatkuu taivaassa ja näet hänet. tiedän että on utopista ajatella näin mutta tee se.
lisäksi. sun pitää jutella asiasta paljon. mitä enemmän juttelet, sitä helpompi sulla on olla. sitä tuskaa ei saa jättää sisäänsä. pura se kiukku, viha ja katkeruus.
terv. mies 35v.
Surutyösi on jatkunut liian pitkään. Normaalisti se käydään läpi kahden vuoden sisällä. Mutta jos jatkuu pitempään voi tulla psykedeelisiä oireita kuten sinulla. Itkeminen ei auta jos olet vain yksin. Tarvitset mielestäni ammattiauttajan apua. Ainakaan yksin tuskin selviät. Onko isäsi elossa? Jos on, niin millainen on suhteesi häneen?
Kun menetin isäni,hän oli 50v. ja minä vajaa 30v., ikävöi ja kaipasin häntä, mutta jatkoin elämääni.
Sitten menetin lapseni, kalenteri kertoo, että siitä on melekin kolme vuotta, mutta sieluni sanoo, että se oli eilen. Ja minusta se on ihan normaalia.
Olen laskenut hänet vapaaksi, mutta kaipaan kuitenkin suunnattomasti.
Otan osaa äitisi kuolemaan! Kamala asia! En itse voi edes kuvitella miltä tuntuisi, jos oma äitini kuolisi. Olet mielestäni todella vahva, kun olet jaksanut tähän asti.
Minusta kyllä vuoden suruaika on aivan liian riittämätön tuollaiseen isoon, järkyttävään asiaan!
Ei kannata yrittää tukehduttaa surua. Suru ei mene sillä tavalla pois. Jos suree, suree ja suree, suru hälvenee pikkuhiljaa.
Suomessa näytetään hyvin vähän tunteita, se aiheuttaa osaltaan masennusta. Täällä on vaikeata purkaa surua.
Millä tavoin sinä olet purkanut sitä? Oletko miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että puhuisit vaikka psykologille tai aloittaisit psykoterapian? Noista ei ainakaan haittaa ole. Ovat oikeasti tosi hyviä juttuja.
Toivottavasti et ole yksin ison surusi kanssa. Ei kukaan kestä tuollaista menetystä ilman tukea.
Ei ole helppoa tehdä päätöksiä tällaisena aikana, mutta jos jaksat tehdä edes pieniä päätöksiä, se riittää (esim soittaa psykologille tai kaverille, tai itkeä sen sijasta että yrittäisit pidätellä itkuasi). Saisitko ehkä sairaslomaa?
Muista, että äidillä oli oma, varmasti elämisen arvoinen elämä. Nyt äiti on poissa, ja hän on osana sinun elämääsi vain muistoissa. Sinulla on silti elämä, ihan sinun oma. Sitä ei viety sinulta.
En itse tiedä mistä me kaikki olemme saaneet elämän, mutta se on käsittämätön, uskomattoman hieno asia itsessään! Mistä ihmeestä kaikki ihmiset tulevat? Minne ne menevät? Miten siemenestä voi tulla kukkanen? Onkohan avaruudessa toisenlaista elämää?
Katso aurinkoa, kävele sateessa, kävele metsässä, huuda ja kilju, itke! Sinähän olet hittovie elossa, kaikista kolhuista huolimatta!! Sinä olet oikeasti vahva, näytä se!!
(mutta lepää aina, kun olet väsynyt, nuku paljon, suru ja ahdistus ovat hyvin väsyttäviä asioita...) Sitten jaksat taas, vahvempana.
Kaikki kääntyy kyllä paremmaksi.
Kirjoitteletko takaisin?
Toivottavasti kirjoitat.
Toivoisin että otat yhteyttä ihan ammattiauttajaan. Kolme vuotta on aika - liian pitkä aika - suruun. Ammatti-ihminen osaa antaa sulle ne oikeat ohjeet ja keinot selvitä tästä eteenpäin. Niin, elämä jatkuu aina ja muista että kaikki me tänne syntyneet myös täältä joku päivä lähdetään. Suru on surtava, mutta on myös annettava sen elämän jatkua surun jälkeenkin eikä jäädä sinne surun sisään loppuiäksi.
Otattehan huomioon ihmiset, jotka annatte vinkkejä tälle surulliselle ihmiselle, että hän ei todellakaan ole surrut kolmea vuotta sanan varsinaisessa merkityksessä, koska surua on pyritty pitämään poissa. Kolme vuotta on tässä vain aika, joka on kulunut hänen äidin kuolemasta. Siksi on täysin normaalia, että hänellä on vieläkin paha olo.
tuestanne. En kykene nyt enempää kirjoittaa, huomenna lisää. Vaikeuksia lukea viestejänne itkemättä, yritän nimittäin skarpata tänään.. Halusin vain nopeasti tehdä selväksi kuinka paljon arvostan viestejänne. Kuinka vaikeaa muillakin on ollut ja silti jaksatte minua kannustaa. Kiitos lämmöstänne:)