Minä aion kertoa nyt oman tarinani, niin kuin täällä on tapana. (lyhyesti ja ytimekkäästi)Menetin neitsyyteni 16-vuotiaana ensimmäiselle poikaystävälleni. Hän oli minua pari vuotta vanhempi vaalea suomipoju, samalta paikkakunnalta kotoisin oleva ihan mukava heppu (itseasiassa kaukainen sukulainen). Seurustelin hänen kanssaan kolmisen vuotta, mutta suhde oli enemmänkin vain kaveruutta, vaikka siihen sisältyikin seksiä (hänen halustaan). Lukion jälkeen muutin kotoani ja lähdin opiskelemaan, joten suhteemme päättyi. Helsingissä sitten tapasin aivan hurmaavan ruotsalaisen miehen (nimi jääköön mainitsematta). Olimme aluksi vain ystäviä, mutta suhde syventyi rakkaudeksi. Hän oli elämäni ensimmäinen todellinen rakkaus (tai rakastuminen). Suhde kesti muutamia vuosia, mutta hiljalleen tunne hiipui ja huomasimme kulkevamme eri teitä. Suhteen päätyttyä kaipasin elämän muutosta ja ympäristön vaihdosta. Olin saanut tutkintoni valmiiksi ja päätin lähteä ulkomaille. Muutin Ranskaan, jossa tapasin marokkolaismiehen. En aluksi ollut kauhean kiinnostunut, vaikka hän ihan hauskan näköinen kaveri olikin. Hän oli ystävällinen ja kohtelias, ja suoraan sanottuna melko mielenkiintoinen tapaus. Ajattelin itsekseni, että kerran vain sitä eletään, ja minun kohdallani on ollut jo tarpeeksi kauan hiljaista. Joten päätin antaa itselleni ja hänelle mahdollisuuden. Enkä kadu sitä! Meillä oli mukavaa yhdessä, vaikka välillä oli vaikeitakin aikoja. Toisinaan erilaiset kulttuuritaustat ja ajatusmaailmat menivät pahasti ristiin, mutta aina päästiin jotenkin erimielisyyksistä yli. Me molemmat olimme melko voimakastahtoisia ja jyrkkiäkin mielipiteissämme, mutta aina kuitenkin sitä vain jaksoi yrittää. Mutta siinä suhteessa oli todellakin sitä intohimoa ja tuli roihusi niin hyvässä kuin pahassakin. Vaikka otimmekin välillä tosissamme yhteen, niin emme kuitenkaan satuttaneet toisiamme. Ja sovullekkin löytyi tilaa. Mutta kuitenkin ajan kuluessa kävi selväksi, että emme sopineet toisillemme, ei sen takia että kulttuurit olisivat olleet niin erilaiset, vaan sen takia että luonteet olivat niin samanlaiset. Silloin kun meni hyvin, niin meni erittäin hyvin, mutta kun meni huonosti, niin mistään ei oikein tahtonut tulla mitään. Ja vaikka viihdyinkin Ranskassa, niin halusin kuitenkin jatkaa matkaani. Myöhemmin hankin sitten itselleni työpaikan Shanghaista (Kiina oli aina kiehtonut minua). Alussa totuttelu kieleen ja kulttuuriin oli melko vaikeaa, mutta sinnikkyydellä pääsee pitkälle. Uusien ystävien saaminenkaan ei ollut siitä helpoimmasta päästä, mutta tutustuin ihmisiin melko helposti. Kieli tuotti minulle todella paljon vaikeuksia, joten päätin etsiä itselleni tulkin, koska halusin tutustua enemmän paikallisiin ja oppia tuntemaan kulttuurin. Samassa firmassa oli sitten työharjoittelijana itseäni pari vuotta nuorempi kiinalaismies. Hänellä ei järin tuloja ollut, joten pyysin häntä tulkikseni, ja sovimme palkasta (joka ei päätä huimannut, mutta ei huimannut omakaan palkkani. Vapaa-aikanamme sitten kiertelimme lähi-seutuja, ja nautin suuresti kulttuuriin ja sikäläiseen elämänmenoon tutustumisesta. Pikku hiljaa tutustuimme myös paremmin toisiimme, mutta pitkän aikaa me olimme vain kavereita. Lopulta meillekkin sitten kehittyi suhde, mutta siihen meni aikaa. Hän oli luonteeltaan rauhallinen ja jokseenkin myös hieman ujo. Olin tuolloin jo melkein kolmekymppinen, joten aloin jo miettiä perheen perustamista. En kuitenkaan ollut varma olisiko tämä se oikea henkilö. Välitin hänestä suuresti ja rakastinkin häntä, mutta silti olin epäileväinen... emme olleet puhuneet avioliitosta tai lasten hankkimisesta. eikä hänellä tuntunut olevan kiire, tai niin ainakin luulen. Emme me siitä puhuneet, kumpikaan ei kai uskaltanut. Luonto kuitenkin ratkaisi asian, sillä eräänä marraskuisena aamuna huomasin olevani raskaana. En tiedä varmuudella kuinka niin pääsi käymään. Kenties vahingossa unohdin pillerin tai alitajuisesti jätin syömättä unohtamalla... kuka tietää. Olin hyvin huolissani, koska en tiennyt kuinka hän reagoisi. Kun sitten kerroin hänelle, hän vaikutti hyvin yllättyneeltä ja jotenkin hämmentyneelta, niinkuin hän ei tietäisi mitä ajatella. Meidän taloudellinen tilanteemme tuona aikana ei ollut kovin hohdokas, mutta päätimme jotenkin selviytyä. Hänen vanhempansa eivät olleet oikeastaan koskaan juuri pitäneet minusta, ja tilanne oli kullalleni melko kiusallinen. Raskauden takia taas omat hermoni olivat kiristyneet, ja mielialani vaihtelivat rajusti. Kun sitten kuulin että hyvä ystävani Suomessa, jonka olin tuntenut jo lapsesta saakka, oli sairastunut vakavasti tunsin, että minun oli palattava hänen tuekseen. Mieheni (me emme olleet naimisissa) ei kuitenkaan ollut valmis muuttamaan Suomeen takiani. Hän tunsi, että hänen kotinsa on Kiinassa, ja siellä oli hänen perheensä, josta hänen oli pidettävä huolta. Joten päätimme pitää taukoa, ja erosimme sovussa. Suomeen palattuani olin melko rahaton ja raskaana, mutta pääsin ystäväni luokse asumaan. Autoin siellä minkä jaksoin, ja yritin olla hänen tukenaan. Sairautensa takia hän joutui läpikäymään ankaria ja raskaita hoitoja, mutta alkoi kuitenkin hiljalleen toipumaan. Se oli itsellenikin voimia vievää aikaa, mutta olin onnellinen ystävättäreni toipumisesta. Koko aikana Suomeen palattuani, en voinut työskennellä olosuhteet huomioon ottaen. Kun vietin pitkiäkin aikoja sairaalassa ystävättäreni luona, tukena ja pitämässä seuraa, koska hänen miehensä teki pitkää päivää töissä, tutustuin erääseen ikäiseeni sairaanhoitajattareen. Juttelimme lähes päivittäin, ja hän oli minulle korvaamaton tuki, silloin kun ystävättäreni oli sairaana, ja minun piti tukea häntä, niin tämä sairaanhoitajatar oli suurena tukena minulle. Ja myöhemmin tullessani yksinhuoltaja äidiksi hän oli minulle suurena tukena ja apuna. Kun ystäväni pääsi sairaalasta, ja oli jo paljon paremmassa kunnossa ja vahvempi, aloin tapailemaan tuota naista. Tapasimme aina silloin tällöin, kun ystävättäreni mies oli päässyt töitä kotiin, ja he pitivät huolta vauvasta ( heistä tuli kummit lapselleni). Asuin edelleenkin heidän luonaan ja tein kotitöitä, jottei ystäväni tarvitsisi rasittaa itseään. Kuitenkin tuo nainen johon tutustuin oli kuin pelastava enkeli, hän jaksoi aina tukea minua, ja lohduttaa kun tuntui ettei enää jaksa. Aina piristää, kun elämä masensi. Meidän välillemme syntyi syvä yhteys, jotain mitä en ollut koskaan aikaisemmin tuntenut. Syvä välittämys ja luottamus ja kunnioitus toista kohtaan. En osaa kuvailla sitä mitä tunsin häntä kohtaan ja mitä tunnen edelleenkin, muutenkuin että hän ja tietenkin rakas lapseni ovat elämäni valo ja lämpö. Tuntuu kuin hän olisi osa minua, se osa mikä on tähän asti ollut kadoksissa, ja mitä olen etsinyt ympäri maailmaa. Hän on antanut minulle voimaa ja rakkautta, sellaista mitä en ole koskaan keneltäkään aikaisemmin samalla tavoin saanut. Hän on antanut minulle uuden arvostuksen elämään, ja saa minulle rauhan. Vihdoin tunnen olevani todella kotonani, kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun jaan elämäni hänen kanssaan. Asumme nyt kolmistaan yhteisessä kodissamme. Minä, rakkaani ja pieni mustahiuksinen kullannuppuni. Enkä ole koskaan ollut onnellisempi.
Kaikille valoa ja onnea toivottaen!
Kaikille valoa ja onnea toivottaen!
Vastaukset 9
Vanhimmat
ihan miten sattuu välittämättä isoista kirjaimista, pilkuista ja pisteistä, niin JAKSOTUS olisi hyvä muistaa! Ei tuota tekstiä jaksa erkkikään lukea!
...ehkä ei erkki, mutta eeva kylläkin...
Todella suloinen lapsi, kiina-suomi sekoitus. Onnea elämään.
Jotenkin niin tyypillistä naisille. Elämällä ei ole mitään suuntaa. On vain hetki, josta otetaan kiinni huomisesta huolta kantamatta.
Tuli vain mieleen, jos kerran aletaan yleistämään, että miehille se vasta tyypillistä onkin. Esim. nämä miehet, jotka menevät seksituristeiksi itään, harrastavat siellä hetken huumassa seksiä ilman kondomia, ja tuovat tuliaisina Suomeen HIVin.
Jos nyt lähdetään seksiturismista puhumaan niin eiköhän suomalaiset naiset sitä enemmän harrasta kuin miehet.
kyllä ne puntit tasan menee. Molemmat käy, mutta miehet tuo tuliaisia kotiin asti. (HIV)
Olen aina luottanut siihen, etta kylla elama kantaa ja asiat hoituu. Niin on nakynyt kayvan sinullekin :) Ymmarsinko oikein, olette siis kaksi naista lapsen huoltajina? Ei kylla se tavallisin perhe :) Joka tapauksessa, toivotan perheellenne kaikkea hyvaa! Mukava lukea, etta olet loytanyt kotiin.
on sitäpaitsi trendikästä, hipzuli pipzuli sulle vaan. ;o)