Miten saada vanhemmat hyväksymään lapsen avioeron jälkeinen uusi elämä?
Olen nuori nainen, vasta eronnut lyhyen avioliiton jälkeen jossa oli paljon ongelmia, ja ongelmia oli jo ennen avioliittoa. Mies oli kaikin puolin hyvä ja kiltti, mutta jotain oleellista kuitenkin puuttui koska suhde ei vain toiminut meidän välillä ja oli hullua ja lapsellista kuvitella että se alkaisi papin aamenen myötä toimimaan.. Vanhempani rakastivat ex-miestäni enemmän kuin minä, joten heille eromme oli iso järkytys. Minulle ero taas oli helpotus, mielestäni parempi oli erota nyt kun molemmat vielä ovat suht nuoria eikä lapsia ole.. Ja nyt minulla on jo uusi mies ja tunnen olevani onnellinen ja rakastettu ja saan itsekin rakastaa koko sydämestäni, mutta vanhempien mielestä ei tule kuuloonkaan että voisin vakavasti seurustella kenenkään kanssa. He eivät halua puhua tästä uudesta miehestä, eivät halua tietää hänestä mitään eivätkä edes halua ajatella, että viettäisin vapaa-aikaani hänen kanssaan, vaan he olettavat että istun kaiket iltani yksin pienessä asunnossani. Vanhemmat ovat ihmeissään kun en ole kiinnostunut kyläilemään heidän luonaan, paikassa jossa vielä on meidän vihkikuvat hyllyn päällä ja jossa jokainen sana ja ele viestii siitä, miten paha olla heillä edelleen on eron takia. Heidän mielestään avioeroon kuuluu jonkinlainen suruaika, jonka aikana kuuluu olla yksin ja mietiskellä mitä tuli tehtyä. Avioeron jälkeinen helpotus ja onnellisuus ovat heille vieraita käsitteitä, samoin kuin mahdollisuus uuteen elämään. He eivät enää tunnu vanhemmiltani vaan ihan vierailta ihmisiltä, joiden kanssa minulla ei ole mitään keskusteltavaa.. Kuitenkin olen ollut heidän kanssaan aina hyvissä väleissä joten tuntuu todella kurjalta, kun ei voi omaan äitiinsä enää turvautua tilanteissa, joissa joskus äidin neuvoja suuresti kaipaa.. Eikä voi vain soittaa ja kysyä mitä kuuluu tai kertoa omista kuulumisista, koska he eivät halua kuulla. Enkä oikein tiedä, kuka tässä nyt on sulkenut kenet pois, minä vanhempani, vai he minut, vai onko etäisyyden ottaminen ollut molemminpuolista. Ja miten tilanteen voisi korjata?
Olen nuori nainen, vasta eronnut lyhyen avioliiton jälkeen jossa oli paljon ongelmia, ja ongelmia oli jo ennen avioliittoa. Mies oli kaikin puolin hyvä ja kiltti, mutta jotain oleellista kuitenkin puuttui koska suhde ei vain toiminut meidän välillä ja oli hullua ja lapsellista kuvitella että se alkaisi papin aamenen myötä toimimaan.. Vanhempani rakastivat ex-miestäni enemmän kuin minä, joten heille eromme oli iso järkytys. Minulle ero taas oli helpotus, mielestäni parempi oli erota nyt kun molemmat vielä ovat suht nuoria eikä lapsia ole.. Ja nyt minulla on jo uusi mies ja tunnen olevani onnellinen ja rakastettu ja saan itsekin rakastaa koko sydämestäni, mutta vanhempien mielestä ei tule kuuloonkaan että voisin vakavasti seurustella kenenkään kanssa. He eivät halua puhua tästä uudesta miehestä, eivät halua tietää hänestä mitään eivätkä edes halua ajatella, että viettäisin vapaa-aikaani hänen kanssaan, vaan he olettavat että istun kaiket iltani yksin pienessä asunnossani. Vanhemmat ovat ihmeissään kun en ole kiinnostunut kyläilemään heidän luonaan, paikassa jossa vielä on meidän vihkikuvat hyllyn päällä ja jossa jokainen sana ja ele viestii siitä, miten paha olla heillä edelleen on eron takia. Heidän mielestään avioeroon kuuluu jonkinlainen suruaika, jonka aikana kuuluu olla yksin ja mietiskellä mitä tuli tehtyä. Avioeron jälkeinen helpotus ja onnellisuus ovat heille vieraita käsitteitä, samoin kuin mahdollisuus uuteen elämään. He eivät enää tunnu vanhemmiltani vaan ihan vierailta ihmisiltä, joiden kanssa minulla ei ole mitään keskusteltavaa.. Kuitenkin olen ollut heidän kanssaan aina hyvissä väleissä joten tuntuu todella kurjalta, kun ei voi omaan äitiinsä enää turvautua tilanteissa, joissa joskus äidin neuvoja suuresti kaipaa.. Eikä voi vain soittaa ja kysyä mitä kuuluu tai kertoa omista kuulumisista, koska he eivät halua kuulla. Enkä oikein tiedä, kuka tässä nyt on sulkenut kenet pois, minä vanhempani, vai he minut, vai onko etäisyyden ottaminen ollut molemminpuolista. Ja miten tilanteen voisi korjata?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Olet törmännyt samaan muuriin, kuin me kaikki. Eronnut on toisen luokan kansalainen. Jopa/etenkin omien sukulaisten mielestä.
He syyttävät sinua itsekkäästä ajattelusta.
Ainoana valopilkkuna he näkevät sen, että ette ehtineet tehdä lapsia kärsimään itsekkyydestäsi.
Sinulla oli kaikki mitä tarvitsit, ja heitit sen tieten tahtoen menemään.
He eivät usko uuden suhteesi kestävän, koska et onnistunut hyvänkään miehen kanssa.
Arki tulee eteesi tässäkin suhteessa, ja he eivät halua seurata huorintekojasi. Oman lapsen epäonnistuminen aiheuttaa itsesyytöksiä. "Missä teimme väärin?"
Heiltä on mennyt usko sinuun.
Mitä eroa on avioeronneella ja avoeronneella? Jos olisimme "vain" seurustelleet ja sitten päättäneet erota, ei se olisi ollut yhtä kova paikka muille. Ainakin luulen niin. Eikä yhteiskunta hyljeksi seurustelusuhteesta lähteneitä, toisin kuin avioliitosta..
Ja miksi on huorintekoa, jos ei rakasta ja haluaa antaa itselleen ja toiselle mahdollisuuden parempaan elämään?
tilanne riippuu niin monesta asiasta.. ehkä vanhempasi eivät hyväksy avioliiton ulkopuolista suhdetta, jos suhteesi tähän uuteen mieheen oli jo ennen eroa alkanut? ei taida olla tapaa saada heitä ymmärtämään mitä teillä on uuden miehen tai oli entisen miehen kanssa. tämä vaatii vain aikaa, ja sitä paljon. yritä kuitenkin myös heitä ymmärtää että on varmasti yhtä raskasta niillä.
Yritän tietenkin ymmärtää heitä, ja tiedän miten vaikeaa on kun vuosikausia perheeseen kuulunut rakastettu ihminen repäistään vain pois. En ole kieltänyt heiltä yhteydenpitoa ex-mieheeni mutta eivät kuitenkaan ole halunneet juurikaan hänen kanssaan tekemisissä olla. Ehkä sitten vain yrittävät unohtaa.. Ja sitten taas toisaalta, en voi vain loputtomiin ymmärtää heitä vaan jossain heidänkin pitäisi tulla vastaan ja yrittää ymmärtää minua koska minä kuitenkin olen se joka on eronnut.. Olen antanut heille aikaa käsitellä tilannetta, mutta ei sitä aikaa kuitenkaan loputtomiin ole koska elämä on lyhyt ja uusi rakkaus kuitenkin mulle se tärkein.
Ja uusi mies ei ollut mukana ennen eroa, tai oli tuttu mies ja ystävä ennestään, mutta suhde on alkanut nyt vasta eron jälkeen, ehkä liian nopeasti sitten..
Ja lisäisin vielä että ex-miehen kanssa olemme hyvissä väleissä, suurempia riitoja ei ole ollut, ainoastaan eroahdistusta ja surua jota olemme yhdessä yrittäneet käsitellä ja sitten aina väistämättä vähän tunteet kuumenee. Mutta viikoittain vaihdamme kuulumisia, hänelläkin naisystäviä jo ollut muutamia ja olen yrittänyt olla kannustava ja kiinnostunut näistä asioista että hän huomaisi olevansa pidetty naisten keskuudessa eikä tuntisi itseään hyödyttömäksi ja hyljätyksi..
Miksi helvetissä alensitte avioliiton arvoa avioitumalla vaikka teillä oli ongelmia paljon jo ennen avioitumista?
AARGH! jokaisen pitäisi seurustella n.5v ennen kuin pääsisi vihille kumppaninsa kanssa niin vältyttäis just tälläsiltä tilanteilta.
Tottakai tilanteita voi tulla vaikka on seurusteltu se 5v mutta vähentäis niitä huomattavasti!
Yhdessä oli oltu reilu 5 vuotta ja yhdessä asuttukin melkein alusta asti, ja ongelmista oli aina selvitty joten ajattelimme että miksei nytkin. Vaan kun ei rakasta niin ei rakasta, sitä ongelmaa on hyvin vaikea korjata.. Molemmat halusimme naimisiin, ajattelimme avioliiton olevan se lujittava, lähentävä side joka on jotain suurempaa kuin yksikään parisuhdeongelma. Meilläkin oli todella korkeita ajatuksia avioliitosta ja sen merkityksestä. Vaan eipä mennytkään niin, vaan naimisiin meno sitten kärjisti kaikki ongelmat ja sitten oli iso soppa valmis ja rakkaus lopullisesti hukattu.
hannele
Olen kokenut vähän samantapaista asennetta vanhemmiltani ja sukulaisiltani neljän seurusteluvuoden ja kahden avioliittovuoden jälkeen. Asiaa ei parantanut lainkaan se, että heidän mielestään mies ei alun perinkään ollut "oikea". No, elämä meni miten meni, erosime. Sitten tapailin pariakin miestä. En maininnut heistä vanhemmilleni, mutta satuimme tapaamaan kerran kaupungilla kun olimme menossa leffaan. Ja siitä alkoi jälleen moralisointi..
Olen tämän miehen kanssa pysynyt nyt puolitoista vuotta, ja olen liian arka että muuttaisimme vielä yhteen. Viime jouluna vanhempani loukkasivat minua mielipiteillään sikäli pahasti, että ilmoitin heille jouluaaton aattona, että en kaipaa heidän neuvojaan ja mielipiteitään, enhän minäkään tuputa omiani heille. Kun eivät voi antaa minun elää omaa elämääni ilman jatkuvaa arvostelua, niin jätän joulun väliin. Olen jättänyt koko tämän vuoden väliin. Äiti on kyllä soitellut, mutta aina kun on yrittänyt kysyä jotain säätä kummempaa, olen lopettanut puhelun enkä kahteen viikkoon ole suostunut vastaamaan. Vasta kesällä hän lähetti viestin, että voitaisiko asia sopia, sillä eivät he halua välirikkoa. En tiedä mitä tekisin, sillä yritän keskittyä jatko-opiskeluihin työn ohella, sekä tähän uuteen mieheen, muihin ystäviini ja harrastuksiini. En ole vielä valmis kohtaamaan vanhempieni asennetta. Sen lisäksi ex miehestäni on ollut ongelmia. Joten en vain pysty käsittelemään kaikki ongelmia jatkuvasti samaan aikaan, kun elämästä pitäisi välillä löytyä joku valopilkkukin.
En kehota sinua tekemään samoin kuin minä, mutta suoraan vanhemmille puhuminen auttaa yleensä enemmän kuin itsekseen asioita poohtiminen.
Vanhempasi ovat sikäli ihan oikeassa, että sinun itsesikin kannalta olisi hyväksi katsella vähän ympärilleen ja vain olla. Ei itkeä tai viettää suruaikaa, mutta elää tavallista elämää ilman kumppania ja miettiä mitä haluat elämältäsi. Kirjoitat, että aiemmassa suhteessa ongelmia oli jo ennen avioliittoa. Siksi onkin aika harkintakyvytöntä, että olet solminut avioliiton epävakaissa tai huonoissa olosuhteissa. Totuushan on se mikä kaikkien pitäisi tajuta, ettei papin aamenet mitään muuta. Joten ehkä vanhempasi ovat paljon huolissaan siitä, mihin olet nyt itsesi saattanut sitten kun huomaat taas tulleesi petetyksi tai joutuneeksi huonoon suhteeseen. Ja ehkä he näkevät tässä nykyisessä miehessä jotain ikävää mitä sinä et nyt voi huomata?
Mutta toisaalta on tietysti niin ettei asiasi kuulu enää vanhemmillesi ja siksi sinun kannattaisi puhua heille avoimesti ja sanoa että ex-miehesi ei kuulu enää elämääsi ja se on vain sinun päätöksesi. Myöskään nykyisen miehen päälle ei saisi katkeruutta vuodattaa erostasi.
Sitten on tietysti vieläkin ahdasmielisiä ihmisiä, joiden on vain vaikea sulattaa avioeroa. Kulissiliitot ovat niin yleisiä.
Ongelma vain on siinä, että olimme miehen kanssa olleet asumuserossa jo hyvän aikaa ennenkuin vanhempani saivat tietää asioista, eli ero oli tapahtunut käytännössä jo paljon aiemmin kuin virallinen ero, ja olin siinä ajassa jo ehtinyt surra ja valvoa unettomia öitä ja mietiskellä, haluanko tätä todella. Joten vanhempani tavallaan tulevat nyt vähän jäljessä kun itse tunnen jo surutyöni tehneeni ainakin suurimmaksi osaksi..
Mutta ehkä todella olen hätäillyt asioiden kanssa, ehkä olisi vain pitänyt olla yksin kauemmin. Mutta rehellisesti sanottuna pelkäsin yksin olemista, pelkäsin että antaisin tuskalle ja surulle periksi ja menisin takaisin ex-miehen luo. Ja sitä en halunnut. Se olisi vain ollut helppo ratkaisu kaikkeen, tyytyä siihen mitä on saanut ja yrittää sinnitellä kunnes seuraavat ongelmat taas tulevat eteen.
Olen ollut kaksi kertaa tilanteessa, jossa eroni on ollut jonkinlainen järkytys tai ainakin pettymys ympäristölle.
Ensimmäinen liittoni oli nuoruuden rakkaus, vähän niinkuin ehkä sinullakin. Vanhempani odotukset olivat aika suuret, vaikka se tuli ilmi vasta eron jälkeen; he olivat nähneet minun ja mieheni parina, joka elää yhdessä pitkään. No, tätä eroa en joutunut heille selittämään, mutta pettymyksen heistä näin, ja ihmetyksen; he kun ovat sitä polvea, joka ei eroa.
Toisesta liitosta erottuani sain myös muiden sukulaisten syytökset niskaani; tämä johtui siitä, että tietyt ihmiset olivat projisoineet omia tunteitaan mieheeni, koska pitivät tästä niin kovin. Mieheni ja minä olimme monelle ihmiselle tärkeä tuttavuus, ja jopa elämänsisältö.
Nämä ihmiset, jotka minua arvostelivat, eivät kuitenkaan koskaan vaivautuneet ottamaan selvää, mikä oikeastaan oli eromme syy. He näkivät vain tämän miehen 'ihanuuden' eivätkä ymmärtäneet, että on eri asia olla suhteessa ihmisen kanssa kuin olla vain kaveri.
Kun äitini sitten esitti tästä erosta muutaman kommentin, sanoin hänelle ihan suoraan, että olen nyt eronnut, ja toivon, että hän ymmärtää asian; sanoin hänelle myös, että minusta on loukkaavaa, että hän puhuu suhteesta mieheeni ikäänkuin suhteessa ei olisi ollut mitään ongelmia. Äitini ymmärsi, ja ei ole koskaan sen jälkeen puuttunut epähienosti tähän eroon; myöhemmin olen puhunut hänen kanssaan ex-miehestäni, ja olen voinut myös kertoa äidilleni ex-mieheni puolista, jotka äitini, hyvänä ihmistuntijana, on ymmärtänyt.
Kehotan sinua puhumaan avoimesti vanhemmillesi shteistasi, siitä entisestä ja nykyisestä. Tällä tavalla myös osoitat heille, että et ole heistä riippuvainen, ja heidänkin on ymmärrettävä, että te olette nyt tasavertaisia suhteessa toisiinne, ja voitte kohdata toisenne aikuisina ihmisinä, jotka pitävät huolen omista asioistaan, ja kunnioittavt myös toisen halua olla puhumatta.
Vanhempasi ovat varmaan myös sitä polvea, joka ei eroa, joten hidän näkökulmansa tästä syystä ymmärrettävä.
Olemme keskustelleet erosta kyllä aluksi, ja he eivät tuominneet vaan sanoivat että "nyt jatkat elämääsi etkä jää miettimään oliko ratkaisu oikea vai väärä" jne, ihan asiallista keskustelua. Heidän vain on vaikea ymmärtää eron syitä kun ainoa ongelma oli rakkauden ja kunnioituksen puute minun taholtani miestä kohtaan. He sanoivat että olisi helpompi ymmärtää jos olisi väkivaltaa tai alkoholismia tai kolmas osapuoli, mutta jotenkin nyt on vaikea saada mistään kiinni... Mieheni oli ihana mies, tiedän sen itsekin, en vain rakastanut häntä ja olin ihan hirveä hänelle ja päätin itse lähteä tuottamasta tuskaa.
Eivät vanhemmat tietenkään voi käsittää eroanne, koska heille teidän ongelmanne ei olisi ollut mikään oikea ongelma. He olisivat taatusti selvinneet siitä!
Eli heidän mielestään sinusta ei ole mihinkään.
He ovat tyrmistyneitä ja siksi sanattomia.
Suuremman surun olisit voinut heille järjestää vain kuolemalla.
Avioero ja kuolema on helvetin kaukana toisistaan. Ketään he eivät ole menettäneet, heidän elämässään on tasan kaikki samat ihmiset kuin ennen eroakin joten ei niitä voi verrata...
Sinulle on varmasti suuri ero, oletko elävä vai kuollut. Kun kyse on muista, kuin itsestäsi, tilanne ei olekaan niin yksiselitteinen. Kuollutta arvostetaan.
Itse olen tällä hetkellä siinä tilanteessa, että ero on harkinnassa. Juuri nyt elelen niitä unettomia, itkuisia öitä, jolloin pohdin teenkö oikein vai en.. Seurustelimme 4 vuotta ennenkuin menimme naimisiin. Naimisissa ollaan oltu reilut 3 vuotta. Mieheni on todellakin ihana ihminen, on aina kohdellut minua kuin kukkaa kämmenellä.. Mutta kun en kykene rakastamaan häntä..jostain kumman syystä.
Vanhempani eivät käsitä ollenkaan mistä kummasta on kyse (heidän mielestään meillä on täydellinen avioliitto), ja olenkin joutunut nyt syytösten kohteeksi. Olen kuulemma velvollinen jatkamaan avioliitossani.. Ja toisia häitä eivät kuulemma maksa ;) No, siitä ei ole ihan heti pelkoa.. Mutta kurjalta, todella kurjalta tuntuu tuo ulkopuolisten (myös kaikki yhteiset ystävämme vastustavat eroamme) syyllistäminen ja ymmärtämättömyys.
Juuri nyt tuntuu pahalta ja ahdistavalta, mutta toivoa antaa se helpotuksen tunne, jonka uskon seuraavan erosta.. Oli jollain tapaa helpottavaa lukea tätä keskustelua, ja kuulla muiden kokemuksia!
olla joku toinen, tärkeämpi. Olethan ihan yksin menettänyt tunteesi?
Miehesi on sinusta 'niin ihana', että haluat hänestä eroon?! Kenen mielestä miehesi onkaan ihana, sinun vai vanhempiesi ja tuttaviesi?! Et taida osata tehdä eroa näiden ihmisten välillä - olet siis riippuvainen heistä ja heidän mielipiteistään.
Minäkin erosin kerran yhdestä 'ihanasta' miehestä. Eron myötä sain puukon selkääni kahdelta ystävältä, koska olin kaiketi niin 'paha' ihminen, kun erosin 'ihanasta' ihmisestä. Selvisin erostani yksin oman selväjärkisyyteni ansiosta; pidin omat tunteeni ominani enkä sekoittanut niitä muiden tunteisiin. Koin, että ero on minun ja mieheni välinen asia, joka ei muille kuulu. Tästä oli miehenikin samaa mieltä.
Eihän meitä ymmärrä kukaan muu, kuin toinen eronnut! Onneksi heitä riittää!
Taitavat nuo "onnellissa" liitossa elävät vain kadehtia vapauttamme, ja hävetä omaa saamattomuuttaan, kun eivät uskalla erota, vaikka syitä olisi?
Et tainnut tajuta viestini sisällöstä mitään. Mutta ei se mitään.