Olen pikku hiljaa eroamassa miehestäni vastoin hänen tahtoaan ja siksi mietin miten ja missä vaiheessa voisin kertoa erosta lapsilleni. Kuinka te eronneet äidit ja isät olette toimineet?
Eropäätös syntyi lopullisesti meillä tänään kun tajusin ettei mieheni suostu keskustelemaan mistään vaan äyskii ja syyttää minua itsekkääksi kun kerrankin ajattelen vain itseäni ja lapsiani. Nyt hän yrittääkin vedota lapsiin ja heidän tunteisiinsa. Todellisuudessa se on olevinaan ovelaa manipulointia, sillä mies ei ole paljoa lastemme kanssa ja hän tietää kuinka tärkeitä lasten asiat ovat minulle. Nyt hän ainakin tietää että ero on tulossa ja kai se auttaa vähän eteenpäin.
Lapset eivät näe isäänsä paljon, sillä suurimman osan ajastaan tämä viettää töissä ja on muuttunut hyvin etäiseksi täällä kotona. Silti he rakastavat isäänsä suunnattomasti ja itkevät häntä usein kotiin. Olen kuin kahden muurin välissä! Olen pitkään kuvitellut yrittäväni jatkaa lasten takia mutta menetän itse pian mielenterveyteni tällä menolla. Olen ollut itsekin uskoton, vaikkei siitä ei kukaan tiedä. En siedä miestäni enkä hänen itsekästä luonnettaan. Inhoan sydämestäni anoppiani ja hänen asennettaan sukuani ja minua kohtaan. Anoppi tukee poikansa urapyrkimyksiä ja minun olisi kuulemma pitänyt pysyä kotona. Ihmetyttää kuinka olen hankkiutunut tekemisiin näin ahdasmielisten ihmisten kanssa.
Pelkään miten lapset reagoisivat kun kerron. 8-vuotias poikamme on älykäs ja herkkä, mutta kärsii Aspergerin syndroomasta ja tarvitsisi siksi tasaista ja muuttumatonta elämää. En kestä ajatella, miten ero vaikuttaisi häneen vaikka ei ole vaihtoehtoja. Paitsi tietysti se että mies tukisi minua tässä erossa yhteisenä päätöksenä ja olisi mukana kertomassa lapsille syyllistämättä ketään mutta kun sitä on varmasti turha edes ehdottaa. Nuorempi poika on vasta 4-vuotias eikä ymmärrä oikein edes että mitään ongelmia onkaan.
Ajattelin tietysti kertoa vanhemmalle lapselle ensiksi, mutta missä vaiheessa? Vasta sittenkö kun olen hoitanut käytännön asioita enemmän vai aiemmin että poika ehtii surra tulevaa muutosta valmiiksi? Kun hän on tavallaan erikoislapsi niin selittäminen on todella vaikeaa. Voi käydä niinkin että lapsi yrittää väkisin saada minua muuttamaan mieltään. Sitten en tiedä yhtään yrittääkö lasten isä käännyttää lapsia minua vastaan. Niin on käynyt ennenkin. Vai pitäisikö minun vielä odottaa ja odottaa kunnes mies suostuu myös eroon ja keskinäiset välimme eivät olisi näin tulehtuneet?
Eropäätös syntyi lopullisesti meillä tänään kun tajusin ettei mieheni suostu keskustelemaan mistään vaan äyskii ja syyttää minua itsekkääksi kun kerrankin ajattelen vain itseäni ja lapsiani. Nyt hän yrittääkin vedota lapsiin ja heidän tunteisiinsa. Todellisuudessa se on olevinaan ovelaa manipulointia, sillä mies ei ole paljoa lastemme kanssa ja hän tietää kuinka tärkeitä lasten asiat ovat minulle. Nyt hän ainakin tietää että ero on tulossa ja kai se auttaa vähän eteenpäin.
Lapset eivät näe isäänsä paljon, sillä suurimman osan ajastaan tämä viettää töissä ja on muuttunut hyvin etäiseksi täällä kotona. Silti he rakastavat isäänsä suunnattomasti ja itkevät häntä usein kotiin. Olen kuin kahden muurin välissä! Olen pitkään kuvitellut yrittäväni jatkaa lasten takia mutta menetän itse pian mielenterveyteni tällä menolla. Olen ollut itsekin uskoton, vaikkei siitä ei kukaan tiedä. En siedä miestäni enkä hänen itsekästä luonnettaan. Inhoan sydämestäni anoppiani ja hänen asennettaan sukuani ja minua kohtaan. Anoppi tukee poikansa urapyrkimyksiä ja minun olisi kuulemma pitänyt pysyä kotona. Ihmetyttää kuinka olen hankkiutunut tekemisiin näin ahdasmielisten ihmisten kanssa.
Pelkään miten lapset reagoisivat kun kerron. 8-vuotias poikamme on älykäs ja herkkä, mutta kärsii Aspergerin syndroomasta ja tarvitsisi siksi tasaista ja muuttumatonta elämää. En kestä ajatella, miten ero vaikuttaisi häneen vaikka ei ole vaihtoehtoja. Paitsi tietysti se että mies tukisi minua tässä erossa yhteisenä päätöksenä ja olisi mukana kertomassa lapsille syyllistämättä ketään mutta kun sitä on varmasti turha edes ehdottaa. Nuorempi poika on vasta 4-vuotias eikä ymmärrä oikein edes että mitään ongelmia onkaan.
Ajattelin tietysti kertoa vanhemmalle lapselle ensiksi, mutta missä vaiheessa? Vasta sittenkö kun olen hoitanut käytännön asioita enemmän vai aiemmin että poika ehtii surra tulevaa muutosta valmiiksi? Kun hän on tavallaan erikoislapsi niin selittäminen on todella vaikeaa. Voi käydä niinkin että lapsi yrittää väkisin saada minua muuttamaan mieltään. Sitten en tiedä yhtään yrittääkö lasten isä käännyttää lapsia minua vastaan. Niin on käynyt ennenkin. Vai pitäisikö minun vielä odottaa ja odottaa kunnes mies suostuu myös eroon ja keskinäiset välimme eivät olisi näin tulehtuneet?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Niin kauan kun on alaikäisiä lapsia, ei ole mitään hyväksyttävää syytä erota. Paina se pipoosi. Häpeä laskeutukoon yllesi!
muutamia esim. :
- pettäminen
- väkivalta (henkinen tai fyysinen)
- alkoholi / huumeet
- lasten hyväksikäyttö
... muutamia ikäviä perusteluja mainitakseni. Ilmeisesti mielestäsi myös noihin pätee: "Niin kauan kun on alaikäisiä lapsia, ei ole mitään hyväksyttävää syytä erota."
Älä kuule välitä tuollaisista p-kirjoituksista, niitä kirjoittavat ihmiset joiden sielu on mennyt rikki.
Tilanteesi on ikävä, rakastat lapsiasi ja toivot heille hyvää.
Mietin sitä, että eiväthän lapset voi olla onnellisia kun sinun ja miehesi välit ovat noin huonot.
Älä pahastu tästä!
Tarkoitan sitä, että jos eläisit muualla yksin -
tai ehkä myöhemmin uuden kumppanin kanssa lapsesti näkisivät sinua ONNELLISENA.
Usko minua, tiedän mitä se on, kun puolisoiden välit ovat pahasti tulehtuneet - ei siihen useinkaan löydy mitään hyvää ratkaisua.
Monessa tapauksessa avioero on ainoa oikea ratkaisu.
Mietit, koska kerrot lapsille?
Itse tunnet lapsesi, mieti ja katsele.
Lapset aistivat uskomattoman nopeasti jos vanhempien välit ovat huonot.
Kokemuksesta tiedän, että monet lapset ajattelevat että avioero on jotenkin heidän syynsä - aikuset tietävät ettei näin ole, mutta lapsilla saattaa olla aivan väärä kuva tapahtuneesta.
Kirjoittele, miten olet asiassa edistynyt.
En ole mikään asiantuntija, mutta sen verran kolhuja elämältä saanut, etten koskaan tuomitse tai arvostele.
Ei se muutenkaan ole sivullisten asia.
Ja sikstoisekseen, eihän kukaan muu kuin sinä
voi tietää kaikkia taustoja - ymmärrän, ettet kaikkea palstalle halua kirjoittaa.
Toivotan sinulle paljon voimia, ja niitä voimia saat lapsiltasi.
Jos sinusta tuntuu, ettet jaksa niin usko minua:
sinä jaksat -jos kysyt miksi, vastaan kuten vanha isoäitini aikoinaan:
naiset jaksavat koska heidän on pakko. :-))
Kyllä täytyy ihan päivitellä, että minkälaiset ihmiset tännekin kirjoittelevat :( Mutta helppohan se on ja tuskin saisivat suutaan muualla auki.
Olet ihan oikeassa siinä, että lapseni kyllä aistivat kireän ilmapiirin meillä kotona. Nuorempi ei niinkään osaa olla huolissaan tai murehdi, mutta kaipaa ja kyselee isäänsä aina jos tämä on illalla pidempään töissä. Ja sitähän tapahtuu usein. Toisaalta hän on myös tottunut siihen, että isä on tietyt ajat töissä. Meillä nämä ongelmat alkoivatkin vasta toisen lapsen synnyttyä. Vanhempi poika muistaa taas enemmän sen, miten onnellisempaa oli kun vietettiin enemmän aikaa yhdessä.
Olen tavallaan vajonnut itsekin niin alas, että olen keksinyt miehen puolesta tekosyitä ja se on raastavaa! Kyllä mies totta kai lapsia rakastaa ja on pohjimmiltaan ihan hyvä isä, mutta hän ei osaa sovittaa sitä yhtään työelämän kanssa. Hänellä oli myös yllättäen aivan erilaiset odotukset meidän kummankin roolista työelämän ja kodin suhteen, ja sitä on ollut vaikea sulattaa.
Vanhemman pojan kanssa on ollut kaikenlaisia ongelmia kun hänellä on tuo AS-syndrooma. Hän kaipaa nuorempaa enemmän isänsä läsnäoloa ja ymmärtää pohjimmiltaan, että emme ole onnellisia yhdessä. Pojalle jää helposti pakkomielteitä ja pelkoja ja yhdessä vaiheessa hän jankutti jatkuvasti minulta että ettehän te vain eroa. Silloin ei tietenkään voinut muuta kuin sanoa että emme eroa ja kaikki on hyvin. Mutta siitäkin on jo tilanne muuttunut huonommaksi...
Joskus on tullut pojan kanssa puhetta isänsä työnteosta ja olen vain yrittänyt selittää miten ihmiset kokevat eri asioita tärkeäksi elämässään ja isälleen työ on tärkeää. Mutta siihen en voi antaa vastausta että miksi työ on selvästi tärkeämpää kuin perhe. Eihän mies itsekään halua sitä selittää suoraan. Harvoin meillä näistä asioista puhutaan vaan yritän olla tekopirteänä ja näytellä tavallista.
Totta kai haluan, että lapset näkevät minutkin onnellisena eikä niin rasittuneena ja ahdistuneena kuin nyt. Taloudellisesti meillä ei myöskään ole mitään huolia ja asunnon saisin varmasti meille helposti, eikä lapsen tarvitsisi vaihtaa koulua. Muutos on vain niin valtaisa että se voi viedä jalat alta.
Olen vain nyt niin kurkkuani myöten täynnä näitä kulisseja enkä halua enää asua mieheni kanssa tässä talossa, jossa kaikki odotukset ovat menneet myttyyn ja ilmapiiri on kuin myrkytetty. Kulissiavioliittoon en aio jäädä. Sen verran kauan olen katsellut omien vanhempieni ja isovanhempieni teeskentelyä. Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko ajatella itseään.
Nyt tässä on sikäli edistystä, että sain miehen tänä iltana edes vähän juttelemaan ja sanoin niin kuin asia on että haluan erota ja toivon että se tehtäisiin pikku hiljaa sopuisasti lapsia säästäen. Mies tiesi tahtoni mutta kyllä se hänelle ottaa koville kuulla se suoraan. Riitelyksihän se meni, mutta mies ei omasta puolestaan kuulemma ole valmis enää mihinkään kompromisseihin. Se on mielestäni positiivinen käänne, sillä ennen hän on aina yrittänyt ylipuhua minut lupauksilla, jotka sitten myöhemmin ovat osoittautuneet tyhjiksi. Yksi vaihtoehto on, että asuisimme vähän aikaa erillään ennen varsinaisen eron hakemista ja mieskin saisi miettiä mitä haluaa. Mutta saa nyt nähdä. Tärkeintä, että kortit on pöydällä.
Ensinnäkin, ole lapsillesi rehellinen. Kun he kysyvät, eroatteko, älä kiellä vaan vastaa vaikkapa, ettet vielä osaa sanoa, mutta mitä ikinä tapahtuukaan, heistä pidetään huolta. Lapsia huolettaa oma kohtalo ja sen lisäksi ovat huolissaan molemmista vanhemmistaan. Kun sinä olet vahva, lapsetkin selviävät.
Sinun ehkä kannattaa hankkia uusi asunto, tai muuten selvittää ainakin itsellesi mitä tuleman pitää. Kun kerrot lapsillesi, he kysyvät monia asioita, ja heille olisi hyväksi, että osaisit kertoa muutakin kuin ettet osaa vastata vielä. Se jää vaivaamaan lapsia.
Itse olen kulisissista eronnut. Tiedän kyllä, miltä sinusta tuntuu. Muistan itse, kun vatvoin asiaa mielessäni: kannattaako erota vai ei. Joskus jopa saatoin toivoa, että meillä olisi todellinen syy eroon, kuten väkivalta tai alkoholismi. Ulkopuolistenkin silmissä se olisi ollut hyväksyttävämpää. Vaikka näin jälkikäteen sanon, että ulkopuolisten mielipiteillä ei sittenkän ollut mitään merkitystä, kun itse kamppaili tulevaisuutensa puolesta. Kaikki oli yhdentekevää, kun piti selvitä yksin lasten kanssa selville vesille.
Voimia sinulle...vuoden päästä helpottaa, toivottavasti jo aiemminkin!
niinkin, että jos eroatte niin isältä riittää paremmin aikaa lapsille. Kun tapaamiset sovitaan esim joka toinen viikonloppu ja pidät kiinni siitä, että Hän ottaa lapset silloin luoksensa.
Lapset ovat hyvin herkkä vaistoisia ja voivat hyvinkin jo ymmärtää mitä on tulossa. Mutta kerro sitte kun kerrot mutta ole rehellinen lapsille ja muistakaa molemmat painottaa että eronne ei johdu millään tavalla heistä ja että heillä on yhä isä ja äiti vaikka eri osoitteissa.
Kaiken kaikkinensa lapset ovat melkoisia sopeutujia.
Tsemppiä Sinulle ja ohita nuo epäasialliset kirjoitukset äläkä pahoita mieltäsi niiden vuoksi.
osaasi, jos viet eron päätökseen.Kuten itsekin arvelet, herkkä assi-lapsi tulee regoimaan ja veikkaan että rajusti. Psykiatrian plk:n/osaston ym kierteeseen voit jo varautua.
Sattuu olemaan erosta omaa kokemusta herkän assi-lapsen kanssa ja erotessani en tiennyt(ikinä kuullutkaan), että lapsella on As, se selvisi piakkoin eron jälkeen. Jos suinkin on valoa tunnelin päässä ja toivoa elämästä kokonaisena perheenä, niin yritä vielä ja yrittäkää yhdessä vaikka parisuhdekurssin avulla.
Varmasti lapset ovat rakkaita ja tärkeitä myös isälle. Kuten toteat, lapset rakastavat isäänsä suunnattomasti.Heidän maailmansa romahtaa ja erityisesti As-pojan. Voimia ja jaksamista!
Tilanne on se, että ero on meillä joka tapauksessa jossain vaiheessa edessä. Ei tälläisestä voi mitään tulla ilman katkeruutta ja lisääntyvää onnettomuutta. En rakasta miestäni eikä hän minua ja miehen työtahtikin näyttää kiihtyvän entisestään. Jossain vaiheessa minullekin tulee henkisesti stoppi ja siitä on jo oireita. Olen ehdottanut ammattiapua aiemmin miehelle, mutta ei hän suostu mihinkään. Mies ei halua ja minäkään en enää halua, niin se ikävä kyllä on.
Pojan AS huolestuttaa eniten. On tosiaan täysin arvaamatonta, miten hän reagoi vaikka onkin jo tietoinen ongelmistamme jossain määrin ja osannut pelätä eroa. Pikkuveljen syntymä oli kova järkytys, mutta toisaalta hän on sopeutunut siihenkin nykyisin kokonaan. Toinen oli koulun alkaminen ja koko viime syksy meni juostessa tutkimuksissa ennen kuin saatiin diagnoosi. Nyt tilanne on rauhoittunut kun pojalla menee onneksi koulussa hyvin ja saa terapiaa. Tietysti voin tehdä omalta osaltani parhaani selittämällä ja selittämällä, sopeuttamalla pikku hiljaa lasta tulevaan, mutta se edellyttäisi myös miehen panosta että näyttäisimme rakastavamme lasta yhtä paljon tilanteesta huolimatta. Jos menee katkeraksi syyttelyksi pojan kuullen niin sitten on varmasti helvetti irti. Onneksi meillä on laaja tukiverkko sukulaisia ja ystäviä - anoppia ja appea lukuunottamatta.
Ehkä tässä siksi pitää odottaa otollista ajankohtaa lasten kannalta ja yrittää ennen sitä puhua miehen kanssa kerta toisensa jälkeen siitä miksi ero on tarpeen ja mitä me kummatkin haluamme.
Haluat erota koska miehesi ei vietä riittävästi aikaa kanssasi. Luulisi sinun olevan vain tyytyväinen kun et kerran häntä rakasta. Nyt sentään lapset näkevät häntä omassa kodissaan.
Olet itsekäs ja haet ventovierailta hyväksyntää lapsesi varjolla, häntä hyväksikäyttämällä. Et tosiasiassa välitä miten sairaalle lapsellesi käy kun noin altistat hänen terveytensä.
Et ole pätkääkään kiinnostunut muista, kunhan yrität täällä päästä tapahtumien keskipisteeksi ja hakea ansaitsematonta oikeutusta. Että uhrautuako pitäisi loputtomiin? ---- Älä teeskentele, ainoastaan omaa etuasi ajat.
mikäs etu se yksinhuoltajan arki olikaan? Entä ero? Ikävä kun aina on näitä katkeria, jotka eivät viitsi katsoa mitä itse tekivät väärin kun jäivät yksin.
"Älä teeskentele, ainoastaan omaa etuasi ajat. "
No jonkunhan pitää hänenkin etua ajaa ja jos se ei ole oma puolisokaan, niin hyvä että itse vielä jaksaa.
sairas niin kyllä se hänen etunsa normaalilla ihmisellä on tärkein! Voi elämän kevät, "kunhan itse jaksaa"!???????????? Kyseessä on aikuinen ihminen, joka on valmis altistamaan lapsensa sairaalakierteelle päästäkseen eroon miehestä jota ei juuri edes nää!
Älä sinä sentään mene lisääntymään.
on enimmäkseen taloudellisia ja tällä aloittajallahan ei niitä ole. Eikä myöskään olisi sen enempää yksin erottuaan kuin aviossakaan, jos mies kerran ei ikinä ole kotona. Plus että niinhän tuossa jo kehuskelee miten lapsenvahteja löytyy - hauskanpitoon on kiire ja kun kerran kulissit on niin tärkeitä (tämänkin paljastaa itse) nin eroamatta ei kehtaa.
Mistä se harhakuvitelma että kaikki yh:t on katkeria?
www.eroperhe.net/keskustelu
Sieltä löytyy eronneita AS-lasten vanhempia, jotka takuulla jakavat kokemuksiaan myös sinun kanssasi.
sitten siitä, että palan äitinä henkisesti loppuun? Sitä huono avioliitto ja jatkuva miehen tahtoon alistuminen teettää. Lapsi rakastaa pyyteettömästi molempia vanhempiaan ja on huolissaan molemmista, se tässä ahdistaakin. Ja voit olla varma että meillä ei tämä tilanne parane puhumalla tai parisuhdeterapialla. Ero on pitkään ollut ainoa vaihtoehto.
Ajattelen erityisesti lasteni etua ja haluan meille paremman tulevaisuuden yhdessä. Mies saa kuulua tietysti lasten elämään, mutta ei nykyisellä laiminlyövällä tavallaan. Sitäpaitsi asperger ei ole varsinaisesti sairaus vaan neurologinen kehityshäiriö/toimintavamma, jonka kanssa oppii elämään yksilöllisen terapian avulla. Pojallani tuo terapia ja hoitosuunnitelma on tosin alkuvaiheissa, mutta siitä on jo ollut apua selvästi ja siksi aion turvata siihen myös eroasian käsittelyssä. Toisaalta jos ero tapahtuu lähitulevaisuudessa niin siitä alkaa heti sopeutumisen opettelu. Yritän vain nyt kerätä voimia ja selvittää ensin käytännön asioita mieheni kanssa.
Kyllä olet varmasti kylmä ja tunteeton ihminen, sellaiseksi sitä muuttuu väkisinkin rakkaudettomissa vuosikausia kestävissä kulissiliitoissa. Minä en välitä tuomitsijoista ja ratkaisuni ovat omiani.
Miten ihmeessä voisin olla tyytyväinen koska en näe miestäni? En ole todellakaan solminut hänen kanssaan avioliittoa tulemalla tällä tavalla petetyksi ja naisen ja kodin roolissani hyväksikäytetyksi! Avioliitto merkitsi minulle muun muassa tasapainoista vuorovaikutusta, toisen vilpitöntä tukemista ja rakastamista. Meillä ei ole kuin kylmä kuori! Minun ei tarvitse sietää sitä oman mielenterveyteni ja lasteni takia. Sekö on muka autuus, että lapset näkevät hänet omassa kodissaan joka ilta muutaman tunnin ajan ja saavat kerta toisensa jälkeen pettyä hänen tyhjiin lupauksiinsa? Ei todellakaan ole. Miehelläni ei ole käytännössä pitkään aikaan ollut minkäänlaista omaa tahtoa viettää aikaa kanssamme perheenä vaan minun on pitänyt siihen hänet patistaa.
On se kumma, että avaat päätäsi asioista, joista et mitään tiedä. AS-lapsen henkisen terveyden voi altistaa myös monet asiat, jotka ovat välttämättömiä jokaiselle ja siten niihin ei voi ikävä kyllä paljoa varautua. Esim. koulun aloittaminen oli lapselle kova shokki ja kesti aikansa ennen kuin siihen sopeutui mutta sopeutui kuitenkin hyvin. Mutta tähän voi varautua ja lapsella on ollut ennakkoaavistuksia. Siksi terapian tuella ja omalla ja toivon mukaan myös miehen tuella saamme pojan hyväksymään ja ymmärtämään asian onnellisesti. Tämänkin asian näen mahdollisuutena, en pelkästään uhkakuvana.
Minun etuni on sama kuin lasteni etu.
Täytyy vilkaista =)
Tänne on todellakin turha kirjoittaa mitään.
teidän liittonne/suhteenne muuttui, kun kerrot, että teillä ei ole muuta kun "kylmä kuori".
Millaisen miehen kanssa menitkään naimisiin? Eikö ollut joskus toisin?
Joku voisi ottaa oppia, kun kuulisi kokemuksia miten toinen voi muuttua - äkkiäkö vai hiljalleen? Olihan sinulla rakkautta ja tunteita avioliittoon mennessäsi, varmaan myös miehelläsi.
Muutos on tapahtunut pikku hiljaa ja salakavalasti. Olemme kumpikin alkaneet arvostaa eri asioita ilman että koskaan olisimme kunnolla keskustelleet mitä haluamme ja miksi tehdään mitenkin. Kommunikoinnin puutehan se usein vie parisuhdetta alaspäin. Viimeistään huomasin muutoksen miehessä kun hän sai ylennyksen ja vaativamman aseman työpaikallaan ja sanoi työn tulevan nyt tärkeimmäksi prioriteetiksi. Mistään ei voinut enää tinkiä ja kotona riitaa alkoi tulla joka aiheesta. Emme enää käyneet missään yhdessä. Kahdenkeskistä aikaa ei jäänyt oikeastaan yhtään ja sen seurauksena seksielämä kuihtui. Olin tuolloin vielä hoitovapaalla, joten sikäli ei ollut ongelmia lasten hoidon järjestämisessä. Mutta sitten kun kolmen vuoden jälkeen palasin töihin niin miehelle se ei sopinutkaan ollenkaan. Siinä vaiheessa olin itse jo ikävöinyt työelämään palaamista ja tiesin mitä haluan. Kun mies näki, ettei saa tahtoaan läpi niin hän sulkeutui entisestään.
Kun avioiduimme niin olimme asuneet pari vuotta yhdessä ja poikakin oli jo vuoden vanha. Siksi luulin, että tunsin hänet tarpeeksi hyvin ja rakastin häntä. Rakennettiin oma talo samana kesänä kun mentiin naimisiin 7 vuotta sitten. Silloin mies vielä sanoi haluavansa elää rauhallista perhe-elämää ja enkä muista että olisimme juuri riidelleet erityisemmin mistään. Hän oli ensimmäisen lapsen syntyessä ja kasvaessa läsnä lähes kaikessa, toisen kanssa kaikki on sysätty minulle.
Meillä oli myös yhteinen ystäväpiiri. Nykyään mies käy vain työkavereidensa saunailloissa yms ja minä en juuri ehdi minnekään.
Olen miettinyt, että ehkä mies oli sittenkin liian nuori isäksi ja ottamaan niin suurta vastuuta eikä kertakaikkiaan tajunnut että miten tärkeä vastuu perheestä ja vanhemmuudesta on. Toisaalta ei se ole mikään ihme kun mies ei vielä naimisiin mennessämmekään ollut päässyt äitinsä helmoista. Erityisesti rakastuin hänen vilpittömyyteensä ja rehellisyyteensä ja silloin tosiaan luulin, että muuta emme kumpikaan elämältä halua, mutta nyt se on kaikki poissa.
Ette taida päästä asiassa eteenpäin ennen kuin mieskin ymmärtää, että teidän on todellakin juteltava asioista, elämästä, elämän tuomista muutoksista jne. Jos olet yrittänyt keskustella, mutta mies on alkanut vain tiuskia, ymmärrän häntä hyvin. Vaimollani oli tapana aloittaa "rauhanomaiset" keskustelut sellaisella tyylillä, ettei itsekään ymmärtänyt olevansa hyökkäävä jo aloituksessa. Silloinhan mistään ei mitään tulekaan. En sano että sinulla olisi sama tapa. Voi olla että mies on asialle niin arka ettei kestä mitään sen suuntaistakaan.
Voisitko olla valmis jatkamaan avioliittoa ja suhdettanne, jos mies ymmärtää että molempien on annettava periksi, tultava toista vastaan? Jos olet, yritä saada mies esim perheneuvottelijalle, jossa voitte purkaa tuntojanne ja mietteitänne syyttelemättä. Ehkä miehelle aukeaa miten tosissasi olet, ja ehkä aukeaa sekin ettei hän voi yksin jyrätä maailmassa. Ehkä sitä kautta löydätte uudet kanavat suhteessanne.
Toisinkin voi käydä, mutta miehen on siinäkin tapauksessa ymmärrettävä, että sinä et voi jatkaa elämääsi hänen rinnallaan noissa olosuhteissa.
Pahinta on että jätät miehen sinne omine mietteineen. Sellaista kohtaloa kukaan ei halua, että jätetään eikä ymmärrä tilanteesta itse mitään. Ymmärtäminen on yksilöllistä, toisilla voi kestää kauankin. Vuosikausia ei kuitenkaan ole mielekästä odottaa, että toinen "ymmärtäisi".
eikö vähän vaikuta siltä että erotetut miehet ovat katkeria?
Jos miestä ei puhu ilman avioliittoneuvojia en oikein usko, että niistäkään on sen enempää apua.
27 avioliitttovuoden aikana on tullut selväksi, ettei niistä ole juurikaan hyötyä
Ero on harkinta-ajalla ja puhevälit säilyneet.
Onneksi lapset ovat jo aikuisia ja omillaan, mutta kuitenkin meidän kahden rakkaita lapsia.
Hieno kirjoitus mieheltä. Olemme harkinneet ja harkitsemme, asumme erillään, mutta hyvissä väleissä ts. paremmissa kuin yhdessä.
Erosin vuosi sitten avopuolisostani, jonka kanssa meillä on yhteinen lapsi 8v. Aluksi kaikki tuntui sujuvan hyvin, lapsi otti asian hienosti vastaan (vuotta aiemmin oli vastaava tilanne, olimme puoli vuotta erossa). Kunnes sitten isä päätti alkaa manipuloimisen. Hän sai lapsemme tuntemaan vihaa minua kohtaan, uskomaan, että olen täyttä valhetta koko ihminen, ja että mihinkään minun sanaani ei voi luottaa. Tilanne oli hirveä, ja näin miten lapsikin kärsi tilanteesta. Aina isänsä luota tullessaan oli 'huonoja uutisia äidistä'. Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta edelleen kaikki tekemiseni kyseenalaistetaan näiden vierailujen aikana ja pieni lapsi on asetettu ikävään aikuisen rooliin. Isä ei suostu kommunikoimaan kanssani puhelimitse, ainoastaan lapsen välityksellä. On vaikea kuvitella, miten vanhempi ei näe oman lapsensa kärsimystä tässä asiassa oman katkeruutensa takaa. Mutta näin se vain näyttää olevan, ja tuntuu, että hän pitää itse täysin oikeutettuna omia juttujaan. Perustelee sillä, että lapsen kuuluu tietää totuus kaikesta. Ei suostu ymmärtämään, että on lasten asiat ja on aikuisten asiat. Nyt lapsemme muistelee vuosien takaisia asioita, itkee ja pyytää anteeksi ettei ole tällöin ollut rehellinen jossain asiassa. Raastavaa! Olenkin vakavasti harkinnut ottavani tämän esille koulupsykologin kanssa, joka mahdollisesti voisi objektiivisena aikuisena puuttua tähän. Sanottakoon vielä, ettei isä yhdessä olessamme todellakaan panostanut lapseen, päin vastoin, huusi ja rähjäsi. Nyt hänestä on yhtäkkiä tullut yli-isä, joka touhuaa ja harrastaa kaikkea maan ja taivaan välillä lapsen kanssa.
Sinulle neuvoisin ottamaan etukäteen selvää erilaisista terapiamahdollisuuksista pojallesi, sillä varmasti tämä tulee vaikuttamaan häneen, kuten kaikki muutokset yleensäkin. Etenkin, jos hän on erityislapsi, on varmasti hyvä, että myös ammattilainen tulkitsee asioita yhdessä poikasi ja sinun kanssa. Voimia sinulle, tuen kuitenkin päätöstäsi, mikä tahansa on parempi myös lapsille, kuin kituva ja onneton koti.
siis jotkut täällä meinaa että et voisi erota ajatellen As-lapsen parasta. kuitenkin on myös niin että koska lapsi on herkkä ja tarvitsee sen rauhallisen ilmapiirin niin eihän se sitä saa jos vaistoaa äidin ja isän voivan huonosti ja ehkä riitelevänkin. ja tämä huonon ilmapiirin vaistoaminen joka päivä ei ole lapselle hyväksi.
lapsi saattaa ajan mukaan myös saada fyysisiä kipuja jatkuvasta huolesta.
jos asutte erillään ja sinä itse voit hyvin niin myös lapsi voi paremmin. uskon että loppujen lopuksi myös mies ajattelee lastensa parasta sitten kun ero on tosiasia eikä hän sitä voi muuttaa. voimia teille kaikille kuinka nyt teettekin.
Olet ihminen ja on inhimillistä tehdä lastenkin
"kasvatuksessa" virheitä.
Tämä tilanne tulee olemaan osa sitä lapsiesi
kasvatusta.
Älä syyllistä ainakaan itseäsi jos alkaa tuntumaan
siltä että toimit tässä tilanteessa väärin.
Sinulla ei ole kokemusta siitä miten ilmoittaa tämä asia 8 vuotiaalle lapsellesi juuri oikein.
Lapsesi on oma yksilönsä emmekä mekään voi
sanoa sinulle mikä ja milloin on oikea kohta.
Vain sinun vaistosi ja se että tunnet lapsesi kaikista parhaiten osuu lähimmäksi.
Jos teet "väärin" joudut skarppaamaan niiden seurausten edessä.
Oireilua tulee varmasti vaikka ilmoittaisit asian miten.
Eikä se tapasi ole väärin vaan sinun tapasi.
Ja se on oikein.
Kuka sanoo mikä on väärin??
Jos tekee parhaansa se on aina hyvä.
http://www.netmission.fi/streaming/index.php?p=6