Olenko ainut

Anoppini on ihan ok. Samoin vävypoikani, todella kunnon mies.(ja ollaan asuttu puolivuotta saman katon alla) eli ihan ihme porukkaa ollaan siis..

niin siis minulla on ainakin aiva ihana anoppi.... aluksi meillä ei oikein sujunut.... varmaankin syitä voisi olla.... hän oli jännittynyt ensimmäisen pojan lähdöstä kotoa ja minulla mustasukkaisuuta miehetäni....
no nyt olen kasvanut ja anoppikin tottunut tilanteeseen ja ollaan tosi hyvissä väleissä ...kuka tietää vaikka meistä tulisi vielä hyvät ystävät....

Hän oli minulle läheisempi kuin oma äitini. Hän oli juuri sellainen, jollaista äitiä koko lapsuuteni oli toivonut.
Lapsenlapsille hän oli ihana ja hellä. Koskaan en kuullut hänen ärjäisevän tai kimpaantuvan, vaikka lapsia vilisi puoli tusinaa ahtaassa omakotitalossa, kun olimme kaikki paikalla käymässä.
Minä jouduin siihen tilanteeseen, että asuimme yhdessä pari vuotta saman katon alla. Kertaakaan ei tullut sanomista puolin eikä toisin.

Kotona äitini luona en pystynyt koskaan olemaan kolmea yötä kauempaa, sillä sitten oli jo malja täynnä. Hänelle ei voinut sanoa vastaan, eikä olla eri mieltä.
Siitä voin häntä kiittää, sillä olen koko ikäni ollut sovitteleva ja myöntyväinen riitoja välttääkseni.

Mutta anoppini kanssa ei edes tarvinnut tätä taitoa käyttää. Hän oli itse niin tasainen ja rauhallinen.
Hänen kuoltuaan meni 3 vuotta, ennen kuin pystyin hävittämään hänen vaatteensa ja pikkutavaransa, jotka hänellä oli ollut jokapäiväisessä käytössä.
Alitajuisesti toivoin, että hän sittenkin vielä palaisi.

Lueskellessani näitä kammoanoppi-miniä- kirjoituksia, kiitän aina onneani.

Olen itse nyt anoppi ja yritän pitää esimerkkinä itselleni omaa anoppiani.
Toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin, jo 15 uotta anoppina ilman eripuraa.